Niili‰ liukuu Antinous venheess‰, seisoo kallistuneen venheens‰
partaalla, ja katselee viev‰‰n veteen, jolla kuplat leikkiv‰t, toga on
valunut jalkoihinsa paljaalta vartaloltaan.
Aurinko on laskussaan taivaan rannalla, Niil lep‰elee ymp‰rill‰ kuin
suunnaton, hiljaa liekkuva kultakansi. Kaukana viivauvat iltataivaan
syleilev‰‰ kultaa vastaan matalain rantojen haamut, joista erottaa
siell‰ t‰‰ll‰ jonkun ihmisasunnon tai palmuryhm‰n tummat ‰‰riviivat.
Siin‰ seisoo valtaavan, levenev‰n kultaisen Niilin keskell‰, liukuvassa
venheess‰‰n Antinous, ja katselee, paljaalla vartalollaan veden
liekkuva kuvastus, veteen venheen vierell‰, katselee kullanruskoa
iltaisen maailman ylitse.
Syvin‰ p‰ily‰v‰t silm‰ns‰, kun h‰n liikkumatonna seisoo siin‰ ja
katselee veteen venheen vierell‰, johon kallistunut venheens‰ ja
seisova paljas vartalonsa heitt‰‰ v‰ilyv‰n viherj‰nkultaisen varjon, ja
jossa venheen liikunnan synnytt‰m‰t kuplat hiljaa j‰‰v‰t taakse, alla
avautuu taivaan kirkas kuvastus rajattomana kupuna, jonka syliss‰ joku
veden h‰ilytt‰m‰ pilvi keve‰n‰ leijaa. Viel‰ syvempin‰ n‰kyv‰t
silm‰ns‰, kun h‰n hiljaa nostaa ne ja j‰‰ pitk‰ksi hetkeksi n‰kem‰‰n
Niilin kultaista pintaa ja taivaan pohjatonta kirkkauskantta vastaan
n‰kyv‰in rantojen tummanv‰ritˆnt‰ vyˆt‰. Silmiss‰‰n on syv‰ ja harras
syttymys, siin‰ kun h‰n hiljaa ja liikkumatonna katselee.
Niin seisoo Antinous liukuvassa venheess‰‰n ja katselee vuoroin
virran viev‰‰ kuplehtivaa vett‰, jonka syliss‰ taivas ‰‰rettˆm‰n‰
keinuu, vuoroin ymp‰rˆiv‰n maailman ‰‰retˆnt‰ v‰lk‰hytt‰v‰‰
kultasilm‰nr‰p‰yst‰, seisoo liikkumatonna liukuvassa venheess‰‰n,
paljaalla vartalollaan hyp‰htelee veden kuulakas, kullalle v‰l‰htelev‰
kuvastelu. Seisoo h‰n siin‰ liikkumatonna, toinen k‰tens‰ rinnalla,
toinen rentona riippumassa sivullaan, huulensa nauttivasti
puol'avoimina.
Niin liukuu venhe, ja Antinous seisoo, Niil kuvastelee kultaisena ja
rantojen viivat v‰istyv‰t tummemmiksi veden ja taivaan kullan keskelle.
Hetki tyk‰ht‰‰ hetken j‰lkeen, Antinous seisoo yh‰ ja katselee
ymp‰rilleen kallistuneen venheens‰ partaalla, illan viile‰ ilma
hyv‰ilee paljaita j‰seni‰ns‰, hiljaa liukuu venheens‰ virran
kultakantta.
Niin kuluu hetki hetken j‰lkeen, aurinko on l‰hennyt taivaan rantaa ja
maailma muuttuu ylt'yleiseksi kullaksi, jonka syliss‰ rantojen viivat
n‰kyv‰t ainoastaan ep‰selvin‰ juovina. Silloin viimein kun
auringonsilm‰ on ik‰‰nkuin sulkeumassa taivaanrannan k‰tkˆˆn ja sen
viimeinen hyk‰htynyt katse punervana hohteena leikkii maailman
kasvoilla, silloin Antinous yht'‰kki‰ n‰kyy liikahtavan, silm‰ns‰
syvenev‰t ja suurenevat hetkess‰ ja kasvonsa v‰r‰ht‰v‰t ‰‰retˆnt‰
k‰rsiv‰‰ vakavuutta, kun h‰n nyt ik‰‰nkuin nousee korkeammaksi ja
viimeisen auringon s‰teen mukana katsoo ymp‰rilleen. Niinkuin sis‰lt‰‰n
valaistuna seisoo h‰n, ja rintansa liikkuu, kuin polttaisi sen jokaista
j‰nnett‰ sanomaton kuoleuttava ihanuus, silm‰ns‰ katsovat hyk‰htynein‰
ymp‰rille, kun nyt koko maailma palaa viimeisen auringon s‰teen
kultana. Kun viimein aurinko on vaipumassa varjoon, ja ainoastaan sen
viimeinen s‰de leikkii kelmenev‰ss‰ ilmassa, silloin ottaa Antinous
askeleen venheest‰‰n, silm‰ liitettyn‰ siihen v‰istyv‰‰n aurinkoon
ottaa h‰n askelensa, valkea jalkansa k‰tkeytyy veden kalvoon venheen
vierell‰, sinne veden helmaan vajoo Antinous hitaasti kokonaan, katse
viel‰ viimeiseksi kirkastuneena kohotettuna ‰‰rettˆm‰n taivaan
kultasyliin ja auringon viimeiseen sammuvaan silm‰ykseen. Hetki
j‰lkeenp‰in hoippuu Niilin kantta tyhj‰ liukuva venhe ja auringon
viimeinen kuoleva s‰de v‰lkkyy kultaisesti veden renkaissa, jotka ovat
her‰nneet venheen vierell‰ vedenkannessa ja hiljaa levit‰iksev‰t, kohta
sammuvat ne renkaatkin liikkumasta ja aurinko h‰ipyy, viile‰n‰ ja
kosteana levitt‰ytyy yˆn haalea kelmeys Niilin ylle ja taivas sammuu
v‰rittˆm‰ksi.