Annasta alkoi rautatien matka jo tuntua tuskallisen pitkältä.
Noustuaan junaan Myllymäen asemalta, oli hän edellisenä päivänä
nähnyt Tampereen tehtaineen savuineen ja Hämeenlinnan vanhoine
linnoineen jäävän taaksensa, ja hiukan väsyneenä alituisesta
istumisesta oli hän iltasella saapunut Riihimäelle, jossa hänen
tuli olla yötä. Paljon uutta oli hän jo sinäkin päivänä nähnyt,
mutta sivumennen vain ja vilaukselta, jonka tähden se kaikki ei
ollenkaan hänen aivojansa askarruttanut hänen siinä yötään maatessaan
majatuvan kovalla penkillä. Ei -- päinvastoin uneksi hän vain
uneksimistaan, loppumatta, ilman johdonmukaisuutta kaikesta siitä,
mitä hän ei ollut nähnyt, vaan mitä hän toivoi saavansa nähdä.
Matkansa määrästä uneksi hän; ja kaikessa oli jotakin sanomattoman
suurta ja suurenmoista, milloin kauhean iso kirkko kultakupusine
tornineen, jonka torninhuipussa olevasta rististä ikään kuin sininen
silmä nousi ylös ja katosi taivaan siintoon, milloin taas viisi- ja
kuusi-kerroksisista kivitaloista, joissa kuitenkin asui vain pelkkiä
muurahaisia, ja yht'äkkiä muuttui tämä kaikki komeaksi kaupungiksi,
mutta kaupunki taas yht'äkkiä suureksi muurahaispesäksi, jonka tuli
ja hämmensi kiiltävä kyykäärme. Hyi! Ja Anna säpsähti ja heräsi; hän
hypähti ylös eikä voinut enää nukkua, vaikka vielä olikin jotenkin
varhainen. Senpä tähden hän kohta sitte peseytyi, pukeutui ja alkoi
odottaa Pietariin menevän junan tuloa. Vaan hirveän pitkäksi ja
ikäväksi tämä odotus hänestä kävi asemahuoneen avarassa salissa,
vaikka hän ei jättänytkään käsityötä käsistään. Toisia junia siitä
väliin kulki, jotka lyhensivät ajan yksitoikkoisuutta, ja kaupaksi
asetettuja kirjojakin Anna tavan takaa meni katselemaan, sekä
kaapissa olevia että niitä, jotka pöydällä olivat rivitetyt, mutta
kaikki alkoi jo pitkästyttää, kun ei sitä junaa jo näkynyt tulevaksi.
Vaan tulipas se vihdoin kuitenkin!
Ja nyt istui Anna jo Pietarin junassa! Nythän sitä oli melkein kuin
perillä, kun ei tarvinnut enää junaa muuttaa! Koko päivähän sitä
vielä oli istua kökötettävä samalla paikalla, mutta jaksoihan toki
tuon, kun oli Pietariin menossa! Sinnehän hän jo oli niin kauan
toivonut. Ja nyt...!
Päivä kului kuitenkin vähitellen. Matka samoin. Lahden, Kaipiaisen,
Viipurin ja kaikki pienemmät, niiden väliset asemat olivat jo
sivuutetut ja ilta oli käsissä. Muutama tunti vielä, niin oltiin
Pietarissa. Kello kahdeksan aikaan otti Anna eväskorinsa penkin
alta esille ja alkoi hiukan haukata äitinsä matkalle laittamia
ruokia, vaan eipä nyt nekään enää tahtoneet maittaa, kun se jo oli
niin lähellä, tuo... Ja sitte oli Viipurista tullut niin paljon
matkustavaisia lisää, että täytyi pitää koria sylissään, kun oli niin
yhteen pakattu kolmannen luokan kapeisiin penkkeihin. Mutta kaikkein
harmittavin oli tuo herran tapainen tuolla vaunun nurkassa, joka ei
hetkeksikään luonut silmiään pois Annasta. Ihanhan se katsoi suoraan
suuhun ja tahtoi estää joka leipämurusen sinne joutumasta. Eihän ne
ihmiset toki näin röyhkeitä olleet siellä kotiseuduilla...
