Tiedän nyt, että monipuolisen ja ensiluokkaisen lääkearkkuni asemesta
olisin kaukomatkaamme varten aivan hyvin voinut ostaa sellaisen
laadultaan taatun rohtolaatikon, joita neljännen luokan laivurit
käyttävät. Niissä jok'ainoa pullo on varustettu numerolla, ja laatikon
kannen sisäsivulla on mutkaton ja yksinkertainen rohtojen käyttöohje.
Numero 1, hammassärkyä. Numero 2, rokkoa. Numero 3, mahatauteja. Numero
4, koleraa. Numero 5, reumatismia — ja niin edespäin kautta koko
inhimillisten ruumiinvaivojen asteikon. Ja olisihan voinut käyttää
niitä samalla tavalla kuin se kunnon laivuri, joka havaitessaan, että
pullo numero 3 oli tyhjä, sekoitti tarvitsemansa annoksen pulloista 1
ja 2, tahi kun numero 7 oli lopussa, sekoitti numeroita 4 ja 3, kunnes
3 loppui, jolloin hän otti käytäntöön numerot 5 ja 2.
Joka tapauksessa on käynyt niin, että lukuunottamatta elohopeakloridia
— jota suositeltiin minulle antiseptiseksi aineeksi kirurgisissa
leikkauksissa, mihin tarkoitukseen en vielä sitä ole käyttänyt —
lääkearkkuni on ollut aivan hyödytön. Onpa se ollut pahempikin kuin
hyödytön sen tähden, että se on vienyt suuren tilan, mikä olisi voitu
käyttää paremmin.
Kirurgisten välineitteni laita on toisin. Tosin en vielä ole niitä
vakavasti tarvinnut, mutta niiden viemän tilan suon niille kernaasti.
Niitä ajatellessani tunnen mielenrauhaa. Jokainen niistä on aivan kuin
henkivakuutus ja oikeastaan paljon hyväsydämisempi kuin henkivakuutus
sen tähden, että niistä voi hyötyä kuolematta. Luonnollisesti
en lainkaan tiedä, miten niitä käytetään. Mutta pakko on mainio
koulumestari, sanoo vanha viisaus. Emmekä me Snarkilla milloinkaan
tiedä, millä hetkellä edessä on pakko, koska niitä tarvitessamme
saatamme olla tuhannen peninkulman päässä maista ja voi olla
kahdenkymmenen vuorokauden taival lähimpään satamaan.
Kun lähdimme San Franciscosta, olivat lääkeopilliset tietoni hyvin
hatarat — ja hammaslääkärin ammatin salaisuudet olivat minulle
ihan outoja. Mutta muuan ystävä varusti minut pihdeillä ja muilla
sensellaisilla kojeilla ja Honolulussa käsiini sattui hammastiedettä
käsittelevä kirja. Tässä kaupungissa minun onnistui myös saada
pääkallo, jolta vedin hampaat sekä nopeasti että kivuttomasti.
Niin olin jossakin määrin valmis käymään matkalla eteeni sattuvien
pakottavien hammasten kimppuun. Nukahivalla, Marquesas-saarilla, sain
ensimmäisen kerran tilaisuuden koetella vastaoppimaani hammaslääkärin
taitoa. Potilaani oli vanha kiinalainen. Toimituksen ensimmäisenä
sattumuksena oli oikein kunnollinen ramppikuume — eikä ole vaikea
sanoa, minkä verran kiihtynyt sydämen tykintä ja jäsenten vapiseminen
soveltuu sille, joka koettaa esiintyä vanhana ammattimiehenä. En
halunnut leikitellä kiinalaisella. Hän oli yhtä peloissaan kuin minä
ja vapisi vielä pahemmin. Ja minulta melkein häipyi kauhu pelkoon,
että hän yrittäisi pötkiä pakoon. Vannon, että jos hän olisi sen
tehnyt, olisin puolestani tehnyt hänelle jalkakoukun ja istunut sitten
hänen päällänsä, kunnes hän jälleen olisi rauhoittunut ja päässyt
tolkkuihinsa.
Tahdoin välttämättä vetää ukolta hampaan. Ja Martin tahtoi välttämättä
ottaa pikavalokuvan toimituksesta. Charmiankin kävi noutamassa
kameransa. Valokuvausta varten menimme puutarhaan. Kuljin etunenässä
tuoli toisessa kädessä ja toinen täynnä hampaanvetovehkeitä. Polveni
löivät alituisesti yhteen mitä epämiellyttävimmällä tavalla.
Takanani kulki poloinen kiinalaisukko — ja vapisi. Charmian ja
Martin muodostivat kodakeilla varustetun jälkijoukon. Eräästä kohtaa
kookospalmujen juurelta löysimme paikan, mikä tyydytti Martinin
valokuvaajansilmää.
Katselin kiinalaisen hammasta ja havaitsin samassa, etten muistanut
mitään niistä hampaanvedoista, mitkä viisi kuukautta aikaisemmin olin
suorittanut pääkallo potilaanani. Oliko kyseisellä hampaalla vain
yksi juuri? Vai kaksi? Vaiko kolme?... Näkyvissä oleva osa oli hyvin
rikkinäiseksi syöpynyt, ja tiesin, että minun oli tartuttava hampaaseen
syvältä ikenestä. Oli aivan välttämätöntä tietää, montako juurta
sanotulla hampaalla oli. Palasin selailemaan hammaslääkärikirjaani.
