Varmaankin tiedätte minkänäköinen on Norjan lippu? Siinä on sininen ja
valkoinen risti punaisella pohjalla, ja ylhäällä toisessa kulmassa on
liitonmerkki, jossa on Ruotsin värit keltainen ja sininen.
Mutta tämä lippu ei ole puhdas lippu, sanovat muutamat.
Me emme tahdo mitään ulkonaista merkkiä yhdistyksestämme Ruotsin
kanssa, sillä me olemme itsenäisiä, me norjalaiset, hirmuisen
itsenäisiä.
Liitonmerkki on saatava pois lipusta; sitten vasta on se puhdas lippu.
Tässä oli nyt vaan pari selittäväistä muistutusta, ja niistä saattaa
usein olla hyötyä vaikka ne ylimalkaan ovat ikävät niinkuin moni
muukin, josta on hyötyä tässä maailmassa.
Nyt tulee itse tarina.
Se on lyhyt ja yksinkertainen.
Oli eräs etukaupungeista, missä rakennushomman ylimysmielinen henki
pitkällä laahimellaan ei vielä ollut lakaissut pois kaikkia rahvaan
asumuksia tieltänsä.
Siellä oli kaksi rakennusta rinnakkain.
Toinen rakennus oli iso ja komea, varustettu graniittiportailla ja
rautakuistilla, toinen oli vanha ja rappiotilassa, akkunat vinossa ja
puiset varppeet lahonneet.
Muutoin olivat kumpainenkin hauskat asumukset, ja tuo rikas rakennus ei
ollut laisinkaan ylpeä, vaikka sillä oli sekä peililasiset akkunat että
tornit, ja se merkitsee rakennuksessa samaa kuin silmälasit ja korkea
hattu ihmisellä.
Kuten tunnettu on moni ihminen ylpeä, kun on silmälasit ja korkea
hattu.
Köyhä rakennus nojasihen tuttavasti rikasta vastaan niinkuin
tehtaalaistyttö keikarinrintaa vastaan, ja aurinko pisti päänsä esiin
paksusta pilvestä, hymyili ystävällisesti ja iski silmää, ikäänkuin se
olisi tahtonut sanoa:
Se on oikein, olkaa vaan kohteliaat toisillenne, pois säätyeroitus!
Eläköön vapaus ja yhdenvertaisuus, sillä onhan tänään vapaudenpäivä!
Ja niin olikin, sillä oli 17 p. toukokuuta.
Toukokuun seitsemästoista päivä ja helluntai-maanantai.
Isossa rakennuksessa oli vilkasta elämää.
Toisessa kerroksessa asui eräs nuori mies, joka hiljan oli päässyt
lailliseen ikään ja jonka nyt täyttä totta oli rupeaminen hävittämään
sitä omaisuutta, jonka hänen isänsä oli koonnut, jonka vuoksi hän
aluksi piti uhkakomeat sampanjakemut.
Ensimmäisessä kerroksessa asui eräs kapteeni, jonka tytär oli
musikaalinen -- kaikki tyttäret ovat muutoin tähän aikaan musikaalisia
--, ja hän lauloi että raikui, sillä hän lauloi aina kun vaan
täysi-ikäiseksi päässeellä nuorella herralla oli vieraita.
Leskirouvalla kolmannessa kerroksessa oli vanhanpuoleisia rouvasihmisiä
tee-vieraina, ja siellä kävi puhelu kymmenen hevosen voimalla yleisen
hilpeyden vallitessa.
Viereisessä talossa oli kaikki kuin kuollutta.
Kaikki olivat lähteneet ulos näkemään lippusaattoa ja juhlakulkua, aina
panttilainaajan leskestä ja franskalaisista siloitusneitsyistä, jotka
edustivat ylhäisöä, alas nokikolarin sälliin ja hevoisrautatien
kiskonkaaputtajaan saakka asianomaisine perheineen.
Piha, joka muutoin oli täynnä pestyjä vaatteita nuorilla ja kirkuvia
lapsia, oli aivan tyhjä.
Lapset, jotka kaikki olivat puhtaaksi pestyt ja söivät lakeria päivän
kunniaksi, olivat ulkona kävelemässä vanhempiensa kanssa, ja kaikki
pojat olivat saaneet lippuja käteen.
