Avonaisella, puutarhan puoleen johtavilla lasi-ovella Svartsjön
linnassa seisoi juhannuspäivänä 1782 Lovisa Ulrika, katsellen
haaveilevilla silmäyksillä ulkoilmaan.
Aamu-aurinko paistoi lämpimästi kukille ja nurmikolle, heittäen
kullankarvaisen loisteen puiden latvoihin, ja tuuli hengitteli hiljaa
suhisten.
Olihan sydänsuvi, vihannat lehdet paisuivat, hyönteiset hyrisivät,
linnut laulelivat, kiiltävät perhoset leijailivat kukkalavoilla, ja
ilmassa tuntui suloisia tuoksuja.
Leskikuningatar hengitti syvään. — Niin, sydänsuven kaltainen, niin
valoisa, niin loistava oli hänenkin elämänsä kerta ollut, ja nyt —
leskikuningatar huokaili, ja hänen ajatuksensa riensivät vanhimman
poikansa luokse, jota hänen sydämensä, vaikka mielensä olikin
katkera, kuitenkin salaisesti aina halaisi ja kaipaeli. Hän, tuo
ainoa hänen lapsistansa, jonka äly veti vertoja hänen omallensa sekä
johon hän oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, ja joka nyt nautti
hänen vaivannäkönsä, ponnistuksiensa ja uhrauksiensa hedelmiä, hän
ei enään tarvinnut äitiänsä, hän kulki omaa polkuansa eteenpäin,
katsomatta kertaakaan taaksensa häneen. Ja kuitenkin oli hän raivannut
uuden, valtiollisen uran, houkutellut eteviä miehiä rupeamaan
valtaistuimen pylväiksi ja oli johtanut hänen ensimäisiä, horjuvia
askeleitansa hänen menestyksensä näyttämöllä (20). Niin, tämä poika,
joka kymmenen vuotta takaperin onnistuneella valtiokeikkauksellansa
silminnähtävästi oli pelastanut Ruotsin joutumasta jaonalaiseksi ja
kentiesi myöskin vaarasta joutua Puolan kohtaloon (21), ja jolle hän
silloin äidinrakkauden täydellä ylpeilemisen ilmaisulla silloin oli
kirjoittanut: Niin, sinä olet minun poikani ja ansaitset niin ollakin,
Jumala sinua kaikissa hankkeissasi siunatkoon! Minä unohdan ja annan
kaikki anteeksi. Tämä teko sovittaa meidät ainiaaksi... Ah, rakas
Kustaani, ällös koskaan unohda olevasi ihminen äläkä käytä väärin sitä
valtaa, jonka Jumala on sinulle antanut! Anna jälkimaailmalle esimerkki
hyvästä, suuresta kuninkaasta, ja myöntäköön koko maailma, että
yksivalta on onnellisin kaikista hallitusmuodoista. (22)
Näin oli äitinsä lausunut hänelle kerran, kun hän ikäänkuin nousevana
aurinko hallitsevien yksivaltiaiden joukossa oli pelastanut maansa
ja oli kansansa jumaloimana, joka tunki hänen hevoisensa ympärille
kilvassa osoittamaan hänelle rakkauttansa, samalla kun vaimot;
suutelivat hänen jalkojansa ja antoivat lastensa niitä suudella. (23)
Leskikuningattaren sydän sykki nopeimmin, hänen silmänsä loistivat;
niin tämä oli uljas teko ja arvokas hänen lapsellensa.
Pää pystyssä seisoi Lovisa Ulrika muutaman sekunnin; sitte raivosi
myrskyisiä, kiihkoisia tunteita hänen sielussansa. Ne nöyryytykset,
joita hän oli saanut kärsiä, masensivat hänen ylpeyttänsä ja puhalsivat
rajutuulen ankaruudella äidinrakkauden poikaansa kohtaan pois hänen
sydämestänsä. — Ei, hänellä oli vaan kaksi lasta, molemmatkin
lemmikkinsä, Fredrik ja Sofia Albertina! Kaarlo-ruhtinasta hän tuskin
ajattelikaan, ja vaikka hän olikin tälle enemmän suosiollisempi
noista kahdesta vanhimmasta veljistä, muisteli hän kuitenkin aina
ylenkatseella ja inholla tämän salaseura-hourailuja sekä irstaisuutta,
tämän, jonka laverteleva kieli oli perintöruhtinaan syntyessä
aikaansaanut tuon viimeisen suuren eripuraisuuden leskikuningattaren
ja kuninkaan välillä, eripuraisuuden, jota ei kumpikaan heistä
anteeksipyynnöllä eikä toistaan lähestymällä koettaneetkaan sovittaa.
