Lukiessani tätä kirjettä olin ihan vakuutettu, että virkaveliparkani oli
tullut mielipuoleksi. Mutta niin kauan kuin tätä ei oltu toteennäytetty,
tunsin olevani velvollinen täyttämään hänen pyyntönsä. Kuta vähemmin
ymmärsin tätä mielenpurkausta, sitä vähemmin voin punnita sen arvoa --
ja rukousta, joka on esitetty sellaisin sanoin kuin tämä, tuskin voi
olla ottamatta varteen, ottamatta samalla kannettavakseen
vakavaluontoista edesvastuuta. Minä nousin siis heti pöydästä, otin
vuokra-ajurin ja käskin ajamaan suoraan Jekyllin asunnolle. Hänen vanha
palvelijansa odotti minua; hän oli samassa postissa saanut vakuutetun
kirjeen, joka sisälsi tarpeelliset ohjeet, ja hän oli lähettänyt heti
noutamaan lukko- ja puuseppää. Molemmat käsityöläiset saapuivat
puhellessamme, ja me läksimme kaikki vanhaan t:ri Denmanin
leikkaussaliin, josta, kuten tiedät, tullaan Jekyllin työhuoneeseen. Ovi
oli hyvin vahva, lukko tavattoman luja; puuseppä sanoi, että siinä olisi
paljon vaivaa ja että siitä koituisi melkoinen vahinko, jos ovi täytyisi
avata murtamalla, ja lukkoseppä oli melkein joutua neuvottomaksi.
Viimemainittu oli kuitenkin hyvin kätevä mies, ja tehtyään kaksi tuntia
kovasti työtä onnistuikin hänen todella saada ovi auki. E-kirjaimella
merkitty lasikaappi ei ollut lukossa. Minä otin siitä ulos kirjeessä
mainitun laatikon, annoin täyttää sen oljilla ja kääriä vaatteeseen ja
palasin sitten Cavendish Squarelle.
Täällä tutkin sen sisällystä. Pulverit oli järjestetty laatikkoon
sirosti, mutta ei kuitenkaan tottuneen apteekkarin kädellä; luultavaa
oli siis, että Jekyll itse oli ne valmistanut. Avatessani muutaman
paperin löysin, kuten minusta näytti, tavallisen kristallimaisen suolan,
valkeavärisen. Pullo oli puolillaan jotakin veripunaista,
voimakashajuista liuosta -- minusta näytti se sisältävän sekä fosforia
että eetteriä; mitä sen muut aineosat olivat, sitä en ilman lähempää
analyysiä voinut arvata. Kirja oli tavallinen muistiinpanokirja, ja
siinä tuskin oli muuta kuin tavaton joukko päivämääriä. Nämä näyttivät
olevan useiden vuosien takaisilta ajoilta, mutta tein havainnon, että ne
kokonaan päättyivät aikaan noin vuosi sitten. Jokunen lyhyt huomautus
oli tuontuostakin liitetty näihin päivämääriin, tavallisesti vain sanat:
»kaksinkertainen annos», jotka esiintyivät noin kuusi kertaa jokaista
sataa päivämäärää kohti; ja kerran luettelon alussa ja useampien
huutomerkkien seuraamana tulla töksähti huomautus: »kokonaan
epäonnistunut!!!!»
Kaikki tämä kiihotti totta tosiaan uteliaisuuttani, mutta selitti sangen
vähän. Tässä oli jollakin liuoksella täytetty pullo, joitakin
suolapitoisia pulvereita sekä sarja muistiinpanoja kokeista, joilla,
samoin kuin useimmilla Jekyllin tekemillä, ei ollut mitään
käytännöllistä tulosta. Millähän tavoin voisi näiden esineiden
luonani-olemisella olla yhteyttä liiaksi kiihottuneen virkaveliparkani
kunnian, järjen taikka hengen kanssa? -- Ja jos kerran hänen lähettinsä
voi noutaa nämä kalut minulta, niin miksi ei hän voinut yhtä hyvin
noutaa niitä Jekyllin omasta asunnosta? -- Ja ennen kaikkea minkävuoksi
oli minun otettava tämä lähetti vastaan niin kovin salaperäisellä
tavalla? -- Kuta enemmän punnitsin asiaa, sitä vakuutetummaksi tulin,
että olin joutunut tekemisiin aivovian kanssa; ja vaikka päästinkin
palvelijani levolle, niin pistin panoksen vanhaan revolveriini
pystyäkseni puolustautumaan, jos se olisi tarpeen.
Kello oli tuskin lyönyt kaksitoista kirkontornissa, kun ovijohto hiljaa
naputti. Minä menin itse avaamaan ja huomasin erään pienikasvuisen,
kyyryisen miehen seisovan porraspilarin takana.
»Tohtori Jekyllin lähettikö se on?» kysyin.
Hän teki myöntävän liikkeen, ja kun minä pyysin häntä tulemaan sisään,
loi hän ensiksi tutkivan ja hätääntyneen silmäyksen taaksensa pimeälle
torille. Jonkun matkan päässä näkyi poliisikonstaapeli, joka lähestyi
valaisten tietänsä taskulyhdyllä; minusta näytti, kuin olisi merkillinen
vieraani vavahtanut nähdessään hänet ja kiiruhtanut nopeammin sisälle.
Tunnustan, että kaikki tämä teki vastenmielisen vaikutuksen minuun, ja
seuratessani häntä valoisaan vastaanottohuoneeseeni pidin käteni
revolverissa.
Nyt vasta saatoin nähdä hänet oikein. Niin paljon oli ainakin varmaa,
etten ollut nähnyt häntä koskaan ennen. Hän oli, kuten sanoin,
pienikokoinen; minua hämmästytti vielä hänen tavattoman epämiellyttävä
ja tympäisevä katsantonsa, hänen ponneton ja lihakseton
ruumiinrakenteensa sekä -- eikä vähimmin -- se outo vaikutus, jonka
hänen läsnäolonsa teki minuun. Se vivahti alkavaan kangistumiseen, jota
seurasi valtimon huomattava heikentyminen. Silloin en kiinnittänyt
siihen kovinkaan paljon huomiota, arvelin sen johtuvan vain
sairaalloisesta persoonallisesta vastenmielisyydestä, vaikkakin oireen
terävyys ihmetytti minua; mutta sittemmin on minulla ollut syytä
olettaa, että syy oli paljoa syvemmällä ja että sillä oli jalompi juuri
kuin vain pelkkä viha.