Köyhän talon köyhimmässä huoneessa istui eräs nainen.
Kenties hän aikoinaan oli ollut kaunis. Ken sen voi tietää?
Sillä kun murhe ja puute lyövät sinua kasvoihin kylmällä kädellänsä,
lakastuvat posken ruusut ja silmän hehku sammuu ikipäiviksi.
Hän istui kumarruksissa pienen sängyn yli, joka oli muutettu akkunan
eteen auringon paisteesen.
Tyynyillä lepäsi kukoistava lapsenpää; mutta se oli kuumeen tuli, joka
silmissä paloi, ja ruusut poskilla olivat niitä, joilla kuolema uhrinsa
koristelee, ennenkuin se vie ne alas pitkin synkkää virtaa.
Riemuilevia lapsenääniä kuului ulkoa, parvi pikkupoikia liput käsissä
kulki ohitse päästäen iloisia eläköön-huutoja.
"Mamma!"
"Mitä, lapseni?"
"Vie minut akkunaan. Tahdon nähdä ulos."
Äiti teki niin.
"Mamma, miksi ovat kaikki pojat niin iloiset?"
"Siksi että nyt on 17 p. toukokuuta, Norjan vapaudenpäivä. Silloin
kulkee kaikki hyvät pikkupojat liput käsissä juhlasaatossa katuja
pitkin!"
"Enkö minä ole hyvä poika?"
"Olet kyllä."
"Minä tahdon myöskin saada lipun ja kulkea juhlasaatossa."
"Niin, kun paranet."
"Koska sitten paranen?"
"Kun Jumala tahtoo."
"Mamma, avaa akkuna."
Äiti kääri lapsen peitteesen ja istahti avoimen ikkunan eteen lapsi
sylissä.
Vieraat täysi-ikäiseksi päässeen luona olivat astuneet ulos kuistille.
Joka miehellä oli sampanjalasi kädessä. Keskellä seisoi isäntä ja
heitteli alas makeisia ja apelsiineja pojille taistelun esineiksi.
Hän liehutteli suurta lastenlippua, joka hänellä oli kädessä.
Hän oli kookas nuori mies, puettuna viime kuosin mukaan, kasvot
kauniit, kalpeat ja tuo elämään kyllästyneen väsymys kuvattuna silmäin
ympäri, jota nykyajan nuoret herrat pitävät suurimman hienouden
merkkinä.
"Eläköön tämä päivä, pojat!"
Yleinen riemu.
Sairas lapsi kumarsihen ulos akkunasta.
"Mamma, minä tahdon myöskin lipun, niin tuo hieno herra antaa minulle
makeisia ja apelsiineja."
"Minulla ei ole lippua."
"Voithan rukoilla Jumalalta sellaista."
"Jumala ei anna meille aina mitä me rukoilemme."
"Jumala on ilkeä, Jumala on ilkeä!" sanoi lapsi itkien.
"Vaiti, niin ei saa pieni Kaarle sanoa."
"Tahdon saada lipun, tahdon saada lipun," nyyhkytti hän itsepäisesti.
Äiti laski hänet hiljaa vuoteelle.
Poika kätki kasvonsa tyynyihin, hänen pienoinen ruumiinsa vapisi
kiihtymyksestä, ja hän itki yhä ääneensä, alinomaan huutaen:
"Lippu, lippu!"
Lapsiparvi oli kulkenut eteenpäin; vaan avonaisesta akkunasta kuului
huoneesen sampanjalasien kilinää, naurua ja eläköön-huutoja
naapuritalosta, ja kapteenin musikaalinen tytär lasketteli liverryksiä
kuin kanarialintunen.
"Lippu, lippu!"
"Ole nyt hyvä poika ja makaa aivan hiljaa, niin minä menen ulos
katsomaan, eikö hyvä Jumala lähetä meille pientä lippusta."
"Älä viivy kauan, mamma."
Äiti silitti tukkaansa peilin edessä ja järjesti hieman köyhää
pukuansa.
Hän oli nainen, eikä todellinen nainen milloinkaan kadota
kauneudenaistiansa.
Sitten hän meni.
Lapsi makasi hiljaa silmät vielä kyyneleistä kosteina.