Ukko parka muistutti täsmälleen valokuvissa näkemiäni maanmiehiään,
jotka kuolemantuomionsa hetkellä odottavat miekan iskua, mikä erottaisi
heidän päänsä ruumiista.
"Mutta älkää päästäkö ukkoa pakoon", varoitin Martinia. "Tahdon
välttämättä vetää sen hampaan."
"Olkaa huoleti, kyllä minä pidän ukon täällä", vastasi Martin
innostuneesti kameransa takaa. "Tahdon välttämättä ottaa kuvan."
Vaikka kirjassani ei puhuttu sanaakaan itse hampaanvedosta, se oli
minulle kuitenkin avuksi, sillä siinä oli kuvat ihmisen kaikista
hampaista juurineen, niiden asemasta ja siitä, miten ne olivat kiinni
leuassa. Sitten tuli eteen pihtikysymys. Minulla oli niitä seitsemän
kappaletta, mutta en ollut oikein varma, mitä minun pitäisi käyttää.
Enkä tahtonut tehdä minkäänlaista erehdystä. Kun kojeet kalisivat
oikeita pihtejä valikoidessani, alkoivat poloisen uhrini keltaiset
kasvot muuttua vihreiksi. Hän valitti, että aurinko huikaisi hänen
silmiänsä, mutta sellainen valaistus oli välttämätön valokuvaamista
varten, ja niin hän sai sen sietää. Sovitin pihdit hampaan ympärille,
ja potilas värisi ja rupesi vajoamaan kokoon.
"Onko valmis?" huusin Martinille.
"Selvä on", vastasi hän.
Nykäisin. Voi taivaan luoja — hammas oli irti! Se heltisi
silmänräpäyksessä. Heilutin voitonriemuisesti hammasta pihdeissä pääni
päällä.
"Pankaa se takaisin — oi olkaa kiltti ja pankaa se takaisin", rukoili
Martin. "Se kävi aivan liian nopeasti, niin etten ennättänyt näpätä."
Ja kiinalaisukko poloinen sai istua tuolillaan, ja minä asetin hampaan
muka takaisin paikoilleen ja vedin sen uudelleen "irti". Martin
näppäsi. Se oli tehty! Olinko tyytyväinen? Ylpeä? Totisesti. Metsästäjä
ei ole milloinkaan ollut ylpeämpi ensimmäisestä hirvensarvikruunustaan
kuin minä olin kiinalaisukon kolmijuurisesta hampaasta...
Seuraava potilaani oli tahitilainen merimies. Hän oli pienikasvuinen
ja aivan menehdyksissä hirveästä hammassärystä, mikä oli kiduttanut
häntä yötä päivää. Avasin ensin ikenen lansetilla. En tietänyt oikein,
miten silloin oli meneteltävä, mutta tein sen kuitenkin kaikitenkin.
Kiskoin kauan ja kiskoin voimakkaasti. Mies oli sankari, hän valitti
äänekkäästi, ja luulin hänen pyörtyvän — mutta hän piti suutaan avoinna
ja antoi minun jatkaa, ja vihdoin siitä selviydyttiin.
Senjälkeen olin valmis kohtaamaan mitä tahansa hampaanottouralla —
olin juuri sellaisessa mielentilassa, mikä edellytti Waterloota,
ja se tulikin. Sen nimi oli Tomi. Tomi oli oikein iso ja väkevä,
pahamaineinen pakana. Sanottiin hänen tehneen hirmutöitä. Muun muassa
hän oli lyönyt nyrkiniskulla hengiltä kaksi vaimoistaan. Hänen isänsä
ja äitinsä olivat olleet ihmissyöjiä. — Kun hän oli istuutunut ja
työnsin pihtejä hänen suuhunsa, hän oli melkein yhtä pitkä kuin minä
seisoallani. Isokasvuiset, väkivaltaisuuteen taipuvaiset miehet ovat
usein jonkin verran kärsimättömiä, niin että tunsin hieman epäröintiä
potilastani kohtaan. Charmian tarttui hänen toiseen käsivarteensa, ja
Warren tarttui toiseen. Ja sitten se alkoi. Samassa silmänräpäyksessä
kuin pihdit puristuivat hampaan ympärille, mies tarrasi hampaillaan
pihteihin, ja samalla hänen molemmat kätensä tekivät tiukan
heilahduksen ja tarttuivat käteeni. En kuitenkaan hellittänyt otettani,
eikä hän hellittänyt otettaan. Charmian ja Warren eivät myöskään
hellittäneet otettaan. Painiskelimme sillä lailla ja laahauduimme
jättiläisen mukana ympäri huonetta.
Meitä oli kolme yhtä vastassa, ja miehen pakottavaan hampaaseen
tarrannut otteeni oli varmasti voimakas ja tuskallinen, mutta
kaikesta siitä huolimatta hän suoriutui kamppailusta voittajana.
Pihdit heltisivät ja kalahtivat kovasti hänen ylähampaihinsa. Kohta
sen jälkeen pihdit lensivät hänen suustaan, ja hän kavahti koko
pituuteensa päästäen hirvittävän ulvonnan, mikä oli jähmetyttää
veremme. Peräännyimme kaikki kolme odottaen surmaniskua, mutta ulvova
villi, joka oli niin pahassa maineessa verenhimostaan, vajosi kohta
takaisin tuoliin. Hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja valitti,
valitti, valitti valittamistaan. Eikä häntä millään saanut järkiinsä.