Tämä vieras, joka siis ensimäisestä hetkestä asti teki sellaisen
vaikutuksen minuun, jota voin kuvata vain vastenmielisyyden sekottamaksi
uteliaisuudeksi, oli sitäpaitsi puettuna tavalla, joka olisi tehnyt
jokaisen tavallisen ihmisen naurettavaksi. Hänen vaatteensa olivat tosin
kalliit ja hyvin tehdyt, mutta joka suhteessa liian väljät hänelle;
housut olivat riipuksissa ja lahkeet ylöskäärittyinä, jotta voisi
kävellä, hänen takkinsa vyötäinen oli lantioita paljon alempana, ja
kaulus reuhotti olkapäillä. Mutta merkillistä kyllä, minua ei sittenkään
tuntunut yhtään naurattavan. Pikemminkin sanoisin, että kuten koko tämän
olennon esiintymisessä oli jotakin epäsäännöllistä ja luonnotonta --
jotakin kauhean tympäisevää, ällistyttävää, järkyttävää -- niin tuntui
tämä omituinen epäsuhde sopivan kaiken muun kanssa yhteen ja muodostavan
osan siitä sekä lisäävän uteliaisuuttani miehen luonteeseen, sukuun ja
elintapoihin nähden.
Vaikka näiden huomioiden ja havaintojen kirjottaminen onkin vienyt
aikaa, tarvitsin minä vain muutamia sekunteja niiden tekemiseen.
Vieraani tuntui olevan synkän levottomuuden vallassa.
»Onko teillä se?» virkkoi hän. »Onko teillä se?» Ja niin suuri oli
hänen hermostunut maltittomuutensa, että hän laski kätensä minun
käsivarrelleni ja yritti ravistaa minua.
Minä työnsin hänet luotani, tuntien ihmeellisen jäätävän väreen käyvän
koko ruumiini läpi hänen koskiessaan.
»No no», sanoin minä, »unhotatte, hyvä herra, että minulla ei ole vielä
kunniaa tuntea teitä. Olkaa hyvä ja istukaa.»
Esimerkin vuoksi istuuduin itse ensin ja koetin saada tavallisen
esiintymistapani sairaita vastaanottaessa, niin paljon kuin omituiset
olosuhteet ja vieraani minussa herättämä voittamaton kauhu sallivat.
»Anteeksi, herra tohtori», sanoi hän kohteliaasti. »Olette aivan
oikeassa, maltin puute sai minut unhottamaan hetkeksi kohteliaisuuden
vaatimukset. Minä tulen virkaveljenne, t:ri Henry Jekyllin luota,
tärkeän asian vuoksi, ja luulin» -- hän vaikeni ja vei käden kurkkuunsa;
minä huomasin, että hän näennäisestä levollisuudestaan huolimatta koetti
taistella mielenjärkkymiskohtausta vastaan. -- »Luulin -- -- että eräs
laatikko --»
Minä näin hyväksi osottaa sääliä hänen hätäänsä sekä -- tunnustan sen --
myöskin omaa kiihtyvää uteliaisuuttani kohtaan.
»Tuossa se on», sanoin minä, osottaen laatikkoa, joka oli vaatteeseen
käärittynä kirjotuspöydän takana lattialla. Hän syöksähti sinnepäin,
mutta pysähtyi taas ja pani käden sydämelleen. Minä kuulin hänen
hampaittensa louskahtavan, kun leuat suonenvedontapaisesti löivät
toisiansa vastaan, ja hänen kasvonsa tulivat niin kalmankalpeiksi, että
aloin pelätä sekä hänen henkeään että järkeään.
»Rauhottukaa!» sanoin minä.
Hän katsoi minuun kaameasti hymyillen ja riuhtaisi epätoivon vimmalla
pois kääreen. Saatuaan nähdä laatikon sisällön päästi hän niin syvän
helpotuksen huokauksen, taikka pikemmin nyyhkytyksen, että minä istuin
hämmästyksestä kivettyneenä.
Hetkinen tämän jälkeen kysyi hän äänellä, joka jo oli päässyt entiseen
vakavuuteensa: »Onko teillä astelasia?»
Minä nousin väkinäisesti ylös ja annoin hänelle mitä hän pyysi.
Hän kiitti minua ystävällisesti nyökäten, mittasi jonkun määrän punaista
liuosta sekä sekotti siihen yhden pulverin. Neste, joka alussa oli
punertavaa, vaaleni sen mukaan kuin kristalli suli, kuohui niin, että
sen kuuli, ja siitä lähti hieno savu. Äkkiä lakkasi sihinä ja väri
muuttui tummansinertäväksi, vaaleten sitten taas hitaasti vesivihreäksi
väriksi. Vieraani, joka oli tarkoin seurannut näitä vaihdoksia, hymyili,
pani lasin kädestään pöydälle ja kääntyi sitten minuun tutkivin katsein.
»Ja nyt», sanoi hän, »seuraa kaikki muu. Tahdotteko seurata neuvoani?
Annatteko minun ottaa tämän lasin käteeni ja lähteä luotanne ilman
enempiä tiedusteluja? Vai onko uteliaisuus saanut liian suuren vallan
teissä? -- Ajatelkaa ennenkuin vastaatte, sillä tapahtumaan tulee
niinkuin käskette. Teistä itsestänne riippuu, jätänkö teidät sellaisena
kuin tähän asti olette ollut, ei rikkaampana eikä viisaampana, jollei
tietoisuutta, että on auttanut hätään joutunutta kanssaihmistä, voida
katsoa voitoksi. Mutta jos haluatte, lupaan minä avata teille uuden
tietämis- ja tutkimisalan ja uuden tien maineeseen ja valtaan -- nyt,
heti paikalla, tässä huoneessa; ja teidän näköänne on häikäisevä
ihmetyö, joka voisi horjuttaa itse saatanankin uskoa.»
»Te laskettelette arvotuksia», sanoin minä levollisuudella, jota en
likimainkaan tuntenut, -- »eikä teitä kummastuttane, jos en kiinnitä
suurtakaan huomiota kuvitteluihinne. Mutta -- minä olen mennyt jo liian
kauas ollakseni nyt enää tahtomatta nähdä kaiken tämän loppua.»
»Hyvä», sanoi vieras. »Lanyon, muista valojasi: se, mikä nyt tulee, on
ammattiveljien keskinen salaisuus. Ja nyt -- -- sinä, joka niin kauan
olet ollut kytkettynä mitä ahtaimpiin ja aineellisimpiin
katsantotapoihin, sinä, joka olet kieltänyt transcendenttisen lääkkeen
olemassaolon ja voiman, sinä, joka olet aina pilkannut niitä, jotka
pyrkivät korkeammalle kuin sinä itse -- näe nyt, katso!!»
Hän vei lasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä. Sitten
hän huudahti, horjui, tarttui pöytään ja piti siitä lujasti kiinni,
tuijottaen nurinkääntynein silmin ja läähättäen avoimin suin; ja
katsoessani häntä olin minä näkevinäni muutoksen -- hän näytti turpoavan
-- hänen kasvonsa kävivät mustiksi ja piirteensä näyttivät hetken ajan
kuin sulavan ja muuttuvan -- -- ja hiukan sen jälkeen minä hypähdin ylös
ja peräydyin juoksujalassa seinään päin, käsivarret koholla,
suojellakseni itseäni tältä hirvittävältä ihmeeltä, sieluni järkkyessä
pohjiaan myöten sanoin kuvaamattomasta kauhusta.