Sampanjan mukana on aina jotakin juhlallista, ja sen elähyttävää voimaa
onkin usein kiitetty sekä runossa että suorasanaisesti, ja siinä on
tehty oikein.
Sillä ei mikään ole ihanampaa kuin sampanjapidot, kun komeasti
valaistussa salissa pöytä tuskin jaksaa kantaa, hopean ja kristallin
paljoutta, kukkaisia ja hedelmiä, ja kauniit, juhlapukuiset naiset
kohottavat kuohahtelevaa juomaa ruusuhuulosillensa.
Mutta sampanjapidot poikamiehen asunnossa, olkoonpa se kuinka komea
tahansa, eivät aina näytä siltä.
Sikarisavun pilviä, kalpeita, unisia tahi kovin viinistä hohtavia
kasvoja, särkyneitä laseja, apelsiininkuoria ja juustonmurusia
pöydällä, tupakantuhkaa huonekalujen sametilla ja sammuneita
tulitikkuja pitkin mattoa -- siltä jotenkin näytti täysi-ikäiseksi
päässeen huoneessa.
Hän itse oli asetettu seisomaan eräälle pelipöydälle pieni lippu
kädessä, ja vieraat joivat hänen maljansa -- ties, kuinka monennen
kerran.
Koputettiin hiljaa ovelle.
Leski seisoi avonaisessa ovessa vavisten ja hämillään.
Eräs herroista juoksi hänen luoksensa.
"Kas tyttö! Suo minun syleillä sinua, sydänkäpyseni!"
Nainen vetäysi askeleen taaksepäin.
"Ah, suokaa anteeksi, luulin teidän olevan nuoren ja kauniin."
"Siitä on kauan," sanoi nainen heikosti hymyillen.
"Mitä te tahdotte?"
"Minä -- minä tahdoin -- minä -- antakaa minulle tuo lippu!" lausui hän
ripeästi päätöksen tehtyänsä, astuen isännän eteen, joka yhä vielä
seisoi pöydällä.
"Oletteko mieletön?"
"Minulla on lapsi, pienoinen poika, hän on kuoleman kielissä ja tahtoo
vihdoin saada vapaudenpäivän lippua; hänellä ei ole enää niin paljon
elinaikaa, minä tahtoisin niin mielelläni ilahuttaa häntä vähän hänen
viime hetkellänsä -- hänellä ei ole ollut paljon iloa elämässä,
polosella!"
Täysi-ikäiseksi päässyt oli astunut alas pelipöydältä.
Hän seisoi vielä lippu kädessä.
Muut olivat laskeneet lasit käsistänsä ja muodostivat kehän näiden
kahden ympärille.
"Antakaa se minulle. Te olette ylioppilas, eikö niin? Poika on myöskin
ylioppilaan lapsi, hänen isänsä oli ylioppilas niinkuin tekin."
"Vai niin!"
"Minä olin hänen aviovaimonsa," sanoi nainen ylpeä väläys raukeissa
silmissänsä. "Hän kuoli vuotta jälkeen häitten. Hänkin oli aikanaan
nuori, kaunis ja rikas herra, mutta hän joi liiaksi sampanjaa ja
hänellä oli liian paljon ystäviä, ja kun hän nai minut, oli hänen
terveytensä jo rappiolla. Mutta tässähän seison ja kulutan aikaa --
antakaa minulle lippu, hyvä herra ylioppilas, pienokainen odottaa."
"Minä tuon sen itse. Missä te asutte?"
"Viereisessä talossa. Toinen ovi, kun astutte portaita ylös."
"Hyvä."
"Ettehän ole suutuksissa minuun?"
"En suinkaan; minä tulen silmänräpäyksessä."
"Tuhannet kiitokset."
Nainen vetäysi pois.
Isäntä pyysi olemaan vaiti.
"Fredrik aikoo pitää puhetta."
"Hyvät ystävät -- niin, sillä olettehan ystäviäni, ainakin niin kauan
kuin minä voin sampanjaa tarjota?"
"Onpas katkera!"
"Hyvät ystävät siis, kuinka olemme käyttäneet tämän päivän? Olemme
hävittäneet rahaa. Kuinka käytämme lopun päivästä?"
"Hävitämme rahaa!"