Minä luonnollisesti olin veijari! Kivuton hampaanvetoni oli pelkkää
petosta ja kehno ja kurja kuje!... Mutta olin niin innostunut miehen
hampaan vetämiseen, että olin melkein valmis lahjomaan hänet saadakseni
tehdä uuden yrityksen. Mutta sellaista menettelyä ei ammattiylpeyteni
sentään hyväksynyt, ja annoin miehen mennä menojaan hammas suussaan —
ainoa tapaus tähän asti, missä olen epäonnistunut sen jälkeen kuin olen
saanut kunnollisen otteen. Sittemmin minun ei ole milloinkaan tarvinnut
jättää hammasta potilaani suuhun. Tässä aivan tuonaan tein pitkän
luovailupurjehduksen voimakkaassa vastatuulessa käydäkseni vetämässä
erään naislähetyssaarnaajan hampaan. Ennen Snarkin matkan päättymistä
kenties vielä paikkaan hampaita ja asetan irtohampaitakin!
* * * * *
Eräs lääkäri Fidzi-saarilla sanoi, että se oli yaw-ihottuma.
* * * * *
Onnettomuudekseni sain Tahitilla Snarkille ranskalaisen merimiehen,
joka merelle ennätettyämme osoittautui potevan ilkeätä ihotautia.
Snark oli niin pieni alus ja elämämme niin perheenomaista, ettemme
voineet suvaita miestä seuraamme. Mutta ennenkuin pääsimme maihin ja
eroon miehestä, minun oli pakko ruveta hänen lääkärikseen. Tutkin
kirjojani ja annoin hänelle hoitoa — peseytyen aina sen jälkeen hyvin
tarkasti antiseptisiä aineita käyttäen. Tutuilaan tultuamme emme
kuitenkaan päässeet hänestä. Satamalääkäri selitti, että miehen oli
oltava karanteenissa, ja kielsi laskemasta häntä maihin. Mutta Apiassa,
Samoalla, minun onnistui saada hänet Uuteen Seelantiin matkustavaan
höyrylaivaan. Siellä Apiassa moskiitot pitelivät pahoin pohkeitani, ja
myönnän raapineeni kihelmöiviä puremia — kuten olin tehnyt tuhansia
kertoja ennen. Niihin aikoihin, jolloin saavuimme Sawaiin saarelle,
oli toisen nilkkani sisäsivulle ilmestynyt pieni haava. Luulin sen
aiheutuneen hankautumisesta ja kirpeästä savusta, mitä huokui kuumasta
laavasta, jolla paljon kävelin. Pieni voitelu parantaisi sen pian —
niin luulin. Voide todellakin paransi haavani, mutta pian senjälkeen
tuli merkillinen tulehdus, vastamuodostunut uusi iho putosi pois ja
sen alta ilmestyi näkyviin entistä isompi haava. Sellaista toistui
monta kertaa. Joka kerralla kasvoi uusi iho, sitten tuli tulehdus,
ja haava suureni. Sekä hämmästyin että kävin levottomaksi. Olin aina
pitänyt kudoksiani erikoisen helposti parantuvina, mutta nyt minuun oli
tarttunut jokin sellainen, mikä ei ottanut parantuakseen. Päinvastoin
ihoa syöpyi päivä päivältä yhä enemmän, ja mätä rupesi kalvamaan
varsinaista lihaa.
Snark oli niihin aikoihin merellä matkalla Fidzi-saarille.
Ranskalainen merimies muistui mieleeni, ja tunsin ensimmäisen kerran
todellista levottomuutta. Neljä uutta samanlaista haavaa olin
saanut — mätähaavaa, joiden aiheuttamat tuskat valvottivat minua
öisin. Päätin kallistuttaa ja puhdistuttaa Snarkin Fidzi-saarilla
ja matkustaa sieltä ensimmäisellä höyrylaivalla Australiaan
saadakseni kunnollista lääkärinhoitoa. Sitä ennen minun täytyi
maallikkolääkärin ominaisuudessani hoitaa itseäni parhaan mukaan.
Luin läpi kaikki lääketieteelliset teokset, mitkä olivat mukanani.
En löytänyt riviä enkä sanaakaan, mikä olisi soveltunut vaivaani.
Turvauduin terveeseen järkeen saadakseni arvoituksen ratkaistuksi.
Pahaluontoiset ja tavattomasti leviävät mätähaavat olivat syövyttävä
myrkky. Se myrkky oli poistettava. Päätin ryhtyä taistelemaan sitä
vastaan elohopeakloridi aseenani. Pelkkä lääkkeen nimikin miellytti
minua — tuntui viittaavan niin sanottuun hevoskuuriin. Puhutaan
tulen vastustamisesta tulen avulla. Syövyttävä myrkky tuhosi minua —
mielikuvitukseni käski minua tekemään vastarintaa käyttämällä toista
syövyttävää myrkkyä. Muutamia päiviä senjälkeen käytin vuorotellen
kloridikääreitä ja vetysuperoksidikääreitä. Ja katso! Kun saavuimme
Fidzi-saarille, oli neljä haavoista parantunut, ja viides oli tuskin
herneenkään kokoinen.