»Oi Jumala!» huusin minä, -- »oi Jumala!» -- kerta toisen perään. Sillä
tuossa edessäni -- kalpeana ja säikähtäneen näköisenä,
puolipökerryksissä ja haparoiden käsillään kuin ihminen, joka juuri on
herännyt valekuolemasta -- siinä oli Henry Jekyll!
Mitä hän uskoi minulle sen tunnin kuluessa, joka nyt seurasi, sitä en
saata panna paperille. Minä näin nähtäväni ja kuulin kuultavani; -- ja
sittenkin kysyn nyt, kun tämä näky on kadonnut, tokko sitä todellakaan
uskon -- enkä voi siihen vastata. Olemukseni on kärsinyt perinpohjaisen
haaksirikon; uni on hylännyt minut; sanomaton kauhu ahdistaa minua
jok'ainoana päivän ja yön hetkenä. Minä tunnen, että päiväni ovat
lasketut; en voi enää toipua tästä iskusta -- minä kuolen, ja kuolen
epäillen oman sieluni todistusta.
Mitä siihen sysimustaan siveelliseen rappiotilaan tulee, jonka tämä
ihminen, tuskan kyynelet silmissä, minulle paljasti, niin en voi edes
muistella sitä ilman kauhumieltä. Minä mainitsen vain yhden ainoan
seikan, Utterson, ja tämä ainoa on riittävä, jos vain todellakin voit
sen uskoa. Se olento, joka tuona yönä hiipi luokseni, oli Jekyllin oman
tunnustuksen mukaan tunnettu nimellä Hyde ja etsitty maan kaikista
sopukoista Carewin murhaajana.
Hastie Lanyon.
T:ri Jekyllin oma kertomus.
Minä synnyin suuren omaisuuden perijäksi. Olin lahjakas, työteliäs,
kunnianhimoinen ja ahnehdin viisaiden ja etevien kansalaisteni nauttimaa
kunnioitusta, joten siis, kuten saattaisi olettaa, minulla oli kelpo
lailla kunniakkaan tulevaisuuden edellytyksiä. Suurin vikani oli
jonkinlainen tulinen hilpeys ja huvittelunhalu, jotka yhdessä olisivat
monelle muulle tuottaneet onnea, mutta jotka eivät olleet sopusoinnussa
ylpeän haluni kanssa pitää pääni korkealla ja näyttää kanssaihmisteni
silmissä vakavalta ja säntilliseltä mieheltä. Seurauksena oli, että
peitin huvitukseni ja että mieheksi vartuttuani jo kauan olin viettänyt
omituista kaksoiselämää, joka oli lyönyt syvän leiman koko kehitykseeni.
Moni muu olisi kenties ylpeillytkin niillä epäsäännöllisyyksillä, joihin
minä tein itseni vikapääksi; mutta niin korkealla oli se kunnianhimon
päämaali, jota tavottelin, että melkein sairaalloisella häveliäisyydellä
salasin kaiken, mikä jollakin tavoin saattoi halventaa minua muiden
silmissä. Pikemminkin itserakkaus ja väärä ylpeys ne siis alusta asti
tekivät minusta sellaisen, miksi olen tullut, ja kaivoivat sen syvän
kuilun, joka minussa suuremmassa määrässä kuin useimmissa muissa
ihmisissä erotti pahat ja hyvät taipumukset, mitkä yhdessä muodostavat
ihmisen kaksoisluonteen. Tämä sai minut syvästi ja herkeämättä
miettimään elämän julmaa lakia, joka on uskonnon lähtökohta ja alkuperä
ja kaiken kärsimyksen lähde. Mikään ulkokullattu en ollut; niin hyvin
hyvässä kuin pahassakin menettelin aina täysin sopusointuisesti
luonteeni kanssa ja sen taipumusten mukaan; minä olin yhtä suora
itseäni kohtaan irtautuessani kaikista siteistä ja antautuessani
häpeällisiin nautintoihin kuin käyttäessäni aikani ja kykyni julkisesti
kaikkien nähden valistusharrastuksiin ja toisten palvelukseen hädän ja
kurjuuden lieventämisellä.
Tieteellisissä tutkimuksissani satuin joutumaan eräälle alueelle, mistä
sain uutta valoa tuohon mystilliseen ristiriitaan, josta minulla oli
niin tuskallinen tietoisuus. Joka päivä ja tietoisuuteni kummastakin
pääpisteestä, siveellisestä ja järjellisestä, lähenin yhä enemmän ja
enemmän totuutta, jonka osittainen selvillesaaminen on tuottanut minulle
nykyisen haaksirikkoni, -- sitä totuutta, että ihminen itse asiassa ei
ole yksi olento, vaan kaksi olentoa. Sanon kaksi, sillä oma kokemukseni
ei ole vienyt minua tätä kauemmaksi. Muut tulevat varmaankin seuraamaan
minun jälkiäni ja ennättämään pitemmälle kuin minä; ja voinpa arvata,
että sen, mitä me sanomme ihmiseksi, saatetaan kerran huomata olevan
vain ulkokuori, se yhteiskunta-käsite, jonka alle moninaiset, keskenään
sotaiset, erilaatuiset ja toisistaan riippumattomat olennot ovat
yhtyneet. Elämäni laatu vei minut ehdottomasti vain yhteen määrättyyn
suuntaan. Omassa itsessäni ja siveellisessä tietoisuudessani opin
ensiksi näkemään ihmisen alkuperäisen ja syvän dualismin; minä näin
kahden luonnon taistelevan herruudesta itsessäni, ja jollei voitu sanoa,
olinko minä toinen taikka toinen niistä, niin oli siihen syynä vain se,
että oikeastaan olin kumpikin. Jo varemmin, aikoja ennen kuin olin
tieteellisissä tutkimuksissani ennättänyt niin pitkälle, että olisin
edes aavistanut sellaisen ihmeen mahdollisuutta, oli minusta hupaista
kuvitella näiden elementtien erottamista. Jos vain voitaisiin,
ajattelin, nämä keskenään taistelevat ja yhdistämättömät luonteet
kumpikin sijottaa niiden olemusta vastaavaan identtisyyteen, niin
elämästä häviäisi tuotapikaa kaikki, mikä tekee sen sietämättömäksi.
Väärintekijä voisi silloin kulkea tietänsä vapautuneena kaksoisveljensä
omantunnontuskista ja saavuttamattoman päämaalin tavottelusta, ja
oikeamielinen voisi levollisena ja vahvana vaeltaa rataansa valoa kohti,
tehden hyvää ja nauttien siitä iloa, tarvitsematta tuntea
kaksoistoverinsa menettelyistä ja kärsimyksistä aiheutuvaa häpeää ja
katumusta. Ihmiskunnan kirouksena oli se, että nämä sotaa käyvät olennot
olivat yhteensidotut -- että näiden vihamielisten kaksoissisarusten
täytyi ikuisesti taistella olemassaolostaan tietoisuuden äidinkohdussa.
