Pyydän anteeksi lukijoiltani, että tällä kertaa tavallisen
"Päiväkirjani" sijasta tarjoan heille ainoastaan kertomuksen. Mutta
olen todellakin kirjoitellut tätä kertomustani suurimman osan
kuukautta. Joka tapauksessa pyydän, etteivät lukijat panisi tätä
pahaksensa.
Sitte sananen itse kertomuksesta. Olen nimittänyt sen
"eriskummalliseksi", vaikka itse pidän sitä suurimmassa määrässä
todenperäisenä. Mutta eriskummallista siinä todellakin on, ja varsinkin
itse kertomuksen muodossa, minkä pidän tarpeellisena edeltäpäin
selvittää.
Asia on, näet, se, ettei tämä ole pelkästään sepitelmä eikä
muistelmakaan. Kuvitelkaahan mielessänne mies, jonka asunnossa ruumiina
makaa pöydällä hänen vaimonsa, joka itsemurhan kautta oli kuollut
muutamia tunteja sitte heittäytymällä ulos ikkunasta. Mies on kovin
kiihtyneessä mielentilassa eikä ole vielä ehtinyt koota ajatuksiansa.
Hän kävelee huoneessansa ja koettaa käsittää, mitä on tapahtunut,
"koota ajatuksensa yhteen kohtaan". Sitä paitsi on hän piintynyt
hypokondrikko, sellainen, joka puhelee itseksensä. Ja nyt hän
puheleekin itseksensä, kertoo asian, selvittelee sitä itsellensä.
Vaikka hänen puheensa näennäisesti onkin johdonmukaista, niin ovat
hänen ajatuksensa ja tunteensa välistä kuitenkin ristiriidassa
keskenään. Hän vuoroin puolustaa itseään, vuoroin syyttää vaimoaan ja
vaipuu syrjäseikkoja selvittelemään, jolloin hänen puheessansa ilmenee
sekä raakaa ajatustapaa ja raakaa sydäntä että myöskin syviä tunteita.
Vähitellen hän todellakin saa asian selville ja ajatuksensa kootuiksi
"yhteen kohtaan". Joukko täten heränneitä muistoja johtaa hänet
ehdottomasti vihdoin viimein _totuuteen_: totuus jalostaa ehdottomasti
hänen mielensä ja sydämensä. Lopuksi muuttuu kertomuksen tapakin,
verrattuna sen sekavaan alkuun. Totuus esiintyy onnettomalle jotenkin
selvänä ja määriteltynä, ainakin hänen omasta mielestänsä.
Siinä aine. Tietysti kestää kertomuksen juoksu muutamia tuntia, vuoroin
keskeytyen ja hämmentyen; milloin puhuu hän itsekseen, milloin kääntyy
hän taas ikäänkuin jonkun näkymättömän kuulijan, jonkun tuomarin
puoleen. Näin on aina laita todellisuudessakin.
Jos pikakirjoittaja olisi voinut kuunnella ja kirjoittaa kaikki
paperille, niin kertomus ehkä olisi epätasaisempi, vähemmin
viimeistelty, kuin tämä on, mutta psykoloogillinen juoksu olisi minun
mielestäni tullut olemaan sama. Ja tämä paperille panevan
pikakirjoittajan olettaminen (jonka mukaan minä sitte olisin
muodostellut kirjoituksen) onkin juuri se, mitä minä tässä
kertomuksessa nimitän eriskummalliseksi. Muuten on tällaista
osaksi jo usein ennenkin tavattu taiteen alalla. Victor Hugo on
mestariteoksessaan nimeltä: "Erään kuolemaan tuomitun viimeinen päivä",
käyttänyt milt'ei samaa menettelyä ja vaikkei hän olekaan tuonut
esille pikakirjoittajaa, niin on hän olettanut vielä suuremman
epätodellisuuden, sen, näet, että kuolemaan tuomittu voi (ja että
hänellä on aikaa) kirjoittaa muistelmia ei ainoastaan viimeisenä
päivänhän, vaan vieläpä viimeisellä hetkelläänkin, jopa ihan
viimeisessä silmänräpäyksessäkin. Mutta ellei hän tätä olisi
kuvitellut, niin ei itse teostakaan olisi olemassa, -- tuota kaikkein
todenperäisintä ja todenmukaisinta hänen kirjoittamistaan teoksista.