Tunsin silloin olevani aivan pätevä yaw-ihottuman hoitaja. Samalla
sentään tunsin terveellistä kunnioitusta sitä sairautta kohtaan. Mutta
niin ei ollut laita Snarkin muun väen. Heissä ei näkeminen herättänyt
uskoa. Jok'ainoa oli nähnyt, miten minä olin haavoista kärsinyt. Ja
olen varma siitä, että kaikilla oli sellainen perusvakaumus, että
heidän oma mainio ruumiinrakenteensa ja muut mainiot ominaisuutensa
ehdottomasti panisivat tien pystyyn ilkeälle myrkylle, mikä oli
hyökännyt minun vähäverisen olemukseni ja keskinkertaisen persoonani
kimppuun. Port Resolutionissa Uusilla Hebrideillä Martin meni
paljasjaloin pensaikkoihin kävelemään ja palasi laivalle monissa
naarmuissa, joita oli varsinkin hänen säärissään.
"Sinun olisi parasta olla varovainen", sanoin hänelle. "Sekoitan
sinulle hiukan elohopeakloridia, millä saat pestä naarmusi — pieni
varovaisuus ei näet ole pahaksi."
Mutta Martin hymyili ylimielisesti. Hän ei tosin sanonut suoraan,
mutta antoi minun joka tapauksessa selvästi ymmärtää, ettei hän ollut
niinkuin muut miehet — minä olin ainoa, johon hän tässä tapauksessa
saattoi verrata itseään — sekä että hänen naarmunsa parantuisivat
parissa päivässä. Hän piti myös minulle esitelmän siitä erikoisesta
puhtaudesta, mikä oli ominaista hänen verelleen, ja siitä tavattomasta
helppoudesta, millä hänen haavansa aina paranivat. Tunsin itseni oikein
nöyräksi hänen lopetettuaan rakentavaisen puheensa. Oli ihan päivän
selvää ja varmaa, että minun vereni puhtauden laita oli aivan toisin.
Eräänä päivänä kajuuttapoikamme sattui silitystöitä tehdessään
polttamaan jalkansa raudalla ja sai kolme tuumaa pitkän ja puoli
tuumaa leveän haavan. Mutta hänkin hymyili ylimielisesti, kun tarjosin
elohopeakloridia ja muistutin häntä omista kovista kokemuksistani. Ja
kaikella asianmukaisella kohteliaisuudella Nakata antoi minun ymmärtää,
että minun verestäni ei tietänyt sitä eikä tätä, mutta että hänen
verensä oli ensimmäisen luokan japanilaista Port Arthur-verta, ja se
oli kyllä all right, eivätkä siihen mitkään mikrobit pystyneet...
Kokkimme Wadan täytyi kerran suurveneemme tapaturmaisesti ajauduttua
maihin hypätä rantaan ja työntää vene takaisin kuohuviin tyrskyihin.
Korallit ja simpukat raapivat pahasti hänen jalkojaan. Tarjosin
hänelle kloridipulloani. Vielä kerran sain palkakseni ylimielisen
hymyn ja kuulla, että hänen verensä oli sellaista verta, mikä oli
antanut huutia Venäjälle ja antaisi vielä jonakuna kauniina päivänä
huutia Yhdysvalloillekin, ja että ellei hänen verensä lääkkeisiin
turvautumatta pysyisi terveenä mokomien naarmujen uhalla, hän olisi
valmis tekemään harakirin milloin tahansa pelkästä häpeästä.
Kaikesta tein sellaisen johtopäätöksen, että maallikkolääkärin kunnia
ei paljoa paina, jos hän on lääkinnyt myöskin itseään. Muu väki oli
alkanut arvella minun potevan lievää kloridiraivoa haavakysymyksissä.
Jos kohtakin oma vereni oli epäpuhdasta, niin ei kai minulla ollut
mitään syytä uskoa, että muidenkin veri olisi sellaista...
En enää jatkanut tarjouksiani. Aika ja mikrobit olivat puolellani, ja
minun tarvitsi vain odottaa.
"Luulenpa, että haavoihini on päässyt likaa", sanoi Martin muutaman
päivän kuluttua. "Pesenpä ne perin pohjin... Silloin ne varmasti pian
paranevat", lisäsi hän nähtyään, etten tahtonut tarttua koukkuun.
Meni kaksi päivää, mutta Martinin haavat eivät menneet umpeen, ja
kerran yllätin hänet istumasta jalat kuumalla vedellä täytetyssä
sangossa.
"Mikään ei vedä vertoja kuumalle vedelle", julisti hän hurmahenkisesti.
"Se voittaa kaikki keksinnöt, joilla lääkärit ovat kansaa kiusanneet.
Huomenna luulen haavojeni olevan poissa."
Mutta seuraavana aamuna hän näytti oikein levottomalta, ja silloin
tiesin, että voittoni hetki lähestyi.
"Luulenpa, että sentään hiukan koetan sitä lääkettänne", selitti hän
hiukan myöhemmin päivällä. "Ei niin, että odottaisin siitä mitään
apua koituvan", lisäsi hän halveksuvasti, "mutta tekee mieleni joka
tapauksessa koettaa sitä."
Sitten tuli Japanin ylpeä veri pyytämään lääkettä kunniakkaihin
haavoihinsa. Ja minä keräsin tulisia hiiliä molempain vastapuolteni
päälaelle antamalla yksityiskohtaisia ja osaaottavia hoito-ohjeita.
