puhtaan nenäliinan? Ei sen tarvitse välttämättömästi olla silkkiä.
Tai pöytäliinan. Tai hyvin mankeloidun lakanan.
Meidän täytyisi välttämättä pyyhkiä silmiämme, ja oma taskuliinamme on
jo likomärkänä. Se on nyt kuivamassa lämpöjohtopatterilla.
Me olemme sisällisesti hyvin järkytetty. Sanoisimme kernaasti, että
olemme liikutetussa tilassa, ellei tuo sana sopimattoman väärinkäytön
johdosta voisi luoda meihin ruman varjon. Ainakin tällä kertaa ihan
syyttömästi.
Kun me ajattelemme kaikkea sitä kaunista, mitä lumoavat ja lumotut
silmämme ovat viime aikoina lukeneet, niin me tulemme aina uudelleen
niin liikutetuksi, että me haluaisimme langeta jonkun, kenen tahansa
— vaikka partaisen sipuliryssän — kaulaan, painaa punehtuvat kasvomme
hänen olkapäätään vasten ja nyyhkyttää, nyyhkyttää... ja nikottaa...
Oletteko muuten kuulleet, että Helsingissä on puhjennut nikotustauti?
Me olemme sen kuulleet aivan varmalta taholta, vaikka meitä tämän
ilmoituksemme johdosta eilen kohdeltiin toimituksessa osittain
epäluuloisilla, osittain ivallisilla huomautuksilla. Me pyydämme
kuitenkin pysyä edelleenkin väitteessämme siihen saakka, kunnes se
mahdollisesti on arvovaltaiselta lääketieteelliseltä taholta kumottu.
Mutta asiaan.
Emme tahdo palata enää siihen kauniiseen hymniin, joka pääkaupungin
johtavien lehtien palstoilla kohosi Neuvosto-Venäjän ylistykseksi. Se
viisu oli suloinen ja ihana kuin Eskon häälaulu, ja mekin lisäsimme
siihen jo pienen peräkaneetin, antaen sillä kurin nuotille enemmän
kiivautta ja voimaa: tilulii, tilulii, tilulilu, lilulii. Emme tahdo
siihen siis enää kajota. Muistutamme mieliin vain, asian yhtenäisyyden
vuoksi.
Mutta luettuamme, että Perhon porvarit ja sosialistit menivät viime
kunnallisvaaleihin vaaliliitossa keskenään, toistensa kanssa, käsi
kädessä ja ilolintujen laulaessa, niin me aavistimme, että jotain
uutta oli lähenemässä, vaikka eivät ruumiilliset silmämme sitä vielä
erottaneet tulevaisuuden hämärästä.
Ja kun me sitten olimme saavuttaneet mielemme tasapainon osapuilleen
entiselleen, ja jatkaneet löytöretkeilyjämme isänmaamme sanomalehdistön
troopillisen rehevissä aarnioissa, ruovostoissa ja viidakoissa, niin me
kohtasimme uutisen, että Pihlajaveden suojeluskunta ja työväenyhdistys
olivat viettäneet yhteiset riemulliset iltamat, ja kutsuneet vielä
nuorisoseurankin ja sonniyhdistyksenkin ynnä raittiusseurankin
yhteiseen iloon, jolloin me hyökkäsimme ulos kadulle ja ravistelimme
ensimmäistä vastaantulevaa poliisia kauluksesta, niin että leukaluut
kalisivat kuin luupussi, ja näytimme sitten poliisillekin uutista.
Poliisi luki sen — se oli muuten tuttava poliisi, luojankiitos -ja
hieroi silmiään ja arveli, että häneen mahtaa olla tulossa unitauti,
kun hän on lukevinaan lehdistä jo aivan olemattomia asioita. Seuraavana
päivänä ei sitä poliisia näkynyt enää passissa, ja me kuulimme, että
hänet on viety sairaalaan, ja häntä pitää olla siellä toinen poliisi
kiinnipitelemässä.
Sitten me emme kahteen päivään uskaltaneet tutustua edelläviitattujen
aarnioiden, ruovostojen ja viidakoiden salaisuuksiin, mutta eilen me
taas rohkaisimme itsemme ja katso, kuule, kuule kuinka soitto kaikuu,
Väinön kanteleesta raikuu:
Sattui käsiimme kommunistilehti »Vapaa Sana». Sattui siitä silmiimme
artikkeli, kruunattuna kauniilla ja lupaavalla otsakirjoituksella:
»Valkoisten petturisosialistiemme viimeinen valhe», jossa tehtiin
selkoa siitä, mitä maist. Westerlund oli Venäjällä nähnyt, ja mitä tri
Ryömä.
Ja sitten sanottiin:
»Ylläolevista sitaateista täydelleen selviää, että maamme porvaristo on
sanonut rehellisesti mielipiteensä julki».
Aatelkaa, veikot, siskot, että se on kommunistilehti, joka antaa
porvareille tämän tunnustuksen.
Ja sitten sanottiin:
»Luokkatietoinen työväestö kuitenkin osaa jo tällä hetkellä kunnioittaa
enemmän rehellistä vastustajaansa, totuutta puhuvaa porvariakin,
kuin työväestön suosiota valehtelemalla kerjääviä valkoisia
sosialidemokraatteja».
Näin on maailma muuttunut. Punakaarti ja suojeluskunta käsikädessä
Pihlajavedellä, rauhan pihlajat käsissä, joiden kukkien tuoksu kohoaa
taivaaseen asti.
Ja kommunistilehti sanoo meitä valkoisia porvareita rehellisiksi...
tuokaa meille nenäliina... sanoo meitä totuutta puhuviksi... tuokaa
meille kaksi nenäliinaa... sanoo kunnioittavansa meitä...
Anteeksi, emme voi jatkaa... äänekäs itku tekee sen mahdottomaksi, ja
huolestuneita toimitustovereita näkyy alkavan keräytyä ovellemme...
(1921.)