"No, emmekö joisi vähän vähemmin viiniä tänä iltana ja hauskuuttaisi
itseämme olemalla vähän hyväntekeväiset vaihetuksen vuoksi, sehän on
niin muodinmukaista. Tässä on hattuni, kuka tahtoo antaa roposen
köyhälle leskelle?"
"Hyvä, hyvä!"
"Tässä on viisi kruunua."
"Minä annan kymmenen."
"Minulla ei ole kahta enempää."
"Anna minulle takaisin Tivolipiletiksi ja olutseideliksi, niin hän saa
loput."
"Minä annan viisi kruunua, mutta sinun pitää lainata ne minulle
huomeneksi, Fredrik."
"Minä panen puolestasi kymmenen; ethän niitä kuitenkaan maksa
takaisin."
Hän pani erään setelin hattuun.
"Ja nyt matkaan. Juokaa sampanjaani niin paljon kuin vaan haluttaa.
Kenties se on viimeinen kerta," sanoi hän itsekseen ja pisti mennessään
vähän jälkiruokaa lakkariinsa.
Sairas lapsi makasi silmät oveen kiinnitettynä.
Riemuloiste levisi hänen kasvoillensa, kun Fredrik astui sisään lippu
kädessä.
"Oletko sinä Jumala?"
"En, poikaseni, minä olen vaan ihminen ja vieläpä hyvin huono ihminen.
Mutta hyvä Jumala, näet, lähetti minut tänne ja sanoi: tuolla
viereisessä talossa makaa pieni sairas poika. Anna hänelle tämä lippu
minulta ja sano, että jos hän on oikein hyvä, niin pääsee hän kerta
luokseni taivaasen."
"Onko taivaassa hauskaa?"
"Hyvin hauskaa. Siellä kulkevat kaikki pienet enkelipojat koko päivän
juhlasaatossa käsissä punaisilla silkkilipuilla varustetut kultasaikat
ja syövät kuorimanteleja ja ruukkurusinoita eivätkä juo muuta kuin
samp..."
Hän pysähtyi hämillään, mutta keksi sanat nopeaneuvoisesti.
"Ja juovat vaan seltterivettä vattumehun kanssa."
Se oli heikoin juoma jonka hän tunsi.
"Onko se hyvää?"
"Minä en siitä pidä, mutta maku on erilainen, ja enkelit ovat aivan
ihastuneet siihen."
Hän kävi istumaan sängyn reunalle.
"Nyt pystytämme lipun päänalusen viereen, ja sitten leikittelemme ja
pidämme oikein hauskaa; mutta sitä emme voi tehdä ennen kuin mamma
ottaa minulta hattuni. Mitä siinä on, on teille," lisäsi hän hiljemmin.
"Ovatko kaikki nämä rahat minulle?"
"Ovat."
"Mutta tässä täytyy olla erhetys, tässä on joukossa sadankruunun
seteli."
"Ei, se on aivan oikein, parilla ei ollut pientä rahaa, ja eräs
ystävistäni pani sen vuoksi heidänkin puolestansa. Se on lahja
herroilta tuolla luonani. Se ei ole minulta."
"Jumala siunatkoon teitä. Te olette hyvä ihminen."
Herralla oli liiaksi tointa pienokaisen kanssa kuullaksensa häntä.
"Tässä on minulla iso apelsiini, sen heitän peitteelle ja luen kolmeen,
ja joka sen ensin saa kiinni, saa sen. Yks, kaks, kolme -- sinä sen
voitit!"
Pienoinen riemuitsi ääneensä.
"Tässä on manteleja. Sinä voitit enimmät, mutta minä sain tuon ison, ja
sen sisällä on kaksi mantelia. Leikkikäämme nyt filippiiniä. Se, joka
huomenna, kun tapaamme toisemme, sanoo: Hyvää huomenta -- filippiini!
hän saa uuden hopeaisen kruununrahan, jossa on reikä, punaisessa
silkkinauhassa kaulassa kannettavaksi, ja se on samaa kuin metalji
kansalais-ansioista. No niin, sitä sinä et ymmärrä, mutta se lieneekin
yhdentekevää."
Pojan silmät seurasivat tarkasti hänen huuliensa liikuntoa.
