HYVÄ KONSTI.

Oottako kuullu, kuinka parahite saa väkiä tuloho iltamaha?

Silläki alalla on ny tehty keksintö. Ja tämä patentti kuuluu Lapuan

kirkonkylän nuarisoseuralle. Mutta ku keksinnöll’ ei ainakaa viäl’

oo oikee viraallista patenttia, niin opetan tämän konstin muillekki

sellaasille seuroolle ja yhristyksille, joire iltamihi ei tahro tulla

väkiä.

Näin tekivät Lapuan nuaret miähet Viattomaan lasten päivänä:

Hommattiin iltama, vähä hyvää runua ja pelimanni. Ja tiätysti

piletinmyyjä, joka panthin siihe kylmähä komppelihi porstuas. Ovia ei

tarvinnu aukaast’ ollekkaa. Nehä on Lapualla aina seljällänsä. Sitte

ruvethin orottamha arvoosaa yleesyä.

Nojattihin kakluunihi, lämmitethi käsiä, puhuthin flikoosta ja menthin

lopuksi kattomaha portahille, jotta:

— Miksei arvoosa yleesö jo tuu?

Poikaan rupes vethön naamaa pitkäksi. Rupes tuumootho ja korvallista

syythö. Kraavithin kovasti ja pyyrethin apua jo ylhältäki. Ylhällä asuu

vahtimestari.

Vahtimestari kuuli rukouksen, purotti hellanpesästä piänen kekälehen

putukasaha, joka nipin napin rupes palamaha. Sitte juaksi alaha poikaan

tyä ja sanoo:

— Mun nenässäni tuntuu käryä!

Poijat peljästyyvät tiätysti kauhiasti, niinku pitiki. Yks kattoo

vahtimestarin noukkaha ja kiljaasi:

— Herranjestas ku aivan savua paasoottaa!

— Kun s’oot pössöö! — suuttuu vahtimestari ja sukaasi poikaa korville.

— Katto vain, ettei oma nenäs pala! Ettäkö te muukki tunne palanehen

hajua?

Ja vaikka poijat kuinka vetivät siaramihinsa, niin kaikkia muita hajuja

kyllä tuntuu, muttei palanehen hajua.

— Mithän tekki noukalla teettä? — jahkaasi vahtimestari. Onko teill’

eres reikiäkää nenäsnännä?

— No Mikki m’oon, jos ei täälä johnaki nurkas oo valkia! — sanoo taas

vahtimestari.

Mutta eihä ne pöllööt hoksannehet. Vahtimestarin piti viärä poijat

oikee kontillensa putukasan ympärille ja karjaasta:

— Siinä se ny on! Valkia on irti ja seurahuanes palaa! — Älkää menkö

niin liki noukkinenna elikkä se sammuu, ennenku ihmisiä tuloo.

Lährettäkää nopiaa sanaa ympäri pitäjää! Menkää soithon kelloolla.

Silloon vasta poijat hoksasivat. Kaks jäi kattomha valkian perähä,

ettei se sammu. Lisäsiväkki vähä tikkuja ja polttivat pari

sanomalehtiä, sill'aikaa ku toiset juaksivat ympäri kylää huutaan jotta:

— Seurahuanes palaa! Lähtekää aphu!

Yks juaksi kellotapuliin ja mojuutti kirkonkelloja, n’otta koko tapuli

heiluu.

Kyllä väkiä tuli. Niitä tuli juaste ja pualtahyssyä. Toisia tuli

hevoosilla ja huanojalkaasempia tuathin kelkoolla. Eikä ne kaikki

päässehet likikää seurahuanesta, ku oli sellaane tungos. Lapinjoki

manas ku turkkilaane, ku aiva puarinklasit pullistuuvat. Ne jokkei

päässehet liki, itkivät ja haukkuuvat toisiansa, »kun niin tukkiivat

toiste ethen.»

Ja pikkupoijat tapella nutuuttivat, koirat ulvoovat ja akat itkivät

oikohonsa, niinku pruukatha.

Iltaman hommaajat siälä vahtimestarin kamaris puhaltivat sitte valkian

sammuksihi ja tormoottivat portahille. Huutivat suurella äänellä jotta:

— S’oon jo sammutettu. Iltama voirhan alkaa heti!

Ja kun oli kylmä ilta ja seurahuanelle kerta tultu, eikä tiätystikkää

kellää ollu sankoja vaivoona, niin kyllä piletit kaupan meni ja iltama

onnistuu erinomaasesti.

Oottako kuullu: Sen tuhannen prätinöötä Pohjanmaalta · 第 21 / 66 题