Miten voitaisiin ne toisistaan erottaa? --
Näin pitkälle olin päässyt järkeilyn tiellä, kun sivuvaloa alkoi virrata
aineeseen laboratorion pöydältä. Minä sain nähdä selvemmin kuin koskaan
ennen alastoman todellisuuden, tuon niin lujalta näyttävän kuoren, jossa
vaellamme maan päällä, ja sen usvamaisen ohuuden. Minä huomasin, että
voitiin todellakin saada aineita, tarpeeksi voimakkaita ravistamaan ja
puhaltamaan pois tämän lihallisen kuoren, niinkuin tuuli ravistaa teltan
esiverhoa. Kahdesta hyvästä syystä en tahdo tässä lähemmin kosketella
tätä tunnustukseni tieteellistä puolta. Ensiksi sen vuoksi, että katkera
kokemus on opettanut minulle, että elämäntaakkamme ja kirouksemme on
pantu ikiajoiksi ihmisen hartioille ja että se hetken ajaksi
poisheitettynä palaa uudessa ja hirveämmässä muodossa ja ruhjovammalla
voimalla; -- ja toiseksi sen vuoksi, että -- kuten kertomukseni
kaikesta huolimatta liiankin selvästi osottaa -- minun keksintöni olivat
epätäydelliset. Olkoon siinä kylliksi, kun sanon, että minä en
ainoastaan ilmeisesti kokenut, että se, mitä sanon ruumiikseni, oli vain
eräiden niiden voimien heijastusta, niiden näkyvä säde, jotka
muodostavat olemukseni, vaan että minun myöskin onnistui saada aikaan
lääkeseos, joka heikensi näitä voimia, riisti niiltä ylivallan sekä
kehitti uuden vartalon ja kasvot, jotka itse asiassa olivat yhtä omiani
kuin toisetkin, vaikka ne vain olivat olentoni alemman elementin
ilmenemismuoto ja sen paljas tuntomerkki.
Minä olin kauan kahden vaiheella, ennenkuin uskalsin ottaa teoriani
pätevyyden kokeilun alaiseksi. Tiesinhän, että kysymyksessä oli henki.
Tuo lääke, joka sillä tavoin saattoi vallita ja horjuttaa itse
identtisyyteni perusteita, voisi luonnollisesti myöskin pienimmästäkin
varomattomuudesta kokeen hetkellä kokonaan ryöstää ja tehdä
olemattomaksi sen ruumismajan, jonka toivoisin sen avulla muuttuvan
toiseksi. Mutta kiusaus tehdä niin ihmeellinen ja mullistava keksintö
oli liian voimakas ja voitti vihdoin epäröimiseni. Minä olin jo aikoja
sitten valmistanut liuoksen, jota tulisin käyttämään; nyt ostin
suurehkon määrän eräänlaista suolaa, jonka aikaisemmasta kokeesta tiesin
olevan ainoan aineen, mitä siitä vielä puuttui; ja myöhään eräänä
onnettomana iltana sekotin minä aineosat, näin niiden kiehuvan ja
sihisevän lasissa, ja tyhjensin sitten rohkeasti maljan.
Tuokiossa tunsin raatelevaa tuskaa jäsenissäni, kuolettavaa yökötystä ja
sielullista kauhua sellaista, jota saadaan kokea vain syntymän taikka
kuoleman hetkellä. Sitten helpotti kipu nopeasti ja minä heräsin
ankarasta taudista. Tunteissani oli jotain ihmeellistä, jotain
kuvaamatonta uutta ja juuri sen takia uskomattoman suloista. Tunsin
olevani nuorempi, köykäisempi, onnellisempi. Sitäpaitsi oli minulla
ihmeellisen suruttomuuden tunne; hyökyvä järjestyksettömäin,
synnillisten kuvien virta täytti mielikuvitukseni; minä tunsin olevani
irti kaikista velvollisuuksista, ja sieluuni valahti tähän asti
tuntematon, mutta ei viaton rajattoman vapauden esimaku. Minä tunsin, jo
tämän uuden elämän ensi henkäyksessä, olevani pahempi kuin olin ollut,
tuhat kertaa pahempi, kaikkien alkuperäisten alhaisten viettieni orja;
mutta tämä ajatus päihdytti ja voimistutti minua tällä hetkellä kuin
viini. Minä suoristin käsivarteni, riemuiten näistä ihmeellisistä
tunnelmista -- ja silloin huomasin äkkiä, että ruumiini koko oli
melkolailla pienentynyt.
Siihen aikaan ei työhuoneessani ollut peiliä; se, joka nyt on
kirjotuspöytäni vieressä, on tuotu jälkeenpäin juuri havaintojen
tekemistä varten näiden muutosten suhteen. Yö oli sillävälin melkein
vaihtunut päiväksi; aamun musta pimeys valmistihe synnyttämään päivän --
kotiväkeni nukkui heräämisen edellä käyvää sikeää unta, ja minä päätin,
toivon ja riemun täyttämänä kun olin, uskaltaa uudessa olennossani
makuuhuoneeseeni asti. Menin pihan poikki, missä tähdet, niin tuntui
minusta, loivat ihmettelevän katseensa ensimäiseen senlaatuiseen
olentoon, jonka niiden iäti valpas silmä on nähnyt sitten maailman
alkamisen; hiivin käytävien läpi, vieraana omassa kodissani; ja
hiljaisessa makuuhuoneessani näin ensi kerran Edward Hyden kasvot ja
vartalon.
-- Minä voin tässä lausua ainoastaan teoreettisia ajatuksia; en siis
puhu mitä tiedän, vaan mitä pidän otaksuttavimpana. Luontoni alempi
puoli, jolle nyt olin antanut ruumiillisuuden leiman, oli voimiltaan
paljoa heikompi ja paljoa kehittymättömämpi kuin riisumani hyvä puoli.
Elämäni aikana, josta joka tapauksessa yhdeksän kymmenettä osaa oli
ollut kieltäymyksen, hyveiden ja työn aikaa, oli toisaalta tätä minun
pahempaa puoltani paljoa vähemmin käytetty ja kehitetty. Tästä johtui,
luullakseni, että Edward Hyde oli ulkoasultaan paljoa pienempi, hennompi
ja nuorempi kuin Henry Jekyll. Samoin kuin toisen katse ilmaisi hänen
pyrkimystänsä hyvään, oli toisen piirteissä ilmeinen ja epäämätön pahan
leima. Tuo paha -- jonka edelleen pidän ihmisen letaalisena eli
kuolettavana prinsiippinä -- tuo paha oli myöskin leimannut hänen
ruumisasuntonsa luonnottomuudella ja rumuudella. Ja sittenkin katselin
minä tätä ulkomuodoltaan niin ilettävää olentoa peilissä ilman mitään
vastenmielisyyden tunnetta, pikemmin tervehtivällä riemulla. Tämäkin oli
minä. Tämäkin sisäisen olemukseni muunnos näytti minusta luonnolliselta
ja inhimilliseltä. Tuntuipa se minusta vielä todellisemmaltakin,
eheämmältä ja elinvoimaisemmalta kuin se epätäydellinen kaksinaama, jota
tähän asti olin sanonut omakseni. Siihen asti olin epäilemättä oikeassa.
