El‰m‰ on kaipaamista, suurta ja alituista. Koko ihmisen olo ja sielu
h‰ilyy ja keinuu suurena ja pohjattomana kaipauksena. Ihmisen halu,
ainainen sis‰inen rajaton halu on huveta itsest‰‰n, huveta rajattomana.
Kun ihminen v‰r‰ht‰‰ n‰kemyksens‰ kauneudeksi, on h‰nen halunsa h‰lvet‰
sen n‰kemyksens‰ ylle unohtuneena ja itsest‰‰n hukkuvana. Kun maailma
kangastaa taivaallisen hetken silm‰nr‰p‰yksellisess‰ hyk‰hdyksess‰
h‰nen sieluunsa, on h‰nen ainoa el‰v‰ halunsa silloinkin koko
sieluinensa olla n‰kemyksens‰ rajattomuuden t‰ydellisen‰, kaikki
tuntevana peilin‰. Kun ihminen herkkyy ajatukseksi, on silloinkin h‰nen
halunsa koko olollaan sulata ajatuksensa myˆt‰ ja itsest‰‰n liuenneena
ajatuksellansa sukeltaa kauas ihaniin selitt‰m‰ttˆmiin avaruuksiin.
Aina v‰r‰ht‰‰ ihmisess‰ kuin suuri ja hukuttava kaipauksen l‰ike, ja
aina j‰tt‰ytyy h‰n joka teossaan t‰m‰n l‰ikkeen kannattamaksi.
Niin on kuin kasvaisi ihmisen sis‰lt‰ aalto, joka jokainen hetki
kukkurallensa kohoten nostaa ja kantaa ihmisen mielen mukaansa
alituiseksi ulos ja ulos eteenp‰in kuohuamiseksi. Niinkuin mielen
pohjalta se kaipaus kasvaa ja tulvahuttaa aina koko ihmisen mukaansa.
Rajattomana raukenemisen haluna on ihminen sen kaipauksen syliss‰,
jokaisen h‰nen ajatuksensa ja jokaisen h‰nen mielens‰ liikunnan
sulattaa se usvaisaan keinuvaan syliins‰. Koko ihmisess‰ kytee ja
hiutuu se ‰‰retˆn kaipaaminen ja jokaisessa ihmisen olotuntemuksessa se
tulvahtuu esille. Olisi aina rajatonna, olisi aina itsest‰‰n
h‰lvenev‰n‰, nousisi kuin ylt'yleisen‰ huuruna olemisensa rajoista ja
tulvisi kaiken ylle.
Niin on ihminen sis‰lt‰‰n kuin ylt'yleisen‰, joka taholle rajattomana
pakkauvana liikkumisena ja nousuna, eik‰ koskaan ole ihmisen olo lepoa.
Aina halajoitsee ihminen, aina liikkuu h‰n rajattomuuteen levitt‰ymisen
haluna ja joka hetkens‰ on h‰n sis‰lt‰‰n kipe‰. Haikeata ja
vaivanalaista on ihmisen olo aina ja valittava nyyhkyn‰ on h‰nen ainoa
pohjainen tunteensa. Kun ihminen v‰risee kauniina, on h‰nen tuntonsa
sulautumisen kipe‰t‰ halajointia, kun h‰n vet‰ytyy kokoon kylm‰n ja
runtelevan el‰m‰n edess‰, sis‰llisyytt‰‰n h‰n silloinkin v‰risee ja
kavahtaa sen el‰m‰n kovaa ja haavottavaa kosketusta. Aina on ihminen
umeata tihe‰t‰ sis‰llisyyden vellontaa ja aina halajoitsisi h‰n
j‰tt‰yty‰ t‰st‰ sis‰llisyydest‰‰n antauvan valumisen lievitykseen.
Mihin saisi levitt‰yty‰, ett‰ siit‰ sielunsa raskaasta vellonnasta
lievittyisi? Mihin saisi j‰tt‰yty‰, ett‰ sielu, k‰rsiv‰ sairastava
sielu saisi levon ja lievityksen? Olisi el‰m‰ss‰ silm‰nr‰p‰ys, jonka
ylle saisi ihanassa, helpottavassa unhotuksessa valua! Olisi el‰m‰,
johon ihminen sielustaan saisi kuin ‰‰rettˆmyyteen, suloiseen,
vapahtavaan ‰‰rettˆmyyteen h‰lvet‰! Olisiko miss‰‰n maailmassa sit‰
‰‰rettˆmyyden n‰ky‰, jonka edess‰ vapahtuisi ihmisen sidottu sielu, ja
jonka edess‰ ihminen i‰ksi lievittyisi sis‰llisyytens‰ tuskaisasta
pingotuksesta? Voisiko ihminen maailmassa her‰t‰ hetkeen, joka
hellitt‰isi vapaaksi ihmisen pakahtuvan vaivanalaisen rinnan, ja
hivelisi tyveneksi ihmisen levottoman vellovan rinnan?