Antinous seisoo pyramidilla, seisoo hiljaiseksi j‰‰hmettyneen‰ sen
laella ja katselee liikkumatonna ymp‰rilleen.
Edess‰‰n aukenee aavikko ‰‰rettˆm‰n‰ tasona, joka huimaavassa
et‰isyydess‰ tasaisena puoliympyr‰n‰ yhtyy taivaan kaukaiseen matalaan
rantaan. Sen tummankellerv‰n tason keskell‰ luikertaa Niil vaaleana
vyˆn‰, valuen esiin ik‰‰nkuin taivaan et‰iselt‰ rajalta l‰henee se
heikosti kiemurrellen ja levenev‰n‰ keltaisen aavikon keskitse ja
paisuu viimein l‰heten leve‰ksi mereksi siin‰ kun se hitaana ja
majesteetillisena valuu pyramidin kohdalla pyramidin ohitse, siit‰ taas
jatkaen mutkittelevaa kulkuansa pohjoiseen matalan aavikon keskitse
viimein kuin luikertavana hopeajuovana h‰viten silmist‰ pohjoisen
taivaanrannan kuulakkaaseen v‰riin. Suunnattomana levitt‰ytyy ymp‰rill‰
er‰maan keltainen tummeneva ‰‰rettˆmyyden syli, l‰hell‰, virran
rannalla aaltoaa maanpinta heikkoina, tuskin tuntuvina kukkuloina,
joilla siell‰ t‰‰ll‰ kasvaa joku yksin‰inen j‰ykk‰lehtinen palmu, mutta
kauempana h‰vi‰‰ kaikki yksin‰iseksi tasaisuudeksi, joka tummenevana
‰‰rettˆmyyden n‰kyn‰ levitt‰ytyy joka puolelle ja jonka katsomiseen
kaikki aistit j‰ykkenev‰t.
Antinous seisoo pyramidillaan, seisoo liikkumatonna ja katsoo
et‰isyyteen ymp‰rill‰‰n. Allansa levenee joka puolella pyramidin
suunnaton tumma kiviryhm‰.
Kuinka mit‰ttˆm‰ksi tuntee itsens‰ siell‰ huimaavan pyramidin laella
ymp‰rill‰ns‰ er‰maa ‰‰netˆn ‰‰rettˆmyys! Niin on niinkuin sammuisi
omasta olemisestaan ja seisoo siin‰, joka tunto huumauvana. Silm‰t
ik‰‰nkuin sokeuvat, kun yht‰mittaa tuijottaa sinne ‰‰rettˆmille
silm‰nkannattimille ymp‰rill‰, ‰‰retˆn hiljaisuus on ihmisen ymp‰rill‰,
niin ett‰ on kuin lamattu kuulemasta, korvissa vaan joskus ‰‰rimm‰isen
hiljaisuuden kuurouttava humina. Ajatustakin huimaa kun katselee
kivipaasia allansa, jotka vuosituhannen vuosituhannen j‰lkeen ovat
lev‰nneet samoissa liitoksissaan, ja jotka kaukaisen menneisyyden
ihmiset, joita ei mielikuvituksessaan jaksa kuvitella oikeen todella
el‰neiksik‰‰n, ovat sovittaneet sijoilleen omien el‰vien k‰siens‰
voimalla.
Kuinka mit‰tˆn ja turha on ihminen! Antinous katselee kivi‰ allaan ja
antaa silm‰ins‰ vaeltaa taivaan kupua ja er‰maan ‰‰retˆnt‰ syli‰.