Olen sittemmin huomannut, että otettuani Edward Hyden olennon päälleni
ei kukaan voinut lähestyä minua ilman huomattavaa fyysillistä
vastenmielisyyttä. Otaksun tämän johtuneen siitä, että kaikki muut
ihmiset ovat hyvän ja pahan yhdistys, mutta Edward Hyde, kaikista
ihmisistä yksinään, oli kokonaan, pelkästään paha. --
Minä viivähdin vain tuokion peilissä. Viimeinen lopullinen koe oli
vielä suorittamatta. Minä en vielä tiennyt, olinko kadottanut kokonaan
identtisyyteni ja oliko minun ennen aamunkoittoa paettava kodista, jota
en voinut sanoa omakseni. Kiiruhdin takaisin työhuoneeseeni, sekotin ja
nautin juoman, kärsin vielä kerran kaikki irtautumisen tuskat ja heräsin
vielä kerran taas Henry Jekyllin olennolla, piirteillä ja sielullisilla
ominaisuuksilla varustettuna.
Sinä yönä olin ollut vaarallisessa tienhaarassa! Jos olisin ryhtynyt
suureen keksintööni ja kokeisiini jalommalla mielellä korkeiden ja
jalojen pyrintöperien ajamana, niin olisi epäilemättä kaikki ollut
toisin ja minä olisin suoriutunut näistä synnytystuskista enkelinä
perkeleen sijasta. Juoma oli vain ase; se löi ruumiillisen vankilani
portit auki, ja samoin kuin Filippin vangit se, joka oli niiden takana
vankina, syöksyi ulos. Tähän aikaan uinui jalompi luontoni; se paha,
jota kunnianhimo minussa oli pitänyt hereillä, oli valmiina tilaisuuden
sattuessa pötkimään pakoon -- ja se olento, joka näki päivän valon, oli
Edward Hyde.
Tästä johtui, että vaikka minulla nyt oli kaksi luonnetta samoin kuin
kaksi olentoakin, oli toinen kyllä ihan paha, mutta toinen oli entinen
Henry Jekyll, tämä kaksoisihminen, jonka puolinaisuus ja
parantumattomuus jo on usein saattanut minut epätoivoon, ja siksi
jäikin. Muutos oli siis tapahtunut kokonaan pahempaan päin.
Näihinkään aikoihin en ollut onnistunut voittamaan vastenmielisyyttäni
yksinomaan kuiviin tutkimuksiin antautuneeseen elämään. Minä tunsin
tuontuostakin vastustamatonta huvittelun tarvetta; ja kun huvini olivat
-- lievimmin sanoen -- ala-arvoisia, ja kun en ainoastaan ollut
yleisesti tunnettu ja arvossa pidetty henkilö, vaan myöskin jo ikämies,
niin kävi tämä epäsuhde sisäiselle ja ulkonaiselle elämälleni päivä
päivältä kiusallisemmaksi ja kiusallisemmaksi. Tällä heikolla hetkellä
minä lankesin kiusaukseen ja jouduin orjuuteen. -- Minun tarvitsi vain
tyhjentää lasi, riisua tunnetun tiedemiehen ulkonainen ihminen ja
pukeutua Edward Hyden ruumiiseen ollakseni läpinäkymätön. Minä hymyilin
tälle ajatukselle -- se näytti minusta kylläkin lystikkäältä, ja
suoritin valmistavat toimet mitä huolellisimmin. Vuokrasin huoneiston
Sohosta ja kalustin sen -- sinne sitten löysi poliisi Hyden jäljet; otin
taloudenhoitajattareksi olennon, jonka tiesin olevan sekä vailla
omaatuntoa että vaiteliaan. Sitäpaitsi ilmotin palvelijoilleni, että
eräs mr Hyde (jonka tuntomerkit luettelin) sai vapaasti mielensä mukaan
kaikkina aikoina tulla ja mennä torin varrella olevaan asuntooni, ja
varmuuden vuoksi vierailinkin siellä ja tein itseni heille tunnetuksi
toisessa ruumiissani. Sitten kirjotin sen testamentin, jota sinä et
mitenkään voinut hyväksyä, niin että jos joku onnettomuus olisi
kohdannut minua t:ri Jekyllin persoonassa, minä rahanpuutteetta olisin
voinut heti esiintyä Edward Hyden hahmossa. Siten mielestäni kaikin
puolin varustettuna aloin nauttia siitä ihmeellisestä vapaudesta, jonka
asemani valmisti minulle.
Ihmiset ovat usein palkanneet konnia tekemään sijastaan rikoksia, oman
persoonansa ja hyvän maineensa pysyessä kaiken epäilyksen yläpuolella.
Minä olin luultavasti ensimäinen, joka huvitteluansa ja reuhaavaa
elämäänsä varten käytti toista. Olin ensimäinen, joka maailman silmissä
vaeltaa kunnianarvoisen arkipäiväisyyden taakka hartioilla ja sitten
missä tuokiossa hyvänsä koulupojan tavoin heittää lainapuvun yltään ja
syöksyy suinpäin vapauden mittaamattomaan mereen. Siinä
läpinäkymättömässä vaipassa, johon olin pukeutunut, oli turvallisuuteni
täysin taattu. -- Minun tarvitsi vain sulkea laboratorion ovi --
tarvitsin vain pari minuuttia sekottaakseni ja nielaistakseni juoman,
joka oli aina saatavilla -- -- ja olipa Hyde tehnyt mitä hyvänsä, olipa
hän rikkonut mitä lakeja vastaan tahansa, niin hän katosi samassa
tuokiossa niin täydellisesti kuin henkäyksen jälki peilistä. Ja hänen
sijastaan istui tutkijan kamarissa työlamppunsa ääressä t:ri Henry
Jekyll, mies, joka voi uhitella ennakkoluuloa vastaan ja hymyillä
epäilykselle.
