Howland laski kellon tikitystä kahteenkymmeneen. Silloin hänet
keskeytti ääni, hän sulki silmänsä, ja hänen ruumiinsa vapisi.
Kello löi kuusi kertaa.
Tuskin lyönnit olivat lakanneet, kun hän kuuli liikettä ulkopuolelta ja
matalia ääniä; heti sen jälkeen näkyi valojuova ovessa. He olivat
tulossa! Häntä ei siis tapettaisikaan salaa, vaan katselijoiden ollessa
läsnä, niin kuin sivistysmaissa on tapana. Howland laski kätensä. Tämä
oli kauheaa. Hän oli jo kuulevinaan, miten Jean viritti pyssyn hanan.
Mutta se olikin käsi, joka hapuili lukkoa. Nyt ei enää kuulunut
puhetta, vain valittava ääni, josta hän ei saanut selvää, mikä se oli.
Silmänräpäyksessä hän käsitti sen. Ovi avautui, ja valkopukuinen
Meleese syöksyi äänekkäästi huudahtaen hänen luokseen. Mitä sitten
tapahtui -- ovella näkyi kalpeita kasvoja, kuului heikko huudahdus --
Howland ei huomannut sitä, sillä hän ajatteli, että Meleesen oli
annettu tulla viimeisen kerran häntä tapaamaan. Hän piti tyttöä
sylissään, ja tämä painoi päänsä hänen rintaansa vasten, hokien sanoja,
joita hän ei ymmärtänyt. Rowland tuli ajatelleeksi, että tämä olikin
vain unta, kun hän tunsi Meleesen käsien lämmön, hänen kasvojensa
hehkun, hänen hiustensa tuoksun ja hänen huultensa painuvan vasten
omiaan. Nuori insinööri avasi silmänsä ja näki ovella Jean Croisset'n
ja tämän takana villinnäköiset, partaiset kasvot -- samat kasvot,
joiden hän oli nähnyt kumartuvan ylitseen silloin, kun hänen kimppuunsa
oli hyökätty Prince Albertissa. Näiden takana hän näki vielä
vilaukselta kolmannenkin haamun. Hän painoi Meleesen yhä lujemmin
syliinsä, ja kun hän katsoi tyttöä kasvoihin, hänen kauniit silmänsä
olivat kyllä täynnä kyyneleitä, mutta samalla ne säteilivät ilosta.
Hänen huulensa vavahtelivat, kun hän aikoi puhua. Äkkiä Meleese
irtaantui hänestä ja kiirehti ovelle, ja Jean Croisset tuli sisään;
partainen, villin näköinen mies jäi paikalleen.
-- Herra, seuraisitteko minua? Jean sanoi.
Parrakas mies hävisi pimeyteen, ja sanaakaan sanomatta Howland seurasi
ranskalaista, katsoen yhä Meleesen varjomaista ilmestystä. Toisetkin
haamut katosivat pimeyteen. Jean kulki Howlandin rinnalla -- parrakas
mies kulki hieman edellä. Vielä kymmenisen askelta, ja he olivat
portailla, joille lankesi valo. He tulivat huoneeseen, jonne näkyi jo
heikko aamunsarastus. Pöydällä paloi kuitenkin lamppu, ja pöydän
ympärillä oli tuoleja. Croisset antoi insinöörille merkin istuutua.
Samassa parrakas mies käänsi heille selkänsä ja lähti pois huoneesta.
Jean kohautti olkapäitään.
-- Hyvä Jumala -- tämä tarkoittaa, että he jättävät asian kokonaan
minulle. Minua ei tosin ihmetytä, että hänen on vaikea puhua teille
mitään. Ehkä nyt ymmärrätte?
-- Vähän, Howland vastasi. Hänen sydämensä tykytti rajusti. Se oli se
mies, joka halusi tappaa hänet. Mutta Meleese -- Hän ei voinut sanoa
mitään -- odotti vain henkeään pidättäen, että Jean sanoisi jotain.
-- Se oli Pierre Thoreau, tämä sanoi viimein, -- Meleesen vanhin veli.
Juuri hänen pitäisi sanoa teille nyt se, minkä olen aikeissa sanoa,
herra Howland. Hän on liian surullinen voidakseen tehdä sen. Se
hämmästyttää teitä. Kuitenkin sanon teille, että vaikka Pierre Thoreau
on kolme kertaa koettanut murhata teidät, ei koskaan ole ollut parempaa
miestä kuin hän. Muistatteko, mitä aivan äskettäin kysyitte minulta --
että uskoinko minä teidän olevan se John Howland, joka murhasi Meleesen
isän kuusitoista vuotta sitten? Siunatut pyhimykset, niin uskoin vielä
puoli tuntia sitten, mutta silloin eräs henkilö tuli etelästä ja
räjäytti pommin jalkojemme juuressa. Hän oli nuorin veljeksistä. Herra,
olemme tehneet suuren erehdyksen ja pyydämme teitä antamaan sen meille
anteeksi.
