— Salli minun istuani tässä, jatkaisi juuressa, Gösta!
— Mikä oikku!
— Tässä tahdon istua ja silmäillä sinua.
— Sydämeni ainoa, armas hallitsijatar, virka minulle, miksi
alakuloisuuden huntu verhoaa kasvojasi?
— Sinä olet ollut poissa, ja kentiesi minun ikävöimiseni... kentiesi
minun ajatukseni ovat kutoneet sen verhon, jonka sinun silmäsi nyt
poistavat; sinun silmäyksesi ovat auringonpaistetta sydänparalleni.
— Salli siis sen auringonpaisteen vapaasti säteillä ympärilläsi, salli
minun silmäni nauttia sinun ihanuudestasi ja hiivi jälleen hiljaa
syliini.
— Ei, tässä tahdon olla ja koettaa ajatella; minulla olisi niin paljo
sinulle sanomista.
— Oi, Magdalenani!
— Sinä olet koko maailmani, oi, älä arvostele minua liian ankarasti!
— Älä lausu niin...
— Minun sielussani on ikäänkuin sumua, ja mennyt aika samoinkuin
tulevakin on hämärä, epäselvä... ainoastaan nykyinen hetki... juuri
nyt... sinun läheisyydessäsi tunnen onnellisuuteni täyden määrän.
— Eikö siinä ole kylläksi?
— On, on... ei, älä toisin luulekaan!
— Miksi siis himmennät ilosi kirkkaan lähteen huokauksilla?
— Ah, paljon olen kärsinyt, enemmän tullen kentiesi vielä kärsimään...
jos, Jumalani, sen ehkä olen ansainnut.
— Kuinka voit niin puhua?
— Göstani... mitä ennen pidin vääränä, pidän nyt oikeana.
— Sidettä, joka meidät yhdistää, ei voi kukaan katkaista, eipä
kuolemakaan... niinhän olet itse sanonut?
— Niin, niin, lemmessäni tunnen ikäänkuin ijäisyyden todellisuuden
löyhäyksen, ja tunteeni otan kerran puhdistettuna mukaani maan päältä.
— Magdalena, Malla, pieni haaveilija, virka, miksi vaivaat itseäsi
synkillä ajatuksilla? Minä lemmin sinua... sinä minua, ja eikö tämä
tieto ole meille kylläksi? Oikein tahi väärin, mieletöintä puhetta!
Mitä ovat kaikki maalliset siteet, joilla me annamme sitoa itsemme
ainoastansa tavan vuoksi, omanvoiton pyynnistä, pakosta ynnä muusta
sellaisesta! Ne ovat i'es, kahle, — jonka vapaa henki varhemmin tahi
myöhemmin ravistaa niskoiltansa ja tempoa rikki.
— Sinä lemmit minua, minä sinua, Magdalenani, — ainoastansa tässä
ajatuksessa löydän autuutta; kaikki, mikä on synkkää, vastenmielistä,
on minusta kaukana... lemmittyni kasvojen vivahdukset ovat ainoa tuuli,
jonka mukaan käännän mielialani purjeen. Sinä avaat huulesi, niin, kas
niin, kuinka suloinen sinun hymysi on, tyttöseni, sydämeni puoliso,
sinä... oletko minulle hellä?
— Mitä sanovat silmäni, Kustaa Mauritz?
— Tahtoisinpa kerätä aarteita ympärillesi!
— Tiedäthän ainoan aarteen, jota rakastan olevan sinun lempesi.
— Kaikki, mitä sinulle tarjoan, hylkäät sinä kovapintaisesti.
— Yhden anomuksen pyydän kuitenkin saada täytetyksi.
— Se on jo myönnetty, armahani, sano vaan, käske! Noh, mitä haluat?
— En minä, en; itselleni, minä ajattelen erästä toista.
— Erästä toista vaan, niinhän se aina on...
— Näetkö, tällä kertaa on kysymys eräästä tytöstä, eräästä, joka on
lempinyt melkein kuin minäkin... hartain toivoni on, että hän tulisi
onnelliseksi.
— Amen, katselkoon hän kernaasti minun puolestani poikasia!
— Ei, ei, noin et saa hymyillä!
— Kaiken minkä voin, lupaan sinulle tehdä, jos et vaan vaadi minun
persoonallista välitystäni tuon kaunottaren onnellisuuteen.
— Niin mielelläsi kuin leijailetkin kaikkialla, liehuva perhonen, tämän
kukkasen ympärillä et kuitenkaan saa kierrellä.
— Veitikka pilkistää sinun silmistäsi, kas kuinka se leikkii
sinun huulillasi, ja nyt se piilottaiksi poskesi kuopuraan,
Magdalenani, ihana...
— Huikenteleva perho!... Mutta tosiaankin, pitihän meidän puhuman
muustakin kuin itsestämme. Kuten sanoin, tiedän erään tytön, joka on
rakastanut kentiesi yhtä hellästi kuin minäkin; mutta viisaammin...
ei, innokkaammin, ylevämmin kuin minä on hän osannut säilyttää tätä
tunnetta rinnassansa, on osannut tyytyä ilmanolemiseen ja...
— Onnekseni et ollut hänen kaltaisensa...
— Minä koetin paeta, mutta, ah, en voinut! Ja... hair... oi, mikä
sokeus!
— Mitä, virka?...
— Hairahduksessani löydän autuaallisuuteni.
— Se tunne, joka meidät yhdistää, ei olekaan hairahdus. Kuinka usein
täytyy minun sitä kertoa, lemmittyni?
— Tahdon sinua niin mielelläni uskoa... niin, sinua uskon! Herrani
ja haltijani... vaan eipä oikein niinkään, sillä ennemmin olet sinä
sieluni kaksoisveljes, osa minusta, minun oma pojuni. Ja kuule nyt
vaatimukseni, minä pyydän vakinaista virkaa korkealla vuosipalkalla
tuon tytön lemmikille...
— Sen viran hän tulee saamaan, Magdalena, toimita minulle vaan hänen
paperinsa...
— Ja sitte sinä puhut asiasta kuninkaalle?
— Tässä käteni vakuudeksi.
— Tyttö tulee hämmästymään, tulee onnelliseksi morsiameksi ja siksi hän
tulee minun kauttani!
— Salli minun painaa huuleni noille vienoille kukkasille, joita ilosi
on luonut valkoisille poskillesi.
— Koko suudelmatulvan, lemmikkini, jos niin haluat!