Kuinka turhaksi kuihtuu ihminen tunnossaan! Paasi lep‰‰ paaden p‰‰ll‰
vuosituhannet liikkumattomuuden, ik‰‰nkuin i‰isyyden untansa, i‰isen‰
ylenee yll‰ taivaan kupu, jolla aurinko aina samana vaeltaa kaarensa,
i‰ti samana lep‰‰ ylt'ymp‰ri er‰maan ‰‰retˆn povi ja i‰isen‰, joka
p‰iv‰ samana kulkee Niil kulkuansa. Ihminen, ihminen vaan el‰‰ p‰iv‰n,
surkastuu toisena kuin kuivan er‰maan k‰rvenev‰ ruoho. Ihminen,
sinun ymp‰rill‰si seisoo i‰isyys ajanjaksojen l‰vitse pysyv‰n‰
vaihtumattomuuden ryhtin‰, ainoastaan sin‰ itse olet kuin hetken
hehkuva tulenkipin‰n lento, joka kohta olet hupeneva kuolleena tuhkana,
ja jonka el‰m‰ j‰lkeenp‰in on kuin unen muisto, jota j‰lkeenp‰in ei
en‰‰ todeksi uskokaan. Antinous j‰‰ katsomaan sammaleisia kivi‰ allaan
ja ajatuksensa seisahtuvat. Ne kivet on sijoilleen asettanut ihmisen
toimelias k‰si, jokaisen liitoksen on sovittanut ihmisen taitava k‰si,
miss‰ on se ihminen nyt, miss‰ on muistokin siit‰ ihmisest‰? Kivet
lep‰‰v‰t kivien p‰‰ll‰ samoina kuin vuosituhannet sitte ja j‰‰v‰t
tuleviksi vuosituhansiksi samaan liikkumattomaan lepoonsa, mutta
jaksaako kuvailla sit‰ ihmist‰ joka liitti ne kivet sijoilleen,
todelliseksi el‰neeksi ihmiseksi, joka n‰ki auringon ja joka vavistuen
tunsi er‰maan ‰‰rettˆmyyden ymp‰rill‰‰n, niinkuin itse nyt? Tyhj‰‰n
h‰lvenev‰ ja ohitsemenev‰ on ihminen, ik‰‰nkuin meren nouseva, hetken
el‰v‰ ja sitte i‰ksi sammuva aalto. Ik‰‰nkuin hetken kest‰v‰ tuulen
humu on ihmisen el‰m‰, joka hetken liehuu el‰m‰ns‰, mutta kohta on
ohitse taas ja kaikki ymp‰rill‰ yht‰l‰isen‰ j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n‰
muuttumattomuutena, ik‰‰nkuin se tuulen humu ei ikin‰ olisi
humissutkaan sen liikkumattomuuden keskell‰. Turha on ihminen ja turha
ihmisen olemassa olo ja j‰lke‰j‰tt‰m‰tt‰ h‰vi‰‰ ihminen el‰m‰st‰.
Antinous on j‰‰nyt tuijottamaan kiviryhm‰kkˆˆn edess‰‰n ja silm‰ns‰
ovat j‰ykenneet. V‰hitellen selkenee h‰nen katseensa taas, h‰n katsoo
yh‰ kiviryhm‰kkˆˆn allansa, mutta mieless‰‰n sulavat hereille ik‰‰nkuin
uudet ajatukset. Eikˆ ihmisess‰kin ole rajaton el‰m‰? Eikˆ ihminenkin
hetkin‰‰n liiku rajattomana? Antinous tuntee yht‰haavaisesti koko sen
suunnattoman kiviryhm‰n haahmon allansa, mutta samassa tuntuu h‰ness‰
myˆs er‰maan autio ja rajaton avaroituminen ymp‰rill‰ ja taivaan i‰inen
korkeus yll‰ ja h‰n ik‰‰nkuin j‰rk‰htyy koko olossaan. H‰n tuntee kuin
omana sielunaan sen er‰maan rajattoman uumoilun, rajattomana ylenee ja
kaareutuu mieless‰‰n taivaan ‰‰retˆn kupu ja kivien suunnaton
levitt‰yv‰ ryhm‰ allansa tuntuu kuin liikahtavan el‰v‰ksi ja keinuvana
kannattavan h‰nen sieluansa. Kaikki sulaa sieluksensa ja vavahtuneessa
silm‰nr‰p‰yksess‰ on niinkuin purjehtisi h‰n pyramidinsa syliss‰
ajattomien aikojen l‰vitse ja n‰kisi yht‰haavaisena hyk‰htyneen‰ unena