Ne huvit, joita minä uudessa valepuvussani hain, olivat, kuten sanottu,
alhaisia ja ala-arvoisia; kovemman nimen ne tuskin ansaitsivat. Mutta
Edward Hyden käsissä ne saivat yhä luonnottomamman ja järkyttävämmän
leiman. Herättyäni entiseen minuuteeni jonkun tällaisen retken jälkeen
hämmästytti minua joskus sijaiseni suuri turmelus. Tämä olento, jonka
olin loihtinut omasta sisimmästäni ja lähettänyt maailmaan tyydyttämään
viettejänsä mielinmäärin, oli kauttaaltaan ilkeä ja huono; sen
itsekkyydellä ei ollut ääriä, enempää kuin sen eläimellisellä
välinpitämättömyydellä muiden tuskista; se oli jäykkä ja tunteeton kuin
kivi. Henry Jekylliä kauhistutti joskus Edward Hyden teot -- mutta
olihan koko suhde kaikkien tavallisten lakien ulkopuolella ja heikensi
kavalasti omantunnon valtaa. Kun kaikki kävi ympäri, niin oli vain
Hyde, ja ainoastaan Hyde, rikollinen. Jekyll ei ollut entistään
pahempi; hän virkosi elämään kaikkine hyvine ominaisuuksineen, jotka
eivät näyttäneet kärsineen mitään vahinkoa; koettipa hän vielä, mikäli
mahdollista, parannellakin Hyden aiheuttamia pahoja haavoja, siten
nukuttaen omaatuntoansa.
Tarkoitukseni ei ole tässä tehdä seikkaperäisesti selkoa niistä
halpamaisista teoista, joihin sekaannuin -- tuskin voin nytkään edes
myöntää niitä itse todella tehneeni. Huomautan vain siitä, miten
rangaistus vähitellen kehittyi itsestään ja alkoi lähetä. Erään ruman
tapauksen, josta ei koitunut erityisempiä seurauksia, tahdon ohimennen
mainita. Muudan julma lapsen kohtelu herätti erään ohikulkijan
mieliharmin, jonka ohikulkijan tässä eräänä päivänä tunsin
sukulaiseksesi, mr Enfieldiksi, -- lääkäri ja lapsen omaiset
sekaantuivat asiaan; tuokion ajan pelkäsin todella henkeäni, ja
lauhduttaakseen heidän oikeutettua vihaansa täytyi Edward Hyden vihdoin
viedä heidät Henry Jekyllin ovelle ja antaa heille pankkiosotus, jonka
allekirjotuksena oli tämän tunnettu nimi. Mutta vastaisen varalta
poistettiin sellaisten tapausten mahdollisuus kokonaan siten, että minä
avasin eräässä toisessa pankissa luoton Edward Hyden nimessä; ja kun
sitten, muuttamalla käsialaani tavallista pystymmäksi, olin varustanut
kaksoistoverini myöskin omalla nimikirjotuksella, pidin itseäni
turvattuna kaikilta kohtalon oikuilta.
Noin kaksi kuukautta ennen sir Danvers Carewin kuolemaa olin kerran
ollut tavallisilla retkilläni; tulin myöhään kotiin ja heräsin
seuraavana aamuna sängyssäni jonkinlainen tunne sielussani, että kaikki
ei ollut niinkuin olla piti. Turhaan katselin ympärilleni; ei ollut
apua siitä, että tunnustelin huonettani torin varrella olevassa
asunnossani, sen korkeita seiniä ja sen ehyttä, arvokasta kalustoa;
turhaan katselin tuttuja sänkyverhojeni kuvioita ja mahonkisen
sängynpään leikkauksia; minusta tuntui sittenkin, kuin en
todellisuudessa olisikaan ollut siinä, vaan tuossa pienessä huoneessa
Sohossa, jossa Edward Hyden oli tapa maata. Minä hymyilin itsekseni ja
aloin tavallisella psykologisella tavallani punnita tämän harhan
mahdollisia perusteita, jonka kestäessä väliin puoleksi nukahdin.
Makasin vielä tällä tavoin puoleksi uneksien, kun katseeni jollakin
hetkellä, jolloin olin enemmän hereillä, sattui käteeni. Kuten itse olet
usein huomannut, olivat Henry Jekyllin kädet sekä muodoltaan että
kooltaan ominaiset lääkärinkädet; ne olivat suuret, hyvin kehittyneet,
valkoiset ja voimakkaat. Mutta se käsi, joka nyt oli edessäni, Lontoon
aamun keltaisessa valossa, paljaana peitteellä, oli laiha, ryhmyinen ja
hyvin karvainen. Se oli Edward Hyden käsi!
Minä tuijotin siihen jonkun aikaa tylsästi, ennenkuin kauhu valtasi
minut, yhtäkkiä ja järkyttäen pohjia myöten kuin symbaalein pauhina.
Hyppäsin ylös sängystä ja juoksin suoraan peilille. Se näky, joka siellä
kohtasi katsettani, muutti suonieni veren ohueksi, hyytyväksi nesteeksi.
Niin -- olinhan mennyt sänkyyn Henry Jekyllinä ja heräsin Edward Hydenä.
»Miten tämä on selitettävissä?» kysyin itseltäni. Ja sitten tuli vielä
hirveämpikin kysymys -- miten se on autettavissa? -- Oli jo valoisa
päivä; palvelusväki oli liikkeellä; juoma, jota tarvitsin, oli
työhuoneessani -- tie sinne oli pitkä, kaksien portaiden, käytävän,
avoimen pihamaan ja luentosalin takana. Voisinhan kyllä peittää kasvoni
-- mutta miten salata muuttunut ruumiini? --
Samassa muistui mieleeni sanomattomaksi helpotuksekseni, että
palvelijanihan olivat jo tottuneet näkemään toisen minäni tulevan ja
menevän kaikkina vuorokauden aikoina. Minä pukeuduin kiireesti ja niin
hyvin kuin kävi päinsä Henry Jekyllin vaatekertaan; kiiruhdin läpi
talon, Bradshawin katsoa töllöttäessä ihmeissään mr Hydeen, joka
ilmestyi sellaiseen aikaan ja niin oudossa puvussa -- ja palasin
kymmenen minuuttia myöhemmin t:ri Jekyllinä, joka pilvi otsalla ja
murheellisena istuutui näennäisesti syömään aamiaista.
