Oottako kuullu, kuinka parahite saa väkiä tuloho iltamaha?
Silläki alalla on ny tehty keksintö. Ja tämä patentti kuuluu Lapuan
kirkonkylän nuarisoseuralle. Mutta ku keksinnöll’ ei ainakaa viäl’
oo oikee viraallista patenttia, niin opetan tämän konstin muillekki
sellaasille seuroolle ja yhristyksille, joire iltamihi ei tahro tulla
väkiä.
Näin tekivät Lapuan nuaret miähet Viattomaan lasten päivänä:
Hommattiin iltama, vähä hyvää runua ja pelimanni. Ja tiätysti
piletinmyyjä, joka panthin siihe kylmähä komppelihi porstuas. Ovia ei
tarvinnu aukaast’ ollekkaa. Nehä on Lapualla aina seljällänsä. Sitte
ruvethin orottamha arvoosaa yleesyä.
Nojattihin kakluunihi, lämmitethi käsiä, puhuthin flikoosta ja menthin
lopuksi kattomaha portahille, jotta:
— Miksei arvoosa yleesö jo tuu?
Poikaan rupes vethön naamaa pitkäksi. Rupes tuumootho ja korvallista
syythö. Kraavithin kovasti ja pyyrethin apua jo ylhältäki. Ylhällä asuu
vahtimestari.
Vahtimestari kuuli rukouksen, purotti hellanpesästä piänen kekälehen
putukasaha, joka nipin napin rupes palamaha. Sitte juaksi alaha poikaan
tyä ja sanoo:
— Mun nenässäni tuntuu käryä!
Poijat peljästyyvät tiätysti kauhiasti, niinku pitiki. Yks kattoo
vahtimestarin noukkaha ja kiljaasi:
— Herranjestas ku aivan savua paasoottaa!
— Kun s’oot pössöö! — suuttuu vahtimestari ja sukaasi poikaa korville.
— Katto vain, ettei oma nenäs pala! Ettäkö te muukki tunne palanehen
hajua?
Ja vaikka poijat kuinka vetivät siaramihinsa, niin kaikkia muita hajuja
kyllä tuntuu, muttei palanehen hajua.
— Mithän tekki noukalla teettä? — jahkaasi vahtimestari. Onko teill’
eres reikiäkää nenäsnännä?
— No Mikki m’oon, jos ei täälä johnaki nurkas oo valkia! — sanoo taas
vahtimestari.
Mutta eihä ne pöllööt hoksannehet. Vahtimestarin piti viärä poijat
oikee kontillensa putukasan ympärille ja karjaasta:
— Siinä se ny on! Valkia on irti ja seurahuanes palaa! — Älkää menkö
niin liki noukkinenna elikkä se sammuu, ennenku ihmisiä tuloo.
Lährettäkää nopiaa sanaa ympäri pitäjää! Menkää soithon kelloolla.
Silloon vasta poijat hoksasivat. Kaks jäi kattomha valkian perähä,
ettei se sammu. Lisäsiväkki vähä tikkuja ja polttivat pari
sanomalehtiä, sill'aikaa ku toiset juaksivat ympäri kylää huutaan jotta:
— Seurahuanes palaa! Lähtekää aphu!
Yks juaksi kellotapuliin ja mojuutti kirkonkelloja, n’otta koko tapuli
heiluu.
Kyllä väkiä tuli. Niitä tuli juaste ja pualtahyssyä. Toisia tuli
hevoosilla ja huanojalkaasempia tuathin kelkoolla. Eikä ne kaikki
päässehet likikää seurahuanesta, ku oli sellaane tungos. Lapinjoki
manas ku turkkilaane, ku aiva puarinklasit pullistuuvat. Ne jokkei
päässehet liki, itkivät ja haukkuuvat toisiansa, »kun niin tukkiivat
toiste ethen.»
Ja pikkupoijat tapella nutuuttivat, koirat ulvoovat ja akat itkivät
oikohonsa, niinku pruukatha.
Iltaman hommaajat siälä vahtimestarin kamaris puhaltivat sitte valkian
sammuksihi ja tormoottivat portahille. Huutivat suurella äänellä jotta:
— S’oon jo sammutettu. Iltama voirhan alkaa heti!
Ja kun oli kylmä ilta ja seurahuanelle kerta tultu, eikä tiätystikkää
kellää ollu sankoja vaivoona, niin kyllä piletit kaupan meni ja iltama
onnistuu erinomaasesti.