Oottako kuullu kuinka meill'on kovasti valettu uurenvuaren kuvia?
Siin'oliki sellaane tohina, ett' on tainnu kuulua vähä kauemmaski.
Plyijyn paloja kun piti koluta joka loorasta ja valinkauhaa éi tahtonu
löytää ettimälläkää. Trenki-Kuustaa löyti viimmeen kokilta, johna
kakarat oli kesällä asuullehet ja kaivanehet sellaasia kuappija
välikattoho, ett' oli vähältä, ettei isä piiskannu niitä sillä kauhalla
niin uurenvuaren auttu kun oliki.
— Kyllä n'oon niin päässilmääsiä nua meirän kersat, että niitä pitääs
lyärä ja hyppööttää tullen mennen — sanoo isä.
Mutta äitejä vain nauratti. Se sanoo että:
— N'oon vissihin tullhet isähänsä!
— Ookko vaiti siinä! — jahkaasi isä ja sitte ruvethin niitä kuvia
valamhan.
Puhtahista koivunlaikoosta tehthin takkaha valkia ja Piika-Hessa toi
kripasangoolla puhrasta vettä prunnista. Poika-Matti oli kauhan varres
ja muut niin noukkinensa ympärillä, että Lirkulta pääsi itku, kun
s'ei nähny mitää. Äitee nosti sitte Lirkun niin että senki nenä tuli
takkakivelle. Sitte nakathin talinpala kauhaha, että tulis kirkkahampia
kuvia ja se kun prätäji ja kärys.
— Pois erestä ny — sanoo Matti posket pullolla. — Isälle! — kiljaasi ja
kumaasi samalla kauhan vesisankoohi, n'otta kopsahti. Sitte kiataasi
pairanhian kyynäspäähä ja rupes kaaloomha sangoon pohjasta kuvaa.
Ja siitä tuliki vähä komja! Siin'oli piikkiä ja sakaroota joka taholle
ja sellaane komja kruusoos kun isoon-laivan seili. Isäki sanoo että:
— Jaa'ah! Siinä sitä ny onki funteeraamista!
Sitte valethin äireelle ja Jussille ja Maijalle, Matille ittelle,
trenki-Kuustaalle ja piika-Hessalle ja sitte vasta Lirkulle ja muille
tenaville ja Mustille ja Mirkulle. Ja kaikhen viimmeeteksi tontulle
ja kaikille taloon karvajaloolle, summakaupalla. Ja se oliki oikee
»emätärräys» niinku savolaane sanoo.
Sen päälle juathin viälä kaffit ja sitte karhas äitee kakarat
ylisänkyyhi fällyjen ala maata. Sanoo että:
— Muistakaaki mukulat olla siivolla ja potkimata siälä.
Tälläs viälä raennan kannen pysthy ylisängyn lairalle, etteivät
unisnansa putua laattialle ja tärvele ittiänsä. Samalla knoppas Kassua
otaha ku äkkäs, että se taas pureskeli fällynkarvoja.
Mutta Maija kutisi Hessalle jotakin korvaha ja sanoo sitte että:
— Kyllä me viämmä tämän vesisangoon pihalle.
Mutta veiväkki Maijan kamarihi. Siälä tekivät kaikellaasia noituuksia
ja konstia. Söivät sualaasia silakoota, n'otta kurkku aivan krahaji ja
kattelivat kerranki kylläksensä peilihin. Hokivat toisillensa että:
— Näeksä mitää? Mun juaksoo aivan vesi silmistä ja janottaa niin
kauhiasti.
— Ookko hiljaa siinä! Mitä täs näköö, kun sä aivan puhut.
Ja sitte pyrskyyvät ja nauraa kihittivät, että isän piti jyristää
nyrkillä seinähä.
Pualen yän aikana lähtivät, selk' erellä yhres kantaan, viämhä sitä
vesisankoja kolmen tiän ristihi ja kyllä niiren pamppaali syrän. Eikä
saanu hiiskua sanaakaan eikä kattua taaksensa.
Mutta Trenki-Kuustaa ei nukkunukkaa. Se vahtas vain, koska flikat
lähtöövät sangoon kans. Sitte nousi ovisängystä ja hairas fällyt
kainalohonsa.
Juaksi pihalle ja kaarratti navetan taitte. Siitä polkua Klenkku-Kaisan
tuvan pihaatte flikkaan vastoolle. Nakkas fällyt päähänsä ja kyykkyy
tiäpualehe.
Ja justhi ku flikat tulivat kohralle, poukahutti pysthy ja krääkääsi
nii lujaa ja rumasti, kun vain Kuustaa krääkäästä taitaa.
Ja voi herran jutina kun flikat peljästyy! Niiltä putos sankoo siihen
paikhan ja kiljuuvat ja krääkyyvät ettei Kuustaan ääntä kuulunu
olleskaa, vaikka se kyllä kans yritti.
Ja sitte pyhkääshön! Ja kyllä ne meniki, n'otta häntä aiva truutulla.
Oven paiskasivat perähänsä salpahan.
Kun Kuustaa sitte aikojen päästä meinas tulla tupha, niin ei se
päässykkää.
Sai kauan aikaa jyryyttää ja pyytää, eikä flikat tohtinehet tulla
siltäkää aukaashon. Isän piti nousta.
— Mihnäs se Kuustaa on ollu? — kysyy isä.
— Olin tallis kattomas hevoosia, kun oris niin kuuluu potkivan —
päätteli Kuustaa.
— Fällyt kainalos — nauroo isä.
Mutta flikat, jokka oven raosta luurasivat, olivat aiva haljeta. Ne
puhisivat että:
— Tua rumaanenko siälä oli peljättämäs! Kyllä me sen parran viälä
tervaamma.