Ruokahaluni oli todellisuudessa sangen huono. Tämä selittämätön tapaus,
joka oli niin vastakkainen kaikille entisille kokemuksilleni, näytti
minusta melkein babylonialaiselta sormelta seinällä, ennustaen
salaperäistä ja hirveätä tuomiota. Minä aloin vakavammin kuin koskaan
ennen arvioida kaksinaisolemukseni mahdollisuuksia ja seurauksia. Toinen
minäni, jolle olin voinut antaa ruumiin ja muodon, oli viime aikoina
saanut osakseen varsin paljon huolta ja harjotusta; olipa minusta väliin
näyttänyt siltäkin, kuin olisi Edward Hyden näkyväinen olemismuoto
tullut kookkaammaksi ja voimakkaammaksi ja kuin ollessani tässä
olemismuodossa olisin tuntenut veren virtaavan entistä kuumempana
suonissani. Jo aloin aavistaa mahdollisuutta, että jos asiat jatkuisivat
tällä tavoin, luontoni tasapaino voisi vähitellen ruveta kallistelemaan,
niin etten enää oman mieleni mukaan voisikaan vaihtaa olentoani, vaan
tulisi minusta peruuttamattomasti Edward Hyde. Lääkkeen vaikutus ei
ollut aina ollut samanlainen. Kerran, heti kokeiluni alkamisen jälkeen,
epäonnistuin täydellisesti; useamman kerran oli minun ollut pakko lisätä
annos kaksinkertaiseksi, ja kerran, äärettömän kuolemanvaaran uhalla,
kolminkertaiseksikin. Tämä epätietoisuus oli tähän asti ollut ainoana
tyydytykseni himmentäjänä. Kun minä nyt kuitenkin, äskeisen tapauksen
valossa, punnitsin asiaa, täytyi minun tunnustaa, että alussa oli ollut
vaikeata poistaa Jekyllin ruumis, mutta että asian laita myöhempinä
aikoina oli muuttunut hitaasti, mutta varmasti päinvastaiseksi, niin
että painopiste siirtyi Hyden puolelle. Kaikki näytti siis viittaavan
siihen, että minä vähitellen kadotin valtani alkuperäisen ja paremman
minäni yli ja yhä enemmän ja enemmän yhdistyin toiseen, pahempaan
minääni.
Tunsin, että näiden kahden välillä minun oli tehtävä valintani.
Molemmilla luonteillani oli yhteinen muisti, mutta kaikki muut
ominaisuudet olivat hyvin eri lailla jakaantuneet kummankin kesken.
Jekyll, joka oli yhdistetty luonne, suunnitteli Hyden nautinnot ja
seikkailut ja otti niihin osaa milloin tuskan, milloin rajun himon
tuntein, mutta Hyde ei pitänyt lainkaan lukua Jekyllistä, taikka sitten
piti hänestä samanlaisia ajatuksia kuin rosvo pitää siitä valepuvusta,
johon piilottaa itsensä takaa-ajajilta. Jekyll huolsi toista minäänsä
enemmän kuin isä huoltaa lastansa; Hyde osotti Jekyllille enemmän
ylenkatsetta kuin poika osottaa isälleen.
Jos päätin tästälähin elää täydelleen Jekyllin elämää, täytyi minun
kerta kaikkiaan sanoa jäähyväiset kaikille niille haluille ja himoille,
joita jo kauan olin suvainnut ja jotka myöhempinä aikoina olivat
kehittyneet sitä mukaa kuin olin niitä tyydyttänyt. Jos taas valitsin
Hyden persoonallisuuden, täytyi minun luopua kaikista niistä korkeista
tarkotusperistä ja pyrkimyksistä, jotka olivat tähän asti sulostuttaneet
elämääni, ja tulla kaikiksi ajoiksi unhotetuksi ja ylenkatsotuksi; jäädä
ilman ainoatakaan ystävää maailmassa.
Näyttää kenties siltä, kuin ei valinta sellaisissa oloissa olisi ollut
vaikea. Mutta olipa kuitenkin olemassa yksi syy, joka painoi paljon
vaa'assa. Jekyll kärsisi äärettömiä tuskia kieltäymyksen kiirastulessa,
mutta Hydellä ei koskaan olisi edes tietoisuutta siitä, mitä oli
menettänyt. Niin tavattomat kuin olosuhteeni olivatkin, oli oikeastaan
tämä nyt kokemani sieluntaistelu yhtä vanha ja yhtä jokapäiväinen kuin
ihmiskuntakin. Sama kiusaus ja sama syy on heittänyt monen värisevän
syntisen arpanappulan; ja minulle kävi samoin kuin käy useimmille
muillekin minunlaisilleni: minä valitsin paremman, voimatta kuitenkaan
pitää kiinni valitsemastani hyvästä.
Niin, minä valitsin vanhan, maailmaan tyytymättömän lääkärin, ystävien
ympäröimän ja kaikkia rehellisiä pyrkimyksiä harrastavan. Sanoin
päättävästi jäähyväiset sille vapaudelle, sille nuoruudelle, sille
kiehuvalle verelle, sille hillittömälle elämänhalulle ja niille
salaisille nautinnoille, joiden lumoissa olin ollut Edward Hyden
persoonallisuudessa. Kentiespä tein tämän valintani jollakin
epätietoisella ehdolla, sillä pidin edelleen pienen huoneistoni Sohossa
enkä hävittänyt Edward Hyden vaatteita, jotka yhä olivat käyttövalmiina
työhuoneessani.
Kahden kuukauden ajan pysyin lujana päätöksessäni. Kahden kuukauden
ajan elin mitä ankarinta kieltäymyksen elämää ja korvauksena siitä
nautin omantunnonrauhan tuottamaa tyydytystä. Mutta aika alkoi hävittää
ensimäisen säikähdyksen jälkiä; omantunnonrauha muuttui vähitellen
asiaksi, joka lankesi luonnostaan; minä tunsin rauhatonta, polttavaa
kielletyn hedelmän himoa; tuntui siltä, kuin olisi Hyde kapinoinut
saadakseen minuun jälleen eloa ja vapaudentunnetta -- ja lopuksi tuli
heikko hetki, jolloin minä taaskin sekotin muuttavan juoman ja tyhjensin
lasin.
Minä en luule, että juomariin, joka punnitsee pahettaan, yhdessä
viidestäsadasta tapauksesta vaikuttaa lainkaan ajatus niistä vaaroista,
joihin hänen eläimellinen tiedottomuutensa hänet syöksee, ja niin paljon
kuin minä olinkin ajatellut asemaani, en kuitenkaan silloin ottanut
lukuun sitä siveellisten tunteitten puutetta ja järjetöntä pahaan
taipuvaisuutta, jotka olivat Edward Hyden pääominaisuudet. Kuitenkin oli
juuri näiden ominaisuuksien kautta rangaistus minulle tuleva. Perkeleeni
oli ollut kauan vangittuna; hän ryntäsi nyt ulos kuin kiljuva jalopeura.
Jo samassa tuokiossa kuin nielaisin juoman, tunsin olevani vielä
hillittömämpi, vielä raivoisampi pahaan kuin koskaan ennen. Tämä seikka
se kai oli sen kärsimättömyyden myrskyn synnyttäjä, jolla minä vähän sen
jälkeen kuuntelin onnettoman uhrini lavertelevia kohteliaisuuksia, sillä
Jumalan nähden selitän minä, ettei ainoakaan siveellisesti terve olento
olisi voinut tehdä itseään syypääksi sellaiseen rikokseen niin
aiheettomasti. Minä löin häntä yhtä turhasta vihastumisen syystä kuin
kipeä lapsi särkee leikkikalunsa. Mutta minä olin ehdoin tahdoin
riistänyt itseltäni kaikki ne tasapainovaistot, joiden avulla pahinkin
meistä voi pysyä edes jossain määrin vakavilla jaloilla kiusausten
keskellä, ja minuun nähden merkitsi pieninkin kiusaus lankeemusta.