Hiljaisuuden vallitessa miehet katsoivat toisiinsa. Howland ei iloinnut
siksi, että hän sai pitää henkensä, vaan hän riemuitsi siitä tiedosta,
että Meleese, juuri kun kaikki näytti menetetyltä, olikin häntä
lähempänä kuin koskaan ennen. Nuori insinööri kumartui pöydän yli kädet
nyrkissä ja silmät säkenöiden. Jean ei ymmärtänyt häntä, vaan jatkoi
nopeasti:
-- Tiedän, että tämä kaikki on ollut katalaa, herra. Ehkä ette voi
antaa meille anteeksi. Yritimme tappaa teidät -- surmata pitkän
kiduttamisen jälkeen, minkä katsoimme teidän ansainneen, mutta
ajatelkaa, mitä tapahtui kuusitoista vuotta sitten! Olen kertonut
teille, miten tapoin erään miehen. Olisin tehnyt teille samoin -- ellei
olisi ollut Meleeseä. Myös minä olen syyllinen. Kuusi vuotta sitten
saimme tietää, että John Howland, sen miehen poika, jonka tapoin --
oleskeli Montrealissa, ja lähetimme nuorimman veljen sinne etsimään
häntä, koska hän oli ollut siellä koulussa Meleesen kanssa ja tunsi
sikäläiset olot paremmin kuin me toiset. Sillä kertaa poika ei löytänyt
häntä -- hän huomasi teidät vasta äskettäin.
Pyhä Neitsyt olkoon todistajanani, ettei ollut kummallista, jos poika
luuli teitä häneksi, sillä niin paljon olette etsimämme miehen
näköinenkin, mikäli muistamme hänen ulkomuotoaan. On totta, että
Francois teki virheen lähettäessään veljelleen sen tervehdyksen, että
jos vain Gregson ja Thorne saadaan pois tieltä, teidät lähetetään
luultavasti tilalle. Pyhän Marian nimessä vannon, ettei Meleese
aavistanutkaan mitään tästä. Hän ei tiennyt juonista, joilla hänen
veljensä karkoittivat Gregsonin ja Thornen. Heitä ei tahdottu tappaa,
mutta heidän kiusaamisensa oli välttämätöntä. Insinöörit eivät voineet
työssään välttää ainaisia tapaturmia. Gregson menetti yhden sormensa.
Thorne vahingoittui vakavasti -- kuten tiedätte. Öisin vinkui kuulia
ikkunoitten läpi heidän asuntoonsa. Jackpine oli apuna, ja heidät
saatiin pyytämään siirtoa Wekuskosta.
Ensimmäisen kerran Howlandissa kuohahti viha.
-- Kurjat raukat! Todella kaunis pari! Ryömiä ulos ansasta alhaalta,
antaakseen toiselle tilaa joutua ylhäältä samaan kuiluun!
-- Ei aivan niin, Jean oikaisi. -- Heidän annettiin ymmärtää, että
he -- vain he -- olivat liikaa seudulla. He kai uskoivat, ettei
teille tapahtuisi mitään, ja siksi eivät kertoneet teille omista
kokemuksistaan. Mahdollisesti he myös yrittivät salata sen että he
pakenivat vaaraa. Eikö se ole inhimillistä? Joka tapauksessa teidät
valittiin heidän tilalleen, ja vasta silloin Meleese sai tietää
kaikesta.
Ranskalainen vaikeni. Kiukku Howlandin silmistä oli poissa. Jännittynyt
ilme hänen kasvoiltaan oli kadonnut.
-- Minä -- minä -- luulen, että nyt käsitän kaiken, Jean. Ajoitte takaa
väärää John Howlandia -- siinä kaikki! Rakastan Meleeseä, Jean. Voisin
tappaa John Howlandin hänen takiaan. Tahdon puristaa hänen veljensä
kättä -- minua surettaa -- surettaa -- että hänestä -- Meleesestä --
oli vähällä tulla -- murhaaja.
-- Hyvä Jumala, eikö hän ole pelastanut teidän elämäänne? Kuulkaa! Kun
Meleese sai tietää, mitä oli tapahtunut, hän tuli luokseni -- hän oli
juuri vähän aikaa sitten tehnyt minut onnellisimmaksi mieheksi maan
päällä, sillä juuri hän oli ottanut Mariannen mukaansa Churchillista,
jotta tapaisin hänet ja rakastuisin häneen -- mikä tapahtuikin. No
niin, kuten sanottu, Meleese tuli luokseni -- Jean Croisset'n luokse --
ja sen sijaan, että olisi suunnitellut tappamistanne, hän vaati minua
pelastamaan henkenne. Minä olisin tahtonut silpoa teidät palasiksi ja
heittää korppien ruuaksi, -- olisin halunnut kuristaa teidät, niin kuin
kuristin sen toisen! Ymmärrättekö minua? Meleese rukoili minua
pelastamaan henkenne -- ennen kuin olitte lähtenytkään Chicagosta,
ennen kuin hän oli kuullut teistä muuta kuin nimenne, ennen kuin --
Croisset vaikeni epäröiden.
