Siellä Kauvatsalla elää kotimainen Nimrod, vanha ammattimetsästäjä
ja jalo riistankaataja Herransa edessä, ja helmik. 2 p. 1918 ampui
hän suuren suden, ollessaan juuri lähdössä vapaussotaan pelastamaan
isänmaataan toisenlaisten susien hampaista.
Se susi jäi Kauvatsalle ja nyljettiin kotona, lihat syötettiin
kesylle huuhkajalle, joka pisteli ne kiitollisuudella poskeensa, ja
viimein suden luut viskattiin metsään yli piha-aidan, mutta pääkallo
lähetettiin myöhemmin yliopiston luonnontieteellisiin kokoelmiin.
Loppui sitten sota ja metsästäjä palasi kotiinsa ja hänen asuntonsa
piiri oli entisille punikeille kirouksen ja kauhun paikka, jota he
eivät tahtoneet lähestyäkään.
Ja niin vuodet vierähtivät ja kuukaudet kierähtelivät ja tultiin
kevääseen 1920, ja ankara metsästäjämme pani laukun selkäänsä ja
tulikeihään olalleen ja muutti entisestä asunnostaan toiselle puolen
pitäjää.
Nyt uskalsivat toismielisetkin saapua kurkistelemaan metsästäjän
asunnon ja pihamaan nurkkia, että kummoiselta sen oikean lahtarin
ja lihamiehen kylmille jätetty pesä näyttää, ja niinpä eräs
tilaisuutta läsnäolollaan kunnioittava kokopunainen suutari ja entinen
punakaartilainen löysi suden selkärangan.
— Mitäs tämä on?
— Tämähän on i-ihmisen luuranko?
— Tässä on varmasti aatetoverin maallista tomua.
— ... tanan lahtari!
— Tämä on saatettava koko kylän toverien tietoon.
Ja pian kokoutuikin sudenluiden ääreen akkaa jos tyttöäkin.
Vesissäsilmin katseltiin aatetoverin viimeisiä murheellisia jäännöksiä.
Yksi ehdotti, että veisataan sille.
No, veisattiin:
»Saammekohan tulla yhteen...»
Yksi tytöistä väänsi katajista ja puolanvarsista yksinkertaisen
seppeleen, jonka laski luiden päälle. Nauhat oli ajateltu myöhemmin
hankittaviksi, ja niihin kirjoitus:
»Viimeinen tervehdys oikeuksiensa puolesta kaatuneelle toverille. Kosto
elää».
Tästä kaikesta syntyi melkoinen hälinä sekä Kauvatsalla että
lähitienoilla, ja julmat huhut kiertelivät kyliä, ja poliisi ryhtyi
asianvaatimiin toimenpiteisiin, saapuen tarkastamaan ruumista tai
ainakin luita, ja katseli jonkun aikaa miettiväisenä selkärankaa ja
lausui sitten mielipiteenään, että tämä vainaja kuuluu kehityshistorian
aikaisempaan kauteen, jolloin ihmisellä on ollut pidempi häntä kuin
nykyjään, eikä siis voi olla lahtarin tappama.
Ja mihin on pää joutunut?
Häntä on, mutta päätä ei näy missään.
Ja se viranomainen meni pois ja kuulosti mutisevan, että on siinä
kanssa yks suutari, kun ei sutta tunne.
Vaikka vanhat ennen sanoivat sudesta ja suutarista, että:
»suutari se vasta aika susi on — se syö lihat ja repii nahat».
(1920.)