Noin puolitoista kuukautta Pietarissa oltuansa, kirjoitti Anna
äidillensä näin kuuluvan kirjeen:
'Rakas äitini!
Täten saan nyt lähestyä teitä ja tietää antaa, että minä
onnellisesti saavuin tänne, ja että Liisa oli minua tatsuunalla
vastaanottamassa, jonka luokse minä sitte menin yöksi ja hänen
pyynnöstänsä jäin asumaan siksi, että saisin itselleni paikan.
Niinkuin meidän kesken oli puhuttu, en minä teille ole ennen
kirjoittanut kuin paikan saisin, ja nyt minä olen sen saanut,
sen paikan. Muita pitäisihän minun kertoa alusta alkaen ja
kertoa, miltä se Pietari minusta ensin näytti, mutta jo se on
semmoinen kaupunki, etten minä muista enää itsekään, miltä se
minusta näytti, kun tuli niin paljon kaunista yht'aikaa, enkä
minä sitä osaisikaan kertoa näillä kahdella postipaperiarkilla,
jotka hovineuvos minulle antoi. Jätetään se nyt siksi, kuin te
tulette tänne, sillä nyt minä voin toivoa jo muutaman kuukauden
perästä saavani lähettää teille rahaa, että tekin pääsette
tänne tulemaan. Täällä kun maksetaan palvelijoille niin hyvä
palkka. Vaan kun te tulette tänne, niin älkää unhottako ottaa
passia kuvernööriltä, sillä ilman passia ei täällä kukaan saa
asua, vaikka ei se kuvernöörin antama passi kelpaa; täällä
sitte otetaan se passi Passitoimistossa pois ja annetaan toinen
sijaan, joka kelpaa, vaan ei sekään kelpaa kauemmaksi aikaa kuin
vuodeksi. Ja sitä paitsi pitää olla sitä passia saadaksensa
papinkirja, mikä minulla onneksi oli otettuna, kun on täällä
niin hirveän monet temput ja konstit ennen kuin ihminen täällä
rauhassa asumaan pääsee. Enkä minä sitte tiedä, mitä varten ne
minulle passia antaessaan kaupan päälliseksi semmoisen pöläkön
antoivat, ett'en minä toiste sinne toimistoon enää menekään. Se
harmaapartainenhan se, jolla kiiltonappisen takkinsa lävessä
oli pieni punainen rihma, sieltä passien luukusta minulle niin
saarnasi, että "mitä sinäkin näin nuorena olet tänne tullut ennen
aikojasi vanhentumaan ja sinisiä silmiäsi mustiksi itkemään, ja
vielä sinä poskesi kerran toisella maalilla maalaat, kun tuo
puna niistä on kadonnut ja valkoisiin helmiisi suussa aukkoja
ilmestyy." Niin, että minua rupesi oikein pelottamaan, mitä se
sillä tarkoittaa, ja sitte hävetti, kun kaikki ihmiset minuun
niin katsoivat ja miehet suunsa hymyyn vetivät. Ja kun minä näin
olin saanut sen passi-asian toimitetuksi, niin vei Liisa minut
erääseen konttooriin, jossa kaikenlaisia paikkoja palvelijoille
hankitaan, ja siellä ne kirjoittivat kirjoihinsa nimet ja
atressit ja lupasivat ilmoittaa, milloin minä paikan saan,
ett'ei minun siellä käydäkään tarvinnut. Näin ylpeästi täällä
eletään, ett'ei tarvitse muuta kuin palkkansa määrätä, niin tulee
paikka ihan itsestään! Enkä minä kahta viikkoa kauemmin odottaa
tarvinnutkaan, niin jo se tulikin. Ja minä toivon, että se tulee
olemaan hyvä, niin että aluksi voin olla tyytyväinen, ja sen minä
toivon varmaan. Palkkaa saan minä kahdeksan ruplaa kuukaudessa,
mikä Suomen rahassa tekee noin kaksikymmentä markkaa, ja sen
lisäksi naulan kahvia ja kaksi sokeria kuukaudessa. Sillä täällä
ei pestata palvelijoita vuosittain, vaan kuukausittain otetaan,
ja jos jostakin paikasta tahtoo lähteä pois, niin tarvitsee
vaan sanoa itsensä irti kolmea päivää ennen ja samoin tekee
herrasväkikin, kun he tahtovat palvelijansa pois lähettää.