Nakata seurasi ehdottomasti ohjeitani, ja hänen haavansa kutistuivat
umpeen päivä päivältä. Wada oli välinpitämättömämpi ja parani
hitaammin. Mutta Martin epäili yhä, ja kun hän ei heti parantunut,
hän esitti arvelun, että lääkäreitten voidesotkut saattoivat kyllä
olla hyviä, mutta siitä ei seurannut, että samat voiteet olisivat
kaikille sopivia. Häneen elohopeakloridilla ei ollut minkäänlaista
vaikutusta. Ja mitenkä minä saatoinkaan tietää, että juuri se olisi
oikea lääke? Minullahan ei ollut minkäänlaista kokemusta. Vaikka
minä sattumalta olinkin parantunut sitä käyttäessäni, niin ei se
millään tavoin todistanut sitä, että kloridi olisi esittänyt jotakin
osaa parantumisessani. Oli olemassa niin sanottuja yhteensattumia.
Epäilemättä sentään oli sellaisiakin voiteita, mitkä kykenivät
parantamaan, ja kohta kun hän tapasi oikean lääkärin, hän ottaisi selon
oikeasta voiteesta ja hankkisi sellaista.
130
201
Juuri niinä päivinä saavuimme Salomonin saarille. Ainoakaan lääkäri ei
suosittelisi sitä saaristoa sairasten oleskelupaikaksi eikä perustaisi
sinne parantolaa. — Ensimmäinen ankkuripaikkamme oli Port Mary Santa
Annan saarella. Seudun ainoa valkoinen mies, muuan kauppias, tuli
aluksellemme. Tom Butler oli miehen nimi. Hän oli vakuuttava esimerkki
siitä, millaiseksi Salomonin saaret voivat muuttaa voimakkaan miehen.
Hän lojui veneessään yhtä avuttomana kuin kuoleva. Hänen kasvoillaan
ei lois- tanut hymyä, niillä oli tuskin älynkään leimaa. Ja hänelläkin
oli yaw-ihottuma, isoja rupia. Meidän piti nostaa hänet veneestä ja
Snarkin laidan yli. Hän sanoi vointiaan aivan hyväksi ja olevansa ihan
terve ja reipas. Käsivartta lukuunottamatta. Hänen käsivartensa näytti
halvaantuneelta. Mutta sellaiset luulot hän torjui ylenkatseellisesti.
Se oli ollut sellainen ennenkin, mutta oli taas parantunut. Moinen
tauti oli tavallinen Santa Annan alkuasukasten keskuudessa, sanoi hän,
kun autoimme häntä laskeutumaan jyrkkiä kajuutanportaita ja käsivarsi
laahautui hervottomana askelmalta toiselle. Hän oli kieltämättä
kammottavin Snarkilla milloinkaan käyneistä vieraistamme, ja kuitenkin
luonamme oli käynyt joitakuita spitaalin ja norsutaudin uhreja.
Martin teki hänelle yaw-ihottumaa koskevia kysymyksiä, sillä tämän
miehenhän toki piti tietää siitä jotakin. Ja totisesti hän tiesikin
päättäen arvista, mitkä uurtelivat hänen käsivarsiaan ja jalkojaan, ja
mätähaavoista, mitkä kukoistivat keskellä arpia. Oh, moiseen tottuu
kyllä, selitti Tom Butler. Moiset haavat eivät ole lainkaan vakavia
juttuja, ennenkuin ovat syöpyneet syvälle lihaan. Niillä oli tapana
hyökätä valtimojen seinämiin, ja pian olivat valtimot puhki, ja
silloin oli loppu käsissä — ei muuta kuin hommaa hautajaiset. Useita
Santa Annan asukkaita oli äskettäin kuollut sillä tavalla. Mutta mitä
se merkitsi? Kenellä ei ollut sitä sairautta, sillä oli jokin muu
sellainen oli Salomonin saarten luonnonlaki.
Huomasin, että siitä hetkestä alkaen Martinin mielenkiinto haavojansa
kohtaan rupesi nopeasti lisääntymään. Hän käytti kloridia entistä
ahkerammin, ja keskustellessamme hän alkoi kasvavalla innolla puhua
Kansasin puhtaasta ilmastosta ja muista erinomaisista ominaisuuksista.
Charmian ja minä ajattelimme kaikessa hiljaisuudessa, että Kalifornia
se sentään oli numero yksi joka suhteessa. Henry vannoi, että Rapa oli
parhain, Tehei piti Bora Boran puolta, ja Wada ja Nakata ylistivät
terveellistä Japania.
Eräänä iltana, Snarkin kiertäessä Ugin saaren eteläkärkeä ja etsiessä
erästä kiitettyä'satamapaikkaa, saapui muuan Englannin kirkon
lähetyssaarnaaja aluksellemme — eräs mr Drew, joka oli veneellään
matkalla San Cristovaliin — ja jäi luoksemme päivälliselle. Martin,
jonka jaloissa oli Punaisen ristin siteitä niin runsaasti, että ne
näyttivät kangaskääröiltä, johdatti keskustelun yaw-ihottumaan. Niin,
se sairaus oli hyvin tavallinen Salomonin saarilla, sanoi mr Drew.
Kaikki valkoiset miehet saivat sen.
"Onko se ollut teillä itsellännekin?" kysyi Martin — sielu ja
sydän ylösalaisin pelkästä ajatuksestakin, että Englannin kirkon
lähetyssaarnaaja saattaisi potea niin alhaista tautia.
Mr Drew nyökkäsi ja selitti, että hänellä ei ainoastaan ollut ollut
sanottua tautia, vaan että hänellä myös sillä hetkellä oli ruumiissaan
muutamia hoidonalaisia haavoja.