"Mutta nyt tulee kaikkian paras, ja sen olet sinä saapa pitää aivan
yksinäsi."
"Se on krokaanin huippu. Nainen ylinnä punaisessa hameessa on vapauden
jumalatar, sanoi sokerileipuri. Se on hirmuisen makea, sillä se on
tehty pelkästä sokerista, pure vaan sen pää poikki, ei se tee mitään:
vaan et saa nuolla sen punaista hametta, sillä se on arsenikinsekainen
ja hyvin vaarallinen. Moni ihminen on saanut myrkkyä vapauden
jumalattaren punaisesta hameesta."
Ihastuneena kuunteli lapsi hänen puhettansa, vaikk'ei hän enintä osaa
ymmärtänytkään.
"Mamma, mamma, niin hauskasti en ole milloinkaan ennen leikitellyt!"
"Mutta nyt olet väsyksissä, nyt täytyy sinun vähän levätä."
Äiti laski lipun hänen käsivarrellensa, niin että kangas peitti
pienokaisen rinnan.
"Mamma."
"Mitä?"
"Minä rukoilen Jumalalta anteeksi että sanoin Hänen olevan ilkeän. Hän
on hyvin hyvä, kun lähetti luokseni tämän hyvän herran."
Hän lepäsi kotvasen silmät ummessa, sitten avasi hän ne vielä kerta,
hymyili ystävällisesti ja ummisti ne taas.
Kalpeilta huulilta tuli heikko henkäys, ikään kuin kynttilä puhalletaan
sammuksiin, ja kuoleman haltia oli ikuiseksi sammuttanut hänen
elämänkynttilänsä.
Äiti istui kalpeana ja vaiti sängyn vieressä.
Raskain murhe on usein kyyneletön.
Fredrik nousi mennäksensä.
"Kiitos kaikesta," oli ainoa mitä nainen sai sanotuksi.
Fredrikin asunnossa oli ilo ylimmillään.
"Tuossa palaa isäntä takaisin, eläköön hän!"
"Mutta näytäthän siltä kuin tulisit hautajaisista."
"Niin tulenkin," sanoi hän ja kävi istumaan.
Kotvasen kuluttua nousi hän seisoalleen ja tarttui lasiin.
"Isäntä tahtoo puhua!"
"Hyvät ystävät. Syy, miksi olen teidät kutsunut tänne, ei ole
ainoastaan päivän johdosta, vaan siksi että tämä on merkillinen päivä
elämässäni. Tänään aamupäivällä kosin erästä nuorta kaunista tyttöä ja
sain hänen suostumuksensa. Nimen saatte myöhemmin tietää. Hänen
maljansa! Sen juomme pohjaan sampanjassa."
Hän laski lasin niin kovasti kädestänsä, että se särkyi.
"Ja tämä on viimeinen lasillinen sampanjaa, jonka juon, ennenkuin olen
suorittanut tutkintoni yliopistossa. Huomenaamusta tahdon ruveta
tekemään työtä sen sijaan kuin hävittäisin terveyteni ja omaisuuteni
hurjalla elämällä. Minä en tahdo että se vaimo, jonka tänään olen
kihlannut, kenties joskus on sanova niinkuin leski äsken: 'hän joi
liiaksi sampanjaa ja hänellä oli liian paljon ystäviä.'"
"Sinä olet joutunut sentimentaaliin mielentilaan naapuritalossa."
"En sentimentaaliin, vaan yksivakaiseen. Ensi kerran olen seisonut
kalman kasvojen edessä."
"Pienokainen on siis kuollut?"
"On, enkä olisi koskaan luullut kuoleman voivan olla niin kauniin. Hän
erosi täältä hymyily huulilla, vapaudenpäivän auringon luodessa
sädekiehkuran hänen päänsä yli, ja Norjan lippu oli hänen
ruumiiskääreensä."
"Käythän aivan runolliselle tuulelle!"
"Oliko liitonmerkkiä lipussa?" kysäsi eräs puolihumalainen veitikka
ollaksensa sukkela.
"Sitä en tarkastanut; mutta sen tiedän, että se lippu, joka peitti
viattoman lapsen ruumista, sielun liihoitellessa kohden ijäistä
valkeutta, oli _puhdas lippu_."