Josta näette, äiti kulta, että täällä eivät palvelijat ole
ollenkaan huonommat herroja, vaan ainakin yhtä hyvät. Ja onni se
minulla oli, että minä tällaisen paikan sain, vaikka se sattui
Venäläiseen perheesen, mutta Liisa kyllä sanoi, että parempi
se on paikka Venäläisillä palveltavana kuin Suomalaisilla,
sillä Venäläiset, muka, sanoi hän, eivät ole niin saitoja kuin
Suomalaiset, vaan auliimmat. Ja jokohan minä lienen maininnut,
että herra, joka on niin kutsuttu hovineuvos, on oikein hyvä
ihminen ja minua niin hyvänä pitää, että välistä oikein hävettää,
mutta rouvan läsnä ollessa ei hän sitä tohdi näyttää, sillä
rouva vähän niinkuin karsaasti minuun katsoo, mutta ei kuin vain
toisinaan. Eikä heitä ole kuin kaksi henkeä, kun ei heillä ole
lapsia, niin että minulla sisäkkönä ei ole muuta tehtävää kuin
huoneita siistitä ja puhtaina pitää sekä vieraita vastaanottaa,
kun kelloa soitetaan. Ja hyvin komea kortteenkin heillä on, niin
että ylen rikkaita he mahtavat olla, kun on vain kaksi henkeä ja
seitsemän huonetta pitää olla. Mutta on se rouva vähän niinkuin
konstikas, vaan saattaahan se olla totta, mitä herra sanoo, että
se tulee siitä, että rouva on kivulloinen, ja niin kai se onkin.
Minä puolestani kyllä koetan olla niin, että minuun tyytyväisiä
olisivat, eivätkä vihastuisi, ja näyttäväthän he ylipäänsä sitä
olevankin. Te, äiti, minulle aina sanoitte, että "varo sinä,
Anna, sitä kiukkuista luonnettasi, ett'ei se puhkeaisi, muutoin
se sinulle vahingon tuottaa". Ja kyllä minä sitä varoa koetankin,
niin ett'ei tähän saakka ole vielä mitään vahinkoa tapahtunut.
Jonka tähden voitte nyt olla ihan huoleti ja rauhassa sen suhteen.
Kun te nyt, äiti, vasta kirjoitatte Antille sinne Ameriikkaan,
niin laittakaa terveisiä hänelle hänen sisareltaankin Pietarista,
sillä itse minä en niin kohta joutane kirjoittamaan. Ja sanokaa
hänelle, että hänkin koettaisi rahaa tienata, että meille
kaikille kolmelle vihdoin onnenkin päivät koittaisivat. Sillä
minä kun kuukauden palkkani saan, niin vien siitä kuusi ruplaa
säästöpankkiin, josta annetaan neljän prosentin korko vuosittain,
niin että vuodessa voin siten säästää aina kuuteen, seitsemään
kymmeneen ruplaan saakka, mikä Suomen rahassa jo tekee noin
puolitoista sataa markkaa, ja sehän on jo nätti summa se köyhälle
palvelustytölle. Vaatteisiin en minä ensimäisenä vuonna taida
tarvita melkein mitään, koska minulla tarpeeksi on kaikkia
ja sitä paitsi täällä Venäjällä on tapana sekä Jouluksi että
Pääsiäiseksi palvelijoille lahjoja tahi rahaa antaa, niin että
minä siten varmaan saankin, jos jotakin tarvitsen, etten tarvitse
palkastani ottaa, vaan saan sen säästää, ell'ette te tahdo tänne
tulla, niinkuin minä lupasin teille matkarahoja laittaa.
Vaan jopa minun täytyy tämä kirjeeni lopettaa, kun se näin
pitkäksi on venynyt ja paperikin alkaa loppua, enkä minä tiedä,
tokko se enään yhdellä postimerkillä meneekään, kun on näin
paljon kerrotuksi tullut. Sanokaa siis terveiset kaikille, jotka
minua kotipuolella tuntevat, ja kun Yläjärven Kaarlen kirkolla
tapaatte, niin sanokaa hänellekin sydämelliset terveiset hänen
vanhalta tuttavaltansa Pietarin kaupungista. Liisa käskee teille
terveisensä sanomaan ja muille omaisillensa myöskin. Ja minä
olen, Jumalan kiitos, terve ja voin hyvin ja sitä samaa toivotan
teillekin, rakas äiti. Kiitoksia paljon hyvistä eväistänne, joita
me vielä viikon päivät täälläkin Liisan kanssa syötiin. Voikaa
nyt oikein hyvin ja eläkää onnellisena ja hyvässä terveydessä,
sitä toivoo