Oottako kuullu tottumuksen voimasta puhuttavan?
Kun ihminen elikkä jokin muu luantokappales kauan aikaa teköö jotakin
yhtä ja samaa, niin se lopuksi tarttuu niin siihe, että teköö sitä
huamaamata ettei havaattekkaa.
Mutta että paseerikeppi rupiaa sellaasia konstia tekhön, se on jo
imhellistä ja kamalaaki.
Ajatelkaa ny, ku yks herra meni täs yhtenä iltana Venska Kluppenille
vanhaan Austin hotellini, jok’on ny aiva raitis paikka viinoosta
ja pontikoosta, ja pani keppinsä entisen hotellin, nykyysen Venska
Kluppenin oviloukkohon, istuu lavittalle ja rupes lukhon sanomalehtiä,
niin silloon se tapahtuu! Se piritistine ja mustan makiikan
yliluannolline asia, että keppi rupes loukos yhtäkkiä tärisemhä ja
huiskumha.
Se keppi näki juapunehen helsinkilääsen jopparin, joka hoippuu porstuas
sinne tänne.
Keppi käsitti, jotta tua herra on tuen tarpehes, tarvittoo häntä,
keppiä.
Ja keppi hyppäs loukosta, kallisti koukkuusen päänsä sen herran kouraha
ja niin lährettihi liikkehelle. ....
Ja hyvin meni! Se juapunu herra pääsi onnellisesti kepin varas
poliisien sivun eikä joutunu putkahan, vaikka pakkas vähä huiskuttamha.
Ja kun se kepin oikia herra lahti illalla kotia ja haparootti
oviloukosta keppiä, niin sit'ei ollukkaa. Ei vaikka kaikki kluppenin
herrat olivat yhtaikaa loukkohon luuraamas.
Ja se herra lähti kauhian suuttunehena ja soitti poliisille jotta:
— Vassokuu nälla konstaapeli, min keppi vara prinka port!
Ja poliisi lähti prinkaamahan kans ja löytikin kepin sen helsinkilääsen
herran kortteerista. Eikä se helsinkilääne voinu muuta kun räpyttää
silimiä jotta:
— Ja förstoor intte huru hande keppi komma me mej. Ja vara tuusan
fyllun i koor.
Poliisi sanoo sille miähelle jotta:
— Fyi sjäms fyllhuntin, koo promeneera antras kepin kans.
Ja vei kepin oikialle isännälle.