Tämä viimeinen juhannuspäivä Lovisa Ulrikan elämässä kaikkine
auringonpaisteineen ja kukkatuoksuinensa, kuinka synkältä ja kolkolta
se hänestä tuntuikaan, ja tuolta puutarhan lehtimajasta ennätti tosin
hänen nuorempain lastensa ja Södermanlannin herttuattaren äänet
hänen korviinsa, mutta eipä hän tästä hetkeksikään tuntenut itseänsä
iloisemmaksi tahi halulliseksi ottamaan osaa heidän pakinoihinsa.
— Noh, olitteko siis ulkona eilen illalla poimimassa yhdeksää lajia
kukkasia? kuului Södermanlannin herttuatar kysäisevän, kääntyen neiti
Rudenschöld'iin päin, te tyttö-hupakot; ja tuo kukkakimppu päänne alla
uneksitte te siis tulevaisesta miehestänne?
— Kyllä minä ainakin uneksin, mutta ei se ollut miehestä, vastasi
punastuen Magdalena.
— Noh, onpa yhtä hyvä, vaikk'ei sellaista olisikaan! Minä puolestani...
Varoittava silmäys Sofia Albertinalta saattoi herttuattaren
vaikenemaan, joka kentiesi oli tunnustamaisillaan, ett'ei hänen
avioliittonsa ollutkaan onnellisin, ja että hänen oma ylhäinen
puolisonsa ei ollutkaan rakastettavin aviomies. Noh, niin, — jatkoi
hän siis keskeytettynä, — mitäs minun piti sanomankaan?... Ettekö
peljänneet mennä yksinänne ulos auringon laskettua?
— Neiti Ribbing oli minun kanssani, emmekä me peljänneet... meille oli
vaan hyvin vaikeaa olla puhumatta...
Ja _sitäkin_ teidän piti tehdä? Niin, minä en olisi ainakaan malttanut
olla puhumatta. Ja tästä teidän synninrangaistuksestanne ei teille
ollut mitään hyötyä?
— Ei minulle, mutta neiti Ribbing uneksi koko rykmenttilöistä
hevoisväen upseereja...
— Hän näyttää siis saavan niitä kyllältä, lausui herttuatar nauraen.
Mutta, mitähän sanotte, jos rupeaisimme "leskisille?"
— Ei, ei, vastasi Sofia Albertina matalalla äänellä, — menkäämme
äitimme luokse; hän on sairas tänään ja tarvitsee huvitusta. Ah, tämä
päivä on hänelle täynänsä muistoja! Muistatko isäämme, Fredrik? Kuinka
hyvin muistan silloisen juhannuspäivän... ja kukkaissalkon sekä tanssin
sen ympärillä. Nämät olivat iloiset, onnelliset ajat meille kaikille!
Ja keveästi huoahtaen lähestyi ruhtinatar äitiänsä, joka temmattuna
synkistä ajatuksistapa, hymyillen vastasi siihen hellään suudelmaan,
jonka tyttärensä painoi hänen kädellensä.
Ollen vaitonaisena ja mietiskelevänä ei Lovisa Ulrika tänäpäivänä usein
sekaantunut lastensa jutteluihin; herttuatar sai vapaasti lasketella
sukkeluuksiansa, kuningattaren, joka tavallisesti ei säästänyt ankaria
nuhteita, näkymättä niitä kuulevankaan ja väsyneen sekä raukean
näköisenä nojasi hän päänsä sohvalla oleviin patjoihin.
Ainoasti _kerran_ elpyivät hänen kasvonsa, ja hän puhui kaipauksella
tuonen tuville menneestä puolisostansa ja siitä ajasta, jolloin hän
suojaansa ja seuraansa kokoeli miehiä sellaisia kuin Dalin, Ihre ja
Berch, Lagerbring, Botin ja Celsius. — Minun aikakauteni oli tieteiden
ja perinpohjaisten luonnontutkimusten kultainen aikakausi, lausui hän,
ja rohkenenpa lukea ansiokseni ruotsalaisten vilkkaamman elämän ja
halun näihin tieteisin, — jonkun silmänräpäyksen loisti hänen suuret
mustat silmänsä kaikella entisellä kirkkaudellaan ja leimullansa. — Kun
ajattelee takaperin, tuntuu rauhoittavalta tieto, että olen koettanut
työskennellä jaloissa pyrinnöissä. Minä puolestani olen kuitenkin
ahkeroinut tätä tehdä, ja minulla on ollut ilo nähdä Upsalan ja
Tukholmankin Tiedeakatemian perustamisen.