Ja väliin katseli se herra -- ja katselivat sitä usein muutkin --
Annan valkoisia hampaita, jotka kahtena helminauhana hohtivat hänen
verevien huuliensa välistä, väliin noita sinisiä silmiä, jotka
näyttivät niin lempeiltä kuin pilvetön, korkea kesätaivas, väliin
taas noita kullalle vivahtavia suortuvia, jotka huivin alta otsalle
ja korvien viereen hiipivät. Ja niin hävyttömästi se herra katseli,
aivan kuin olisi tahtonut nielaista Annan kerrassaan, ett'ei hän
tietänyt kuinka istua. Niin tukalaltakin tämä jo alkoi tuntua, että
Annan useita kertoja teki mieli nousta ylös ja mennä ulos vaunusta
etusillalle...
Mutta oli jo hämäräkin ja Annaa vähän peloitti mennä ulos. Jos
sitä sinne putoaa pyörien alle, niin jääpi koko Pietarikin vielä
näkemättä. Eikä Anna mennytkään ulos, sillä hämärä alkoi auttaa
häntä, ett'ei tuo mokoma saanut häneen niin tirkistellä. Ja sitte
rupesi Anna melkein yhtä mittaa lasista ulos katselemaan, siellä
kun, aina sen mukaan kuin tie lyheni, pysäkkien välitkin lyhenivät,
niin että niitä jo alkoi tulla ihan toinen toisensa perästä, aivan
päällekkäinkin. Eikä se junakaan enää viitsinyt kaikkein huonoimpien
luona seisahtua, vihelsihän vain äkäisesti, aivan kuin repäisemällä,
ja mennä hörötti ylpeästi sivu... Mutta sielläkös näkyi rakennuksia
molemmin puolin rataa; jos oli suuria, niin oli pieniäkin: väliin
aivan kuin pieni piironki, jonka alalaatikko oli auki vedetty, jossa
taas ikäänkuin kasvoi muutama kukka, ja tulia siellä vilahteli,
lyhdyt oikein hipasivat vaunuja, ja hevosia siellä ajoi ja ihmisiä
siellä seisoskeli kuin mitä haamuja, toiset nenäliinojansa ja
hattujansa huiskutellen. Ja kah! Tuossa taas juna kerran vihelsi,
vaan sivu se meni, vaikka sieltä soittoakin kuului ja koko silta
oli täpö täynnä ihmisten päitä... Voi, voi, sitä mylläkkää, sitä
menoa ja huimaa vauhtia! Jokohan tämä nyt olisi sitä Pietaria? Vaan
ei suinkaan, koska sitä vielä näin mennään, että kiskotkin alla
ratisevat, eikä taideta enää pitkin kiskoja mennäkään, vaan poikki.
Ja kun tuolla taivaan rannalla näkyy tuommoinen tulijuova! Jokohan
sitä nyt tullaan Sodomiin ja Gomorraan, kun noin taivas palaa?!...
Hyi!
Kun säikäytti! Mikä se noin suhahti kamalasti?... Anna tempasi
pelästyneenä päänsä pois ikkunan luota... Toinen juna siinä taisi
vastaan tulia, koska noin ikkunoita ohi vilahteli ja tulia välkkyi!
Kumma, kun ei se päälle ajanut, kun semmoista kyytiä lentää!
No, onpas tätä nyt menoa! Mutta eiköhän se tämä juna Pietarissa
seisatukaan, vai jokohan minä olen väärään... kun se koko kaupungin
sivu laskettaa? Vaan vihdoin kuuluu pitkä, hyvin pitkä vihellys.
No, nyt se jo taitaa tulla, kun se noin pitkään... Mutta, Herranen
aika, tavaravaunujen joukkoonhan se nyt on joutunutkin ja kuka tästä
nyt ulos löytää ja mistä sen Liisankaan kiinni saapi? Tokkopahan se
Liisa edes tietää, millä kohdalla hänen pitäisi vastassa olla, jos
hän ollenkaan on vastaan tullutkaan? Vaan äläs huoli! Tuollahan se jo
sillan päässä näkyy se mies, jolla on punainen lyhty kädessä? Perillä
kai sitä ollaan, koska ihmisetkin jo nousevat ylös ja kamssujaan
alkavat ulos kantaa. Ja sieltäkös, odotussalin ovesta niitä ihmisiä
ulos tulvii! Voi, voi, jos se Liisa jo huomaisi minut täältä
ikkunasta; enhän minä muuten tohdi uloskaan mennä, vielä varastavat
koko ihmisen. Ei! Ei näykään piikoja yhtään. Kaikki ovat hattupäitä
ryökynöitä vain.
