Muutaman minuutin ajan Howland seisoi liikkumattomana ja ikään kuin
elottomana. Hän katsoi ovelle päin, mutta ei nähnyt mitään. Hän ei
kuullut pienintäkään ääntä, eikä hän myöskään liikahtanut paikaltaan.
Kohtalo oli ilmoittanut hänelle tuomionsa, ja kun hän lopulta toipui
iskusta, ei hänessä ollut jäljellä toivon hiventäkään, ei ajatustakaan
taistelusta vapautuakseen, jota hän vielä vähän aikaa sitten oli
suunnitellut aivoissaan. Kirjelappu putosi hänen kädestään lattialle,
ja hän otti taskustaan kellon ja pani sen pöydälle. Se oli nyt
neljänneksen yli viisi. Jäljellä oli siis vielä neljäkymmentäviisi
minuuttia.
Kolme neljännestuntia, ja sitten oli mentävä -- kuolemaan. Tällä kertaa
ei hän enää epäillyt kohtaloaan. Miinaankin sidottuna hän oli vielä
viimeisillä sekunneilla toivonut ja ponnistellut, mutta enää ei ollut
toivoa eikä taisteleminen tullut enää kysymykseen. Hänet ammuttaisiin
seinässä olevan pienen aukon kautta. Hän ei voisi puolustaa itseään tai
todistaa viattomuuttaan. Meleese -- uskoiko tämäkin hänet syylliseksi?
Ääneen valittaen hän nosti lattialta kirjelapun. Hiljaa hän toisti
siinä olevat sanat: "Ellei Jumala kuule rukouksiani, teen kuitenkin
sen, mitä olen luvannut -- seuraan teitä". Nämä sanat vain vahvistivat
hänen tuomionsa. Meleese oli siis kadottanut toivonsa. Ja kuitenkin,
eikö sanoissa piillyt joku syvempi merkitys? Hän hätkähti, hänen
silmänsä alkoivat loistaa.
"Seuraan teitä!"
Tällä kertaa hän lausui nuo sanat melkein nyyhkyttäen. Hänen huulensa
värisivät, hän laski paperin taas pöydälle ja suuntasi pelästyneen
katseensa ovea kohti. Mitä Meleese tarkoitti? Tappaisiko tyttö itsensä,
jos hänen veljensä tappaisivat hänet, Howlandin? Hän ei voinut käsittää
noita sanoja muutenkaan, ja kun hän tarkemmin ajatteli niiden kauheata
merkitystä, hän oli vähällä huutaa Jeania. Kun hän vain voisi lähettää
Meleeselle terveisiä -- vakuuttaa hänelle vielä kerran suurta
rakkauttaan -- sanoa hänelle, että hänen rakkautensa oli kyllin suuri
korvaus siitä, mitä hän, Howland oli kadottanut tai oli juuri
kadottamassa, ja että se vielä tänä viimeisenä hirveänä hetkenä tuotti
hänelle onnea, josta hän ei koskaan ollut uneksinutkaan!
Kahdesti hän huusi ranskalaista, mutta ei kuullut vastaukseksi muuta
kuin oman äänensä kaiun jäisessä vankilassaan. Nyt hän alkoi miettiä
tarkemmin. Jos Meleeseä pidettiin suljettuna huoneeseensa, ei Croisset
-- jonka nyt tiedettiin olleen petturi -- pääsisi hänen luokseen.
Meleese oli jollain tavoin salaa antanut hänelle kirjelipun, ja Jean
oli tehnyt viimeisen palveluksen hänelle.
Howlandissa heräsi myötätunto ranskalaista kohtaan. Paljon, mitä hän ei
ollut ennen käsittänyt, selvisi hänelle nyt. Hän ymmärsi, miksi Meleese
ei ollut voinut sanoa hänelle niiden nimiä, jotka olivat hyökänneet
hänen kimppuunsa Prince Albertissa ja Wekuskossa; hän tajusi, miksi
Meleese oli paennut sen jälkeen kun hänet vietiin pois, ja miksi Jean
näin uskollisesti oli säilyttänyt salaisuuden hänen takiaan. Meleese
oli taistellut pelastaakseen hänet omilta veljiltään, ja samoin oli
Jeankin taistellut hänen puolestaan. Tällä hetkellä Howland toivoi
Croisset'n nyt olevan luonaan, että hän voisi kiittää tätä. Kaiken sen
avun takia, mitä Jean oli antanut hänelle, puoliverinenkin sai nyt
kärsiä, sillä Howland arvasi, että Jeanin oli ammuttava kuolettava
laukaus. Sitä eivät tee veljet, vaan Jean Croisset.
Minuutit kuluivat, ja hän ihmetteli, miten kylmäverisesti hän odotti
loppuaan. Hän jopa yritti arvata, mistä aukosta luoti tulisi. Sama se
-- lamppu paloi hyvin, hän ei voisi piiloutua mihinkään nurkkaan. Häntä
jopa hymyilytti ajatus, että hän saattaisi sammuttaa lampun, ryömiä
pöydän alle ja siten pitentää elinaikaansa muutamilla sekunneilla.
Mutta mitä se hyödyttäisi? Hän toivoi ennemmin, että ratkaiseva hetki
tulisi jo ja että kaikki olisi ohi.
Howland oli onnellinen siksi, että hän tiesi Meleesen rakastavan häntä
kiihkeästi. Mutta kuinka oli mahdollista, että tyttö olisi tehnyt niin
paljon hänen hyväkseen, jos hän uskoi hänen olevan isänsä murhaaja ja
sen miehen poika, joka oli vienyt häneltä hänen äitinsä? Mahdotonta,
Howland ajatteli. Meleese ei uskonut häntä syylliseksi, mutta kuitenkin
-- miksi tämä ei ollut maininnut siitä äskeisessä tervehdyksessään?
Hänen katseensa osui pöydällä olevaan paperipalaan ja hän alkoi
kaivella taskujaan. Hän löysikin pienen lyijykynän, ja kirjoitti
Meleeselle muutaman sanan jäähyväisiksi. Lopetettuaan hän asetti
paperin kokoontaitettuna kellonsa alle. Viimeisellä minuutilla, vähää
ennen laukausta hän pyytäisi Jeania ottamaan sen. Hän katsoi kelloa ja
huudahti kiivaasti.
Se oli enää kymmentä vaille.
Hän kuuli ääniä ja koirien haukuntaa ja sen jälkeen nopeita askeleita.
Sitten palasi taas hiljaisuus.
-- Jean! hän huusi siepaten kirjelappunsa. -- Halloo -- Jean -- Jean
Croisset --
Ei ääntä, ei vastausta. Howland kuunteli. Varmasti Croisset oli siellä!
Hän katsoi jälleen kelloa. Neljän minuutin kuluttua pamahtaisi laukaus.
Kylmä hiki alkoi valua hänen kasvoiltaan. Hän yritti taas huutaa, mutta
ei saanut ääntä kurkustaan. Hän syöksyi pöydän luoja pani kirjeen taas
kellon alle. Kaksi minuuttia! Yksi ja puoli. Yksi.
Hän päästi huudon, juoksi keskelle lattiaa, nosti käsivartensa ylös ja
käänsi kasvonsa aukkoihin päin, mutta samalla kertaa hän huusi niin
paljon kuin jaksoi:
-- Jean Croisset, pöydällä kelloni alla on kirjelappu. Vie se
Meleeselle kun olet ampunut minut! Ellet tee sitä, minun haamuni seuraa
sinua niin kauan kuin elät!
Ei ääntäkään -- ei näkynyt teräksen välähdystä aukossa. Tulisikohan
luoti takaapäin?