— Se on tietty asia, vastasi Fredrik-herttua, — että vasta teidän
ajastanne, äitini, alkaa historiallisille tutkinnoille tässä maassa
uusi aikakausi.
Kuningatar hymyili ja hän jatkoi hetken perästä juttuaan menneistä
ajoista; mutta nyt kaikki tämä on lopussa, lisäsi hän. — Aadolf
Fredrikin kanssa meni minun onneni hautaan, kun hän meni pois,
loppui minun vaikutusvaltani, ja olen saanut elää, nähdäkseni sen,
mikä ennen oli totta, nyt muuttuvan leikiksi. — Nyt ratsastellaan,
hypitään, käydään komeassa puvussa, koetetaan olla sivistyneitä
ja puhutaan ranskaa, — siinä kaikki, mitä tarvitsee, päästäksensä
onnen portahille ja saada etevä asema yhteiskunnassa! — Hän puhui
katkeruudella; mutta eipä kuitenkaan pitkää aikaa kulunut, kun leimu
hänen silmissänsä himmeni, ja nojaten selkäänsä sohvaan rupesi hän
taaskin mietiskelemään, näkymättä pitävän lukua mistäkään, mitä hänen
läheisyydessänsä tapahtui:
Tuo raihnaisuus, jota Lovisa Ulrika tunsi ei ollutkaan ohimenevää
laatua, ja eräänä yönä heinäkuun alkupuolella sairastui hän mitä
ankarimmin. Tästä lähetettiin heti tieto kuninkaalle.
— Minä tiedän, ett'ei hän koskaan enään tule parantumaan, lausui
Kustaa-kuningas kyyneleet silmissä puolisollensa, lähetettyänsä
pikasanoman pyytämään itsellensä lupaa saada tulla äitiänsä
tervehtimään; — minä olen kauan aavistanut hänen pian tapahtuvaa
lähtöänsä, mutta minun täytyy saada nähdä hänet, minun täytyy päästä
sovintoon hänen kanssansa: Oi, ett'ei meidän välillämme olisi ollut
niin paljon väärinkäsityksen aihetta!
— Mutta saattaahan tapahtua, että hän paranee, lausui Sofia Magdalena
lohduttaen.
— Hän _ei_ parane; näinä viimeisinä aikoina olen minä nähnyt niin
levottomia ja kummallisia unia... aina olen minä niissä nähnyt hänet
kuolevana... kuullut hänen lausuvan kirouksensa ylitseni!
Turhaan koki kuningas väkisinkin salata mielenliikutusta, joka häntä
järisytti, ja ollen äärimmäiseen asti taikauskoinen, muisteli hän
kaikkia niitä onnettomuuksia, joita Björnram (eräs tunnettu haaveilija)
hänelle oli ennustanut, ja joiden hän luuli tulevan itseänsä
kohtaamaan, jos hänen äitinsä sovittamattomilla tunteilla menisi ales
hautaan.
Kuningas, jonka sielun tuska yhä oli enenemässä, sai nyt äidiltänsä
luvan tulla häntä tervehtimään, mutta kuitenkin nimenomaan niillä
ehdoilla, että hän toisi kuningattaren ja perintöruhtinaan mukanansa.
— Ei, Sofia, sinä et saa tulla meidän mukaamme! lausui kuningas,
kun hänen puolisonsa salaisella hirmulla valmistausi noudattamaan
pelkäämänsä anopin kutsua. — Ken tietää, miten meitä otetaan
vastaan!... Ei, sinä et saa antaa itseäsi alttiiksi järisyttäville
mielenliikutuksille.
Ja nyt, niin paljon kuin hevoisten kavioista pääsi ja kuninkaan yhä
kertoessa: "nopeammin, nopeammin!" riensi hän perintöruhtinaan kanssa
huimaavaa vauhtia Svartsjöhön, jossa hänet, ennätettyänsä linnan
puutarhaan, saavutti sanoma, ett'ei Lovisa Ulrika tahtonut nähdä
poikaansa, ennenkuin hän ensisti oli allekirjoittanut lupauksen, ett'ei
hän tulisi moittimaan äitinsä hänen molempain nuorimman lastensa eduksi
tekemää testamenttia. (24)
Kustaa-kuningas kirjoitti silloin seuraavan kirjelipun, jonka hän heti
lähetti äidillensä:
"Tulen vielä kerran nauttimaan suloutta saada syleillä teitä, hellä
äitini. Rukoilen teitä, ett'ette kiellä minulta tätä lohdutusta!
Fredrik-veljeni on todistajana minun tuskaani. Hän on ottanut
puhuakseen minun puolestani.