-- Anna, drastui!
-- Herra Jesta! Liisako se on? No, hyvää iltaa! Kun en tahtonut
tuntea! Luulin ryökynäksi sinuakin! Ja mitä sinä tuolla
päivänvarjostimella teet, eihän nyt aurinko paista? Vai paistaako se
täällä yölläkin?
-- Älähän nyt joutavia rupata! Se on sontikka. Ota nyt tshemodanisi,
niin mennään vagonista ulos.
Ja Liisa auttoi Annaa. Mutta ei se Anna tietänyt tshemodania
matkalaukuksi arvata. Ei hänellä semmoista ollutkaan eikä hän
uskaltanut enää tässä kiireessä ruveta "rupattamaankaan". Nyyttinsä
ja eväskorinsa hän otti ja sanoi kirstunsa olevan "pakaasissa" josta
tytöt sitte yhdessä lähtivät sitä perimään. Saatiinhan se sieltä
kyllä, mutta saipas sitä odottaakin kauan, vieläpä aukaistakin piti
ja povesta sen avain etsiä, kun ei Anna ollut arvannut Valkeasaaressa
antaa tullin kirstua tarkastaa. Ja niin he mylleröivät kaikki
vaatteet eivätkä paikoilleenkaan panneet, niinkuin ne olivat olleet,
vaan miten tahansa yhteen mättivät.
-- Ovatko ne kaikki ihmiset täällä Pietarissa näin uteliaita, että ne
toisen kaikki salaisuudet tutkivat? kysyi Anna sekä ihmeissään että
hiukan vihoissaankin.
-- No, ovathan ne vähän sinnepäin, vastasi Liisa, nauraen.
-- Vai ovat sinnepäin! Ja tytöt lähtivät sitte yhdessä kirstua
kantamaan ajurin rattaille, jotka Liisa oli käynyt vuokraamassa sillä
välin kun Anna kirstuaan aukoi ja tullimiehille näytti...
Rrrrätätätätätätä ne rattaat vain panivat ja yhtä rätinätä, hyrinätä
ja huminata kuului joka taholta, niin että Annan korvat olivat
ihan lumpeen mennä eikä tahtonut oikein toistensa puhetta kuulla,
kortteeriin ajaessa. Mutta jo se Annan sydän hytkähti, kun Liteinin
sillalle tultiin ja sähkövalo silmiä häikäisi ja Nevan aallot,
yön pimeässä, tuolla alahalla mahtavasti vyörivat, ja pitkin sen
partaita, niin kauas kuin silmä kantoi, lyhtyjä paloi, kuvastuen
virrassa toisena rivinä, ja korkeiden kivitalojen katot ilmaan
hälvenivät, näkymättä tummaa taivasta vasten! Tuntui ihan kuin
olisi kirkaista tahtonut ilosta, vaan samalla tuli pelko ja nutisti
sen ilon sinne kurkun kuoppaan, jossa ne molemmat sitte toisiaan
kutkuttamaan rupesivat, niin ett'ei voinut paikallaan pysyä. Eikä
hän oikein tietänyt sanoa, mitenkä, mutta ihan sitä teki mieli kuin
lentoon lähteä, ja ehkäpä hän olisi lentomatkalle lähtenytkin, ellei
Liisa olisi häntä yht'äkkiä muistuttanut, sanomalla:
-- Ethän sinä kuulekaan, mitä minä puhun!
-- Kah! Niin vainkin! Mutta kukas se tuossa asuu?
-- No, jo sinä nyt hassu olet! Luuletko sinä, että täällä tietää,
kuka missäkin asuu? Eihän sitä aina tiedä likimäisen naapurinsa
nimeäkään, joka samoilla portailla asuu, tuntemisesta ei puhettakaan.
-- No, voi minun päiviäni! Mutta niin kai se on! Arvaahan sen! Vaan
sitähän minä tarkoitinkin, että tuossakos se asuu, se kaupungin
pää...?
-- Ratonatsalnikkako? Sekö kaupungin päällikkö?
-- Mikä raton nasikka? Se keisari, näet, se tämän kaupungin pää!