aikojen vallettuvan muuttuilemisen. Hetken on kuin kangastaisi
silmiins‰ laajan korkean kaupungin keinuva n‰ky aavikolla pyramidin
edess‰, h‰n n‰kee sen selv‰n‰ ja kirkkaana piirtyv‰n keltaista er‰maata
vastaan, n‰kee sen s‰rmikk‰‰t muurit ja tasaiset katot ja kuulee
katujen vilkkaan humun, samassa h‰lvenee koko kaupunki silmist‰ kuin
n‰kym‰ttˆm‰n k‰den pyyhk‰sem‰n‰ ja er‰maa levitt‰ytyy vaan tyhj‰n‰ ja
tummana edess‰‰n. Seuraavana hetken‰ on kuin n‰kisi h‰n pyramidien
sivut yht'‰kki‰ her‰‰v‰n h‰linˆiv‰‰n el‰m‰‰n, tummia vilkkaita ihmisi‰
liikkuu, kiskotaan suuria suunnattomia paasia ylˆs ja kuulee vasaroiden
el‰v‰n kalkkeen, h‰linˆiv‰n‰ kirjavana liikkeen‰ ja ihmisten
toimeliaana vilin‰n‰ ovat pyramidin sivut, mutta samassa n‰kyv‰t ne
taas kuolleena pime‰n‰ kiviryhm‰kkˆn‰ edess‰, joka seisoo kuin
i‰isyyden j‰ykk‰n‰ vaarumattomuutena. Suuri suunnaton sotajoukko
ilmestyy aavikolle pyramidin edess‰, hetkess‰ on koko keltainen er‰maa
vilkasta liikkuvaa h‰lin‰‰, sotavaunujen ja ihmisten vilin‰‰, Niili‰
kattaa sotalaivojen paljous, joiden mastomeress‰ pitk‰t kirkasv‰riset
viirit iloisesti heiluvat, seuraavassa silm‰nr‰p‰yksess‰ n‰kee senkin
n‰yn selitt‰m‰ttˆm‰sti sammuvan silmien edess‰, ja er‰maan taas vaan
aukeavan ymp‰rill‰ ‰‰rettˆm‰n‰ liikkumattomuutena ja vaikenemisena.
Niin seisoo Antinous pyramidin laella liikkumattomaksi j‰‰hmettyneen‰
ja n‰yt kulkevat sieluansa. V‰r‰htyneen‰ seisoo h‰n ja vavahtunutta
sieluansa leimuu ihana ilo. Eikˆ ihminenkin silm‰nr‰p‰yksitt‰in
v‰l‰htele i‰isyyden hyk‰htyneen‰ tuntemuksena? Eikˆ ihminen hetkess‰
joskus aukene i‰iseksi ik‰‰nkuin yht'‰kkisen salaman valaisemana?
I‰inen on ihminen silm‰nr‰p‰yksitt‰in! Yht‰haavaisesti on h‰n kaikkea
ymp‰rill‰‰n, aikojen l‰vitse upottautuu h‰nen tunteensa ja syleiltyn‰
sulaa h‰nen mielens‰ hetken ‰‰rettˆmyyden t‰ydelliseksi hymin‰ksi.
ƒ‰retˆnn‰, ‰‰retˆnn‰ p‰ilyy ihminen, kun h‰n itsest‰‰n unohtuvana
vavahtuu i‰isyyden tunnoksi ymp‰rill‰‰n. Vapisuttavan ihanaa on ihmisen
olla, kun h‰n sieluineen sulaa n‰kemyksens‰ ylle ja sieluineen h‰lvenee
n‰kemykseksens‰, l‰ikky‰v‰‰ ihanuutta on ihminen silloin ja rajattomana
p‰ilyy h‰nen olonsa. Miks'ei ratkekkin ihminen ihanasti olemisesta
katsomisen rajattomana hukuttavana hetken‰?
Antinous seisoo pyramidill‰‰n, niinkuin ‰‰rettˆm‰n‰ keinuvana ryhm‰n‰
tuntuu se pyramidi kannattavan ajatustunnelmoimisiaan, silm‰ns‰ ja
sielunsa keinuu yht‰haavaisen p‰ilyv‰sti sen pime‰ss‰ kannattavassa
ryhm‰ss‰, aavikon ‰‰rettˆm‰ss‰ ‰‰nettˆm‰ss‰ levenemisess‰ ymp‰rill‰ ja
Niilin vaaleassa vyˆss‰, joka mutkitellen luikertaa alavien
lakeuksiensa keskitse. Miks'ei j‰t‰ ihminen itse‰ns‰ katsomuksensa
unohtuneeseen, kaikkituntevaan hetkeen ja vapahdu ihanasti el‰m‰st‰?