Oottako kuuliu, jotta se Hermanni sielä Ilimajoella on suuttunu siihen
kehumaansa peltoveturihin ja lährättäny pois koko rustingin?
Sillä se ajeli sielä pelloollansa noukka pystys n'otta moottorin
motkotes kuuluu larvoja myären ja ihmiset pahkuuvat, n'otta:
— Kyllä se Hermanni ny fälttää kaikki karjankujansakki kun aina vain
tua prätkötes kuuluu ja käry tuntuu tääläkin noukkahan.
Ja ihmisiä kulki kattomas ja imehtelemäs likiltä ja kaukaa kun Hermanni
selekäkenos tryyköötteli ympäri vainioota ja kehuu, n'otta:
— Näin se tämä masiina ny uurella lailla mullistaa ja tonkii, ja hyvää
ja halapaa tuloo. Ei trenkää ku vähä tästä sarvesta vääntää, niin
heti hoksaa ja totteloo. Ei se potki eikä pränkkää. On siivo, kelevos
ja niin kovasti tottelovaane ikääsku lapsi. Ei luulisikkaa, n'otta
tällaanen rometto niin kovasti taitaa. Nuon se ojastakin vain ylähä
lontii!
Ja ihimiset, isännät ja kylänmiehet paneskelivat n'otta:
— Jo on Hermannilla masiina!
Ja Hermanni kun fälttäs, kynti ja kehuu ja tykkäs
Kullervo-traktoristansa ja taas näytti, kuinka sillä oikeen fältätähän,
kun on mies sarvis, joka ymmärtää futrun päälle, tietää mistä veivistä
veretähän, mistä fieteristä painetahan ja mistä tapista toppootetahan.
Ja kun Hermanni sitte oli näyttelemällä fältänny niin kaikki paikat,
n'ottei ollu enää muuta kun se hevooshaka kääntämätä, niin taas tuli
kattelioota, jotta tuata kuinka sillä peltoveturilla oikeen maata
mullistetahan — niin pitihän sitä vielä reisuusti näyttää.
Ja taas lähti Hermanni peltoveturillansa ajelohon. Se kerta olikin
viimmeenen. Veljekset ja kampraatit, Hermanni ja se veturi joutuuvat
niin riitoihin, jotta n'ei ymmärtänehet yhtään toistansa.
Kun Hermanni meinas jotta:
— No nyt lähärethän!
Niin moottori vaan prätkötteli ja lykkäs ilikiän käryn ittestänsä. Eikä
menny. Ei pyytämälläkään.
Ja kun Hermanni suuttuu lopuuksi ja sanoo, n'otta:
— Seiso nyt tana siinä vaikka tuomiopäivällä asti ja haise!
Niin se rumaanen lähtikin lontimahan! Silloon hyppäs Hermanni sen
selekähän ja hihkaasi:
— Näin sitä nyt mennähän!
Hyvän matkaa meniväkkin niin Hermanni huuti jotta:
— Ny mä käännän ja sitte tuumma korjasti takaasi.
Mutta mitä vielä! Kullervo mennä nutuutti suoraa vain, vaikka kyllä
näki, jott'oli jumalatoon oja eres.
Ja Hermanni väänti ja kruuvas ja nykii sarvista, hikos ja ähkyy, n'otta:
— Tuhannen tuhannen rumaanen kun menöö vain!
Ja ojahan meni noukallensa. Hermanni jo jahkaasi jotta:
— Pysy ny sielä sitte!
Niin — eikös tuo vietävä kömmikkin ojasta ylähä. Ja Hermanni selekähän
ja vääntämähän kruuviista, n'otta:
— Älä ny ryökäles aitahan pusketa!
Mutta se vain lisäs vauhtia kun sika juoksua. Airasta läpitte meni,
jotta Hermanni sai varjella silimiänsä seiväspariilta.
Ja heti kun Hermanni hyppäs pois ja karjaasi jotta:
— Mee ny peijakas vaikka Seinänsuuhun asti.
Niin se toppas siihen paikkahan eikä enää kertaakaan prätkähyttäny.
Mutta Hermanni oli niin suuttunu peltoveturihinsa, jotta sanoo:
— Jo oli riivatun värkki! Pois tuon pitää tästä taloosta vierä,
ennenkun se kyntää kaikki airakkin!