-- Että missäkö keisari asuu? No, sano sitte niin! Se asuu
voretsissa, mutta sen saat nähdä toisen kerran ja päivällä.
-- Voretsissa? Voi, voi, Liisa kulta, enhän minä sinun puhettasikaan
enää tahdo ymmärtää, kun tuommoista ranskan sekaista siansaksaa
latelet. Puhu ennemmin vaikka Kokkolan murretta, ell'et enää puhdasta
suomea osaa.
Liisa purskahti nauruun ja sanoi:
-- Pian sen sinäkin opit, tämän Ryssän kielen, ja sen oppii ihan
itsestään, kun vain jonkun Vanjkan opettajaksesi saat.
Anna luuli Liisan nyt jo muuten ilkeydellään viisastelevan ja
hänestä, maalaistytöstä, tahtovan pilkkaa tehdä, eikä viitsinyt
siitä asiasta enää puhetta pitkittää. Hän alkoi sen sijaan
puhua kotipuolesta ja sanoi terveiset kaikilta. Mutta oikeata,
johdonmukaista puhetta ei tahtonut kuitenkaan syntyä, kun aina mikä
milloinkin ulkonainen seikka tuli ja kummastutti Annaa ja saattoi
puheen toiselle tolalle. Sitä paitsi oli heillä rattailla Annan
suurenlainen arkku, joka teki heidän tilansa niin niukaksi, että
jalat roikkuivat ulkopuolella rattaita. Istuminen oli siis heille
hyvin epämukava ja väsyttävä. Anna oli tosin pitkästä matkastansa
kovin väsyksissään, mutta kaikki se uusi, mitä hän näki, veti hänen
huomionsa puoleensa ja vähensi väsymyksen tunnetta. Liisa sen sijaan
alkoi jo tuskaantua ja riennätti ajuria, jotta pikemmin pääsisivät
kortteeriin.
Liisa palveli erään herrasväen luona, joka asui Snamenskaja
kadun varrella, ja sinne oli hän saanut luvan tuoda serkkunsakin
asumaan, siksi kuin tämä ehtisi saada itsellensä paikan tahi
ainakin ensimäiseksi ajaksi. Ja sen talon luo seisahtuivat he nyt.
Piharenki auttoi heitä kantamaan Annan arkkua kolmanteen kerrokseen,
jossa kortteeri oli ja jonne he nousivat keittiön portaita myöten
pihan puolelta. Kello oli jo kohta puolivälissä yksi yöllä, kun he
saapuivat kotiin.
Se oli samalla kertaa väsymyksen huokaus ja mielihyvän tunne, joka
pääsi Annan rinnasta, kun hän istuutui tuolille Liisan keittiössä.
Väsymyksestä ei hän jaksanut juoda kuin kupillisen Liisan tarjoamaa
teetä ja tyytyväisenä nukkui hän kohta, kun oli heittäytynyt
lattialle tekemälle tilallensa. Nythän oli hänen toivonsa toteutunut.
Hän oli nyt -- Pietarissa.
Mutta yöllä hän kuitenkin uneksi, niinkuin hän yhä vielä olisi ollut
matkalla Pietariin. Ja niin kummallinen oli se kaupunki, jonne hän
oli menossa, ett'ei siitä tahtonut tulla tolkkua millään lailla.
Sinne kulki rautatiet ristiin rastiin ja eräässä vaunussa, ihan
perimmäisessä nurkassa, istui muuan herra, joka niin julkeasti
tuijotti häneen, että hän nousi ylös ja lähti pois. Vaan yht'äkkiä
näki hän äitinsä seisovan edessään. Hän oli olevinaan vielä
kotonaan. Hän oli polvillaan avonaisen arkkunsa vieressä ja pani
sinne vaatteitansa. Vastapäätä häntä, toisella puolen arkkua, seisoi
hänen äitinsä ja oli niin murheellisen näköinen: silmien pielissä
oli Anna hänellä näkevinään kyyneleet. Vaan ei hän kuitenkaan
Annalle mitään sanonut, mutta Anna tiesi hänen ajattelevan, että
"ole sinä varoillasi siellä Pietarissa, muutoin se, tuo herra, sinun
vielä..." Ja sitte heitti hän äitinsä hyvästi, ja molemmat rupesivat
itkemään... Ja Anna heräsi hypähtäen, mutta hän kääntyi vain toiselle
kylellensä ja nukkui taas.