"Mitä käytätte niihin?" kysyi Martin nopeasti.
Sydämeni tuskin löi vastausta odottaessani. Siitä vastauksesta riippui
koko lääkärikunniani. Näin Martinista, että hän oli melkein varma
kunniani kukistumisesta. Ja sitten tuli vastaus — oi sitä siunattua
vastausta!
"Elohopeakloridia", sanoi mr Drew.
Tunnustan, että Martin kesti tappionsa kuin mies, ja olen vakuuttunut
siitä, että jos sinä silmänräpäyksenä olisin pyytänyt saada vetää
häneltä hampaan, hän ei olisi kieltänyt minua sitä tekemästä.
Kaikki valkoiset miehet saavat sanotun kiusallisen ihotaudin Salomonin
saarilla, ja jok'ainoa naarmu muuttuu pian haavaksi. Jok'ainoalla
valkoisella, jonka tapasin, oli se tauti, ja yhdeksällä kymmenestä se
oli hyvin pahaluontoista. Oli yksi ainoa poikkeus — nuori mies, joka
oli ollut siellä viisi kuukautta, mutta sairastunut kuumeeseen kymmenen
päivää saapumisensa jälkeen ja sitten ollut niin usein kuumeessa, ettei
hänellä ollut ollut aikaa eikä tilaisuutta saada yaw-ihottumaa.
Mutta koko Snarkin väki paitsi Charmian sai taudin. Ja hänen
olemuksestaan paistoi sama itsetyytyväisyys, mitä Japani ja Kansas
olivat osoittaneet. Hän selitti verensä puhtauden kunniaksi sen,
että pysyi terveenä, ja päivä päivältä hän yltyi yhä useammin ja
äänekkäämmin puhumaan verensä puhtaudesta. Minä ajattelin hänen
terveytensä syyksi sitä, että hän oli nainen ja sentähden yleensä
säästyi saamasta haavoja ja naarmuja, joille me miehet olimme alttiina
ankarassa työssämme Snarkia maapallon ympäri kuljettaessamme.
Mutta sitä en hänelle sanonut. En tahtonut haavoittaa hänen
itsetietoisuuttaan karkealla totuudella. Ja koska olin lääketieteen
tohtori — joskin vain omatekoinen maallikkotohtori — tiesin taudista
enemmän kuin hän ja tiesin myöskin, että aika oli liittolaiseni. Mutta
silti sadattelin liittolaistani, kun se sitten antoi hänelle mitä
sievimmän pikku näpsäyksen pohkeeseen. Käytin antiseptistä hoitotapaani
niin sukkelasti, että ihottuma parani ennen kuin potilas ennätti ruveta
uskomaan, että hänellä olikaan sellainen. Ja sitten olin jälleen
kunniaton lääketieteen tohtori omalla laivallani. Olinpa pahempikin
kuin sellainen, sillä minua syytettiin siitä, että olin väärämielisesti
koettanut käännyttää häntä uskomaan, että hänellä oli yaw-ihottuma.
Hänen verensä julisti puhtauden evankeliumiaan hillittömämmin kuin
milloinkaan ennen, ja minä painoin nenäni merenkulkukirjoihini enkä
luiskahtanutkaan mitään.
Mutta vihdoinkin se tuli toden teolla. Olimme silloin risteilemässä
Malaitan rannikolla.
"Mikä sinulla on pohkeessasi?" kysyin.
204
"Ei mikään", sanoi Charmian.
"Ali right", sanoin siihen. "Mutta nyt saatat joka tapauksessa
käyttää kloridisidettä. Ja parin, kolmen viikon perästä, kun haava on
parantunut ja sinulla on arpi, mikä seuraa sinua hautaan saakka, voit
oikein kernaasti lopettaa saarnaamiset veresi puhtaudesta ja esi-isiesi
elämänvaelluksesta sekä sanoa minulle sensijaan, mitä ajattelet
yaw-ihottumasta."
Hänen haavansa oli hopeadollarin kokoinen, ja kesti kokonaista
kolme viikkoa, ennenkuin se parantui. Oli päiviä, joina Charmian
ei kyennyt kävelemään haavan aiheuttamien tuskien takia, ja monta,
monta kertaa hän selitti, että juuri se paikka, missä hänen haavansa
oli, oli tuskallisin kipeän paikka. Selitin hänelle puolestani, että
koska minulla ei ollut ollut yawia sillä kohtaa, olin taipuvainen
olettamaan, että nilkan sisäsivulla rehoittava yaw oli tuskallisin.
Vetosimme sitten asiassamme Martiniin, joka selitti meidän kummankin
olevan väärässä ja julisti intohimoisesti, että tuskallisin paikka
luonnollisesti oli säären etusivu.
Mutta aikaa myöten se tauti-ilmiö kadotti ensiviehätyksensä.
Parhaillaan, tätä kirjoittaessani, minulla on viisi yaw-haavaa
käsissäni ja sitäpaitsi kolme toisen säären etusivulla. Charmianilla
on yksi kummallakin puolella oikeata nilkkaansa. Tehei kärsii
sanomattomasti omistaan. Martinin uusin yaw saattaa varjoon hänen
tähänastisensa. Ja Nakatalla on monia kymmeniä haavoja kiduttajinaan.