-- Ennen kuin mitä, Jean?
-- Ennen kuin hän oli oppinut rakastamaan teitä.
-- Jumala siunatkoon häntä! Howland huudahti.
-- Uskotte sen?
-- Niin kuin uskon Jumalaan!
-- Sitten minä kerron teille, mitä hän teki, Croisset jatkoi hiljaa. --
Veljesten tarkoituksena oli vangita teidät ja viedä sitten pohjoiseen.
Tiesin, mitä oli tapahtumassa. Siitä piti tulla hieno kosto, -- samalla
paikalla, missä rikos tapahtui kuusitoista vuotta sitten. Mutta Meleese
ei tiennyt siitä. Hänelle uskoteltiin, että siellä, missä hänen
vanhempansa olivat kuolleet, teidät jätettäisiin viranomaisille --
ratsastavalle poliisille, joka käy siellä joskus. Hän on vain tyttö, ja
hänelle ei ole vaikea valehdella; vanhempi olisikin ihmetellyt, miksi
teitä ei jätetty viranomaisille jo Prince Albertissa. Vanhin veli keksi
käyttää häntä, houkutellakseen teidät ulos kaupungista, mutta tyttö
kuuli sattumalta muutaman sanan, joista hänelle selvisi, että oli
aikomus murhata teidät. Juuri silloin, hän tuli luokseni --
-- Ja sinä, Jean?
-- Samana päivänä kun Marianne lupasi tulla vaimokseni, lupasin Pyhän
Neitsyen nimessä Meleeselle palkita hänen hyvän työnsä, ja näin olen
palkinnut. Myös Jackpine oli hänen orjansa, ja toimimme yhdessä. Kaksi
tuntia sen jälkeen kun Meleese veljineen oli lähtenyt etelään, seurasin
heidän perässään, mutta parta ajettuna ja niin toisen näköisenä,
etteivät he voineet tuntea minua tappelussa Prince Albertin lähellä.
Meleese luuli, että hänen veljensä ottaisivat teidät silloin vain
vangikseen, tekemättä teille muuta. Vasta tappelun jälkeen, kun miehet
kertoivat vihaisina siitä, että olitte päässyt pakoon, hänelle selvisi
mitä oli tehnyt. Tiedätte, mitä sitten tapahtui. Wekuskossa hän ei
uskaltanut kertoa, keitä vihollisenne olivat -- nehän olivat hänen omaa
lihaansa ja vertansa ja hänelle rakkaampia kuin elämä. Hän kärsi
ristiriitaisesta rakkaudestaan heihin ja -- Taas Jean epäröi.
-- Ja minuun, Howland täydensi.
-- Niin.
Molemmat nousivat ja katsoivat toisiinsa. Kumpikaan ei ollut kuullut
koputusta eikä huomannut, että ovi avautui ja Meleese pysähtyi empien
kynnykselle.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Howland sanoi vakavana:
-- Kiitän Jumalaa kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, Jean. Olen
iloinen, että olette jonkin aikaa luulleet minua toiseksi John
Howlandiksi ja että Pierre Thoreau ja hänen veljensä yrittivät tappaa
minut Prince Albertissa ja Wekuskossa, sillä jos kaikkea tätä ei olisi
tapahtunut, en olisi koskaan nähnyt Meleeseä. Nyt, Jean --
Hän kuuli heikon äännähdyksen, ja kääntyessään näki Meleesen hiljaa
lähtevän pois huoneesta.
-- Meleese! hän huudahti. -- Meleese!
Hän kiirehti tämän perässä, jättäen Jeanin yksin huoneeseen.
Vaikka toista huonetta valaisi ainoastaan aamuauringon kajo, hän erotti
kuitenkin Meleesen, joka seisoi puolittain kääntyneenä häneen ja
odotti. Ilosta huudahtaen Howland syöksyi hänen luokseen ja sulki hänet
syliinsä.
-- Meleese, oma Meleeseni! hän kuiskasi.
Sitten seurasi hiljaisuus, mutta Jean Croisset, joka seisoi yksin
toisessa huoneessa, jupisi itsekseen: -- Kiitetty olkoon Pyhä Neitsyt,
kaikki on käynyt niin kuin Jean Croisset toivoikin, -- ja nyt palaan
kotiin Marianneni luo.