Välistä kuuluu tapahtuvan niin, että kurkiparka ennättää kuolla
kutkahtaa ennenkuin suo sulaa.
Se on tietysti kova koettelemus kurjelle, sillä oma suu hänelläkin on
lähempänä kuin kontin suu, mistä viimeksimainitusta kurjella sitäpaitsi
lienee hämärä käsitys.
Kurki seisoo pitkänä ja kylmänä keväänä vuoroin toisella, vuoroin
toisella jalallaan jään ja roudan peittämällä suolla, ja ajattelee
pää kallellaan ja silmissä uneksiva ilme kaikkia niitä herkullisia
aarteita, joita suo, kerran sulaksi päästyään, on sille tarjoava,
pitkiä, liukkaita madonloikareita, jotka niin suloisesti luistavat alas
pitkästä kurkusta, ja ennenkaikkea lihavia, mulkosilmäisiä sammakoita,
ihania sammakoita, hurmaavia sammakoita, taivaallisia sammakoita. Mutta
kevät on pitkä ja kylmä. Suo ei jaksa sulaa. Ja eräänä aamuna aurinko
ylösnoustessaan näkee kurkiraukan kuukahtaneen sen jäätyneen mättään
juurelle, jonka päällä se on uneksinut viimeiset sammakkounelmansa.
Se kurki ei enää koskaan tarvitse sammakoita. Meillä tässä suuressa
Suomaassa on myöskin eräs kurki, jolle on alkanut tulla uskon puutos.
Mutta se ei halua enää odottaa suon sulamista. Se on saanut siitä
odottamisesta enemmän kuin kyllikseen.
Ja henki on sillekin rakas.
Se kurki on meidän viehättävä ja eräiltä näkökulmilta katsottuna ei
ainoastaan mielenkiintoinen, vaan tavallaan huvittavakin kommunistinen
puolueemme.
Jos kaikki tämän puolueen toilaukset, meiningit ja edesottamiset
kirjaan kirjoitettaisiin, niin tulisi siitä paksu romaani.
Mutta niitä ei ole tarpeellista kirjoihin kirjoittaa. Ne ovat
enimmäkseen sitä laatua tavaraa, jota siistissä pakinatyylissä
sanotaan tuomaskuonaksi, mikä tosin on suuri ja ansaitsematon loukkaus
tuomaskuonaa kohtaan. Sillä tuomaskuona on hyödyllistä ja tarpeellista
ainetta, jota ei suinkaan voi sanoa kommunismin tuotteista.
Kommunistien aatokset ovat sinkoilleet tässä maassa niinkuin
niinsanotut sittapörriäiset pörräävät ilmassa, matalalla lentäen,
poutaa ennustavana kesäiltana. Sattuu sitten sellaista, että
lentolinjaan osuu aidanseiväs. Sittapörriäiselle ominaisella
suoraviivaisella yksitoikkoisuudella lentää pörriäinen päänsä
aidanseipääseen ja makaa seuraavassa silmänräpäyksessä maassa
selällään, sääriään sätkytellen ja odotellen onnenpotkausta, joka
kääntäisi sen jälleen luonnolliseen asentoonsa, jotta se pääsisi
taas lentoon ja seuraavaa aidanseivästä etsimään. (Siitä on syntynyt
aatepitoinen sananlasku: »Käypä yhtyy johonkin, sanoi sittapörri, kun
päänsä seipääseen lensi».)
Enemmän kuin neljä vuotta ovat tämän maan oikeauskoiset kommunistit,
jonka ydinjoukon muodostavat ne punakaartilaiset, jotka eivät osaa
ottaa terveellistä oppia yhdestä eikä useammastakaan vakavahenkisestä
elämäntapahtumasta, odottaneet silmä kovana vallankumousta. Sekä
paikallista että yleismaailmallista.
Ryssät, jotka maailman sivu ovat pitäneet tyhmempiään narreinaan
ja kyntäneet hulluilla, ovat elättäneet ja ruokkineet Suomen
kommunistipuoluetta henkisesti ja aineellisesti tällä
maailmanvallankumoustoivollaan. Bolshevikkiryssät, jotka eivät ole
pitkään aikaan enää itse uskoneet tuohon heidän heleillä punaväreillä
maalailemaansa yleismaailmalliseen kumoukseen — jos ovat tosissaan
uskoneet milloinkaan — ovat olleet onnellisia voidessaan löytää aivan
Rajajoen takana taajalukuisen lauman sellaisia pässinpäitä, jotka
jaksavat uskoa mainittuun uneen, sittenkun kaikki muut kokomaailman
pöllötkin ovat lakanneet siihen uskomasta. Nämä jalot, mutta kokolailla
naurettavat uskonsankarit ovat suomalaisia kommunisteja. Niistä ei
karise usko muuten kuin jos he joutuvat sinne Ryssän paratiisiin. Mutta
sitten se kariseekin niistä vähän jumalattoman nopeasti.
Näyttää kuitenkin siltä, että meidänkin sitkeä kurkemme alkaa pitkistyä
odotukseen. Tietysti ei se vieläkään epäile näkevänsä sitä autuasta
päivää, jolloin nirri on otettu pois viimeiseltä porvarilta, ja
eloonjätetyt nosket raastavat kahle kintussa kommunistien orjina, jotka
viimeksimainitut luonnollisesti ovat kaikki komissaareja.
Mutta viidettä vuotta odotettuaan päivästä päivään tuota uutta
yleistä hulinaa, luvattuaan joukoille sen tuloa ihan just-justiinsa
siinäpaikassa ja hohotettuaan kylmää kommunistinaurua kaikille
noskeille ja heidän parlamenttaarisuudelleen, ovat kommunistit, olojen
Venäjällä kehittyessä yhä kepulimmiksi, oikealla kommunistisella
ympäripyörähdyksellä kääntyneet itsekin parlamenttarismin poluille.
Ja ottavat he nyt omana puolueena osaa eduskuntavaaleihin.
Väärinkäsitysten välttämiseksi he tosin suhkavat joukkojensa
korviin, että tarkoitus on vain kenkkuilla myöskin eduskunnassa
ja siunatun »vallankumouksen» hyväksi. Mutta tosiasia on, että
kommunistiagitaattoreille tulee näistäpuolin pitkä nälkä ja hoitajansa
laiminlyömän kilin ajatukset, elleivät he mitä pikimmin pääse
eduskunnan leipiin.
Se on aivan samantekevää, mitä he vaalikiihoituksessaan sohlaavat
vallankumouksesta, sotaväestä, suojeluskunnista ja »ohranasta». Se on
pantu vain palstan täytteeksi, pääasia on, että joukko jäätyneelle
suolle jääneitä nälkäkurkia pääsisi taas vähän varmemmalle ja aivan
porvarilliselle taloudelliselle pohjalle.
Mutta voi vaivaisia niitä yksinkertaisia harjastukkaisia
proletäärijoukkoja, jotka haaskaavat kalliin äänioikeutensa moisen
sakin hyväksi!
Pimitetyn kansan silmät aukenevat kyllä lopuksi.
Vähän hitaasti ne tosin aukenevat niinkuin sokeana syntyneen
kissanpoikasen silmät. Mutta aukenevat kumminkin.
Se on ainakin vankka toivomme.
(1922.)