Mutta samat kohlut kuin Snark on jok'ainoa laiva saanut kokea Salomonin
saarilla näiden ensimmäisten löytäjien ajoista alkaen. Jäljennän tähän
sanatarkasti pari otetta "Merenkulkijan oppaasta":
"Aluksella, joka viipyy pitemmän aikaa Salomonin saarilla, miehistön
saamat naarmut ja nirhamat usein muuttuvat pahaluontoisiksi
mätähaavoiksi."
Kuumeestakaan "Merenkulkijan oppaassa" ei puhuta erikoisen
lohdullisesti:
205
"Vastatulleet voivat olla kutakuinkin varmoja siitä, että saavat
kuumeen. Alkuasukkaatkin sairastavat sitä. Vuonna 1895 kuoli 50 henkeä
käsittävästä valkoisesta väestöstä 9."
Osa näistä kuolemantapauksista oli kuitenkin ollut tapaturmaisia.
Nakata sairastui meistä ensimmäisenä kuumeeseen. Se tapahtui
Penduffrynissä. Wadan ja Henryn vuoro tuli pian senjälkeen. Sitten
Charmianin. Minun onnistui säilyä pari kuukautta, mutta minun
lannistuessani Martin seurasi myötätuntoisesti esimerkkiä muutamaa
päivää myöhemmin. Meistä kaikista seitsemästä Tehei on ainoa kuumeelta
säästynyt, mutta kaksin verroin sitä pahemmin häntä on kiduttanut
koti-ikävä. Nakata noudatti tapansa mukaan pilkulleen ohjeita, niin
että hän kolmannen kuumekohtauksensa jälkeen hikoili pari tuntia, nieli
kolme-neljäkymmentä grammaa kiniiniä ja oli heikko, mutta kunnossa
jälleen vuorokauden kuluttua.
Vaikeammin hoidettavia potilaita olivat Wada ja Henry. Ensinnäkin
Wadan oli vallannut vihoviimeinen pelko. Hän oli varmasti vakuuttunut
siitä, että hänen tähtensä oli sammunut ja että Salomonin saarista
tulisi hänen hautapaikkansa. Hänhän näki, miten halvassa hinnassa
elämä oli hänen ympäristössään. Penduffrynissä hän näki, miten
punatauti teki tuhojaan, ja onnettomuudeksi hän sattui näkemään,
kun erästä ruumista kannettiin galvanoidulla peltilevyllä ja kun se
kirstutta ja ilman minkäänlaisia hautausmenoja heitettiin maakuoppaan.
Kaikilla oli kuumetta, kaikilla oli mätähaavoja, kaikilla oli jos
jonkinlaisia sairauksia. Kuolema vaani joka taholla. Tänään elossa,
huomenna vainajana — ja Wadalta unohtui, että oli vielä tämä päivä,
hän uskoi huomisen jo tulleen. Hän jätti haavansa hoitamatta, ei
käyttänyt niihin kloridia, ja raapimalla hän sai ne leviämään kautta
koko ruumiinsa. Yhtä vähän hän noudatti kuumetta koskevia ohjeitani,
ja seurauksena siitä oli, että hän sai kestää sitä viisi vuorokautta
yhteen menoon, kun se muuten olisi mennyt ohi yhdessä päivässä. Ja
Henryä, joka oli iso ja voimakas kuin jättiläinen, oli yhtä vaikea
hoitaa. Hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta kiniiniä, sen takia, että hän
joitakuita vuosia aikaisemmin kuumeessa ollessaan oli saanut lääkäriltä
pillereitä, mitkä sekä kooltaan että väriltään olivat toisenlaisia kuin
minun hänelle tarjoamani kiniinitabletit. Niinpä Henry siinä suhteessa
olikin yhtä mahdoton kuin Wada.
Mutta sain sentään salaa puijatuksi kummankin ja hoidin heitä
heidän omalla lääkkeellään — vetosin heidän mielikuvitukseensa.
Apeamielisyydessään he olivat lujassa uskossa, että kuolisivat. Pakotin
heidät nielemään annoksen kiniiniä ja mittasin heidän kuumeensa.
Käytin silloin lääkekirstussani ollutta Fahrenheit-kuumemittaria,
mikä oli aivan arvoton, valmistettu myyntiä, eikä käyttö varten. Jos
olisin ilmaissut potilailleni, että lämpömittari oli ihan kelvoton,
olisi aluksellamme pian ollut kaksi vainajaa. Voin vannoa, että heillä
oli 105°:n kuume. Annoin kuitenkin ensin toisen, sitten toisen pitää
hetken mittaria, tekeydyin sitä tarkastaessani tyytyväisen näköiseksi
ja selitin iloisella äänellä, että heidän lämpönsä oli vain 94°. Sen
jälkeen tyrkytin heille uuden kiniiniannoksen ja sanoin, että jos
he vielä tuntisivat heikkoutta tai pahoinvointia, niin se aiheutui
kiniinistä, minkä jälkeen jätin heidät yksiksensä toipumaan. Ja he
toipuivatkin, Wada melkein vasten tahtoaan. Jos ihminen saattaa kuolla
mielikuvituksensa takia — niin onko moraalitonta pitää häntä hengissä
mielikuvituksen avulla?
Valkoinen rotu on joka tapauksessa numero yksi, kun tulee kyseeseen
rohkeus ja elämänvoima. Toiselta kahdesta japanilaisestamme ja
molemmilta tahitilaisilta miehiltämme meltoni mieli niin, että
meillä oli täysi työ heitä piristäessämme ja että meidän melkein
väkivallalla piti palauttaa heidät elämään. Charmianin ja Martinin
sielua sairaus ei raskauttanut, he pitivät mahdollisimman pientä
ääntä sen olemassaolosta, ja he vaelsivat levollisina ja rauhallisina
parantumisen tietä. Kun Wada ja Henry olivat vakuuttuneita
kuolemastaan, vaikutti heidän hautajaismielialansa niin valtavasti
Teheihin, että mies itki ja rukoili tuntikausia yhteen menoon. Martin
sitävastoin makaili ja kiroili — ja parani, ja Charmian valitteli
— mutta suunnitteli samalla kertaa, mitä kaikkea tekisi taas
parannuttuaan.
Mutta Wada poloista! Häneltä murtui selkäranka silloin, kun Charmian
ja minä otimme hänet mukaamme Malaitan ihmissyöjäsaarelle pienellä
jahdilla, minkä kapteeni oli murhattu siellä puoli vuotta aikaisemmin.
Kai-kai merkitsee ruokaa, ja Wada oli aivan varma siitä, että hänestä
tulisi kai-kaita. Malaitalla olimme hampaita myöten aseistettuina
ja alituisesti varuillamme. Jos otimme kylvyn jollakin jokisuulla,
oli kivääreillä varustettuja mustia vartiomiehiä läheisyydessä.
Tapasimme englantilaisen sotalaivan, joka poltti ja pommitti kyliä
rangaistukseksi murhista. Henkipatoiksi joutuneita alkuasukkaita
pakeni aluksellemme turvaa etsimään. Murhat olivat aivan jokapäiväisiä
Malaitalla. Syrjäseuduilla saimme varoituksia ystävällismielisiltä
villeiltä, jotta osasimme välttää vihollismielisten hyökkäyksiä.
Aluksemme oli Malaitalle kaksi päätä velkaa, ja se velka saatettiin
periä meiltä milloin tahansa. Ja kaiken kukkuraksi ajauduimme
riutalle, missä meidän ampuma-aseet toisessa kädessä täytyi pitää
ryövärikanootteja loitolla, samalla kuin toisella kädellä teimme
työtä pelastaaksemme aluksemme pirstaantumasta. Kaikki se meni yli
Wadan voimien. Hän tuli hiukan höperöksi, ja vihdoin hän pakeni
Snarkilta Ysabelin saarella eräänä rajusade- ja myrskypäivänä, uuden
kuumekohtauksen ovella ja keuhkokuumeen vaarassa ollessaan. Ellei hän
joutunut kai-kaiksi ja jos hän jaksoi läpäistä kuumeen ja ihotaudit,
joita siellä raivoaa, hän hyvällä onnella pääsi sieltä lähisaarelle
kuuden tai kahdeksan viikon kuluttua. Hän ei milloinkaan luottanut
lääkärintaitooni, vaikka menestyksellisesti jo ensimmäisellä otteella
vedin häneltä kaksi pakottavaa hammasta.
J.K. Snark on nyt ollut kuukausimääriä oikeana sairashuoneena, ja
alamme jo tottua siihen. Meringelaguunilla, missä kallistimme Snarkin
ja puhdistimme sen kupariosat, oli päiviä, joina vain yksi ainoa
miesjoukostamme kykeni menemään veteen töihin. Myös plantaasin kolme
valkoista makasivat kuumeessa.
Tätä kirjoittaessani olemme eksyneet merelle, jonnekin Ysabelin saaren
koillispuolelle, ja tähystelemme turhaan Lord Howen saarta, mikä on
kehäriutta eikä sitä sentähden havaitse ennen kuin on aivan törmätä
siihen. Kronometri on epäkunnossa. Aurinko ei paista, enkä myöskään
voi tehdä tähtihavaintoja yöaikaan — vuorokaudet läpeensä on pelkkää
myrskyä ja sadetta. Kokkimme on paennut. Nakata on koettanut hoitaa
sekä hänen että omat tehtävänsä, mutta makaa nyt kuumeessa. Martin
on vast'ikään päässyt kuumekohtauksesta ja on saamaisillaan uuden.
Charmianin kuume on muuttunut jaksoittaiseksi, ja hän tarkastelee
parhaillaan muistikirjaansa arvioidakseen, milloin seuraava kohtaus
tulee. Henry on ruvennut syömään kiniiniä, mutta osoittaa epämieluisia
seurauksia. Ja minun kuumekohtaukseni ovat äityneet yhtä äkillisiksi
kuin nuijanisku, enkä milloinkaan tiedä, millä hetkellä joudun
niiden uhriksi. Vahingossa olemme antaneet kaikki jauhomme eräille
niitä vailla olleille valkoisille miehille, emmekä tiedä, milloin
pääsemme maihin. "Salomoninhaavamme" ovat pahempia kuin milloinkaan
ennen, ja niitä on paljon entistä enemmän. Kloridimme jäi pahaksi
onneksi Penduffrynille. Vetysuperoksidi on lopussa, ja kokeilen nyt
booraksiliuoksella, lysolilla ja antiphlogistiinilla. Ellen niitä
laakereita lääkärinä, niin ei se ainakaan johdu praktiikan puutteesta.
J. K. On kulunut kaksi viikkoa siitä, kun kirjoitin edellä olevan —
ja Tehei, joka aikaisemmin on ollut ainoa terve aluksellamme, on nyt
maannut kymmenen vuorokautta kuumeessa, mikä on paljon kovempaa kuin
meidän milloinkaan potemamme, ja hän makaa vielä sen kourissa.