Samassa hetkessä heräsivät kaikki helvetin henget minussa raivoonsa.
Hurjalla riemulla hakkasin tuota tajutonta ruumista; jokainen lyönti
lisäsi nautintoani, ja vasta kun ruumiillinen väsymys alkoi saada
vallan, minä äkkiä, hurjuuteni huippukohdalla, tunsin jäätävän kauhun
puistatuksen käyvän läpi ruumiini. Tuntui kuin olisi sisäistä näköäni
peittänyt usva hajonnut; minä huomasin, että elämäni olisi mennyttä
kalua, jos minut huomattaisiin, ja pakenin murhapaikalta samalla kertaa
riemuiten ja vavisten. Minun haluni tehdä pahaa oli samalla kertaa
saanut tyydytyksensä ja kiihokkeensa: rakkauteni elämään oli
korkeimmillaan. Kiiruhdin Sohossa olevaan asuntooni ja hävitin varmuuden
vuoksi kaikki siellä olevat paperit; sitten läksin valaistuja katuja
pitkin kotiin päin, yhä kuumeentapaisella raivomielellä, veren yhä
kiehuessa halua murhata ja perkeleellisesti iloiten siitä, mitä oli
tapahtunut, samalla kertaa väristen ja vavisten, kuunnellen mahdollisia
takaa-ajajien askeleita. Pirullinen laulu se oli, jota Hyde hyräili
sekottaessaan juoman, ja hän joi sen nauraa hohottaen kuolleen
muistoksi. Muuttumisen tuskat eivät vielä olleet lakanneet raatelemasta
häntä, kun Henry Jekyll kiitollisuuden ja katumuksen kyyneleitä
vuodattaen laskeutui polvilleen ja kohotti kätensä Jumalan puoleen.
Itsetyydytyksen verho repeytyi ylhäältä alas asti, ja minä näin elämäni
kokonaisuudessaan. Koettelin seurata sitä lapsuudesta asti, kun olin
vielä isäni talutettavana, lääkärinurani kaikkien ponnistusten ja
kieltäymysten läpi, ja tulin taas, taas samoin kummitusmaisen
epätodellisuuden tuntein, kaiken lopuksi tämän yön kauhuihin. Mieleni
teki huutaa kovasti; minä koetin kyynelin ja rukouksin poistaa sen
hirvittävien kuvien ja äänten paljouden, jonka mielikuvitukseni loihti
minulle, mutta turhaan! -- Rukousteni välillä tuijotti syntini yhä
jäisillä silmillään sieluni sisimpään.
Kun omantunnontuskien ensimäinen polte oli lievennyt, alkoi kuitenkin
ilon tunne täyttää sieluni. Kysymys oli nyt kerta kaikkiaan ratkaistu.
Tästä hetkestä oli Hyde mahdoton. Tahdoinpa tai olin tahtomatta, täytyi
minun tästedes pitää lujasti kiinni paremmasta minästäni. Millä riemulla
tämä ajatus täyttikään mieleni! -- Millä nöyrällä halulla alistuinkaan
siveellisen elämän kaikkiin velvollisuuksiin ja rajoituksiin! -- Millä
rehellisellä päättäväisyydellä kieltäytyä kaikiksi ajoiksi pahasta ja
pitää kiinni hyvästä minä lukitsin sen oven, josta tapani oli ollut
huomaamatta mennä ja tulla, ja tallasin avainta jaloillani, niin että se
meni rikki!
Seuraavana päivänä kuulin, että rikos oli tullut ilmi, että Hyden
rikollisuus oli koko maailman tiedossa ja että murhattu oli tunnettu ja
suuressa arvossa pidetty henkilö. Se ei ollut ainoastaan rikos; se oli
surullinen mielettömyys. Minä melkein luulen, että se ilahutti minua;
minua ilahutti tietää, että parempaa minääni siten kuin vartioitiin ja
että sitä oli tukemassa hirttonuoran pelko. Jekyll oli nyt minun
pakopaikkani; jos Hyde tuokioksikaan uskaltaisi esiintyä, olisi jokaisen
miehen käsi valmiina ottamaan hänet kiinni ja tappamaan.
Minä päätin vastaisella käytökselläni jossakin määrässä korvata
menneisyyttä; ja uskallanpa rehellisesti väittää, että tämä päätökseni
on todella kantanut jonkun hyvän hedelmän. Sinä itse tiedät, miten
innokkaasti ja vakavasti minä kuluneen vuoden viimeisinä kuukausina
työskentelin kärsimysten ja hädän lieventämiseksi; sinä tiedät, että
paljon tuli tehdyksi toisten hyväksi ja että päiväni, mitä minuun
itseeni tulee, kuluivat tyynesti, melkeinpä onnellisesti. Enkä voi edes
sanoa kyllästyneeni tähän puhtaaseen ja tahrattomaan elämään, luulen
pikemminkin nauttineeni siitä joka uusi päivä yhä enemmän, mutta minua
ahdisti kuitenkin yhä sisäinen epäilys, joka on aina ollut kirouksenani,
ja sitä mukaa kuin omantunnontarkkuus tylsyi, alkoivat taas alemmat
vaistot, nuo vaistot, jotka niin kauan olivat olleet kahleissa ja
tukahutettuina, vangittujen petoeläinten tavoin ulvoa vapauttaan.
Minä en uneksinut Hyden eloon-herättämistä: jo pelkkä ajatuskin siitä
kammotti minua -- ei, omassa persoonassani minä tunsin kiusausta tinkiä
omantunnon vaatimuksista -- ja niin, aivan kuin tavallisena, salaisena
synninharjoittajana, minä kuuntelin kiusausta ja lankesin.
Kaikella tässä maailmassa on loppunsa; jokainen mitta on viimein täysi,
ja tämä ainoa näennäisesti mitätön jälkimyrkky alemmalle luonteelleni
hävitti lopullisesti sieluni tasapainon. Kuitenkaan en tuntenut mitään
levottomuutta sen johdosta; seikka näytti niin yksinkertaiselta, niin
luonnolliselta, niin anteeksiannettavalta, ainoastaan niihin vanhoihin
aikoihin palaamiselta, jolloin en vielä ollut tehnyt kaikki mullistavaa
keksintöäni. Oli muuan kaunis, kirkas tammikuun päivä; maa oli hiukan
märkä niistä paikoin, mistä huurre oli sulanut, mutta taivas oli selkeä
ja pilvetön. Regent Park oli täynnänsä lintujen liverrystä ja keväisiä
tuoksuja. Minä istuin päivää paistatellen eräällä penkillä; sisäinen
eläimeni lepäsi nuoleksien edellisen yön muistoja; minun henkinen
luonteeni oli kuin horroksissa, luvaten vastaisuudessa parannusta, mutta
olematta vielä valmiina alkamaan.
Kun kaikki kävi ympäri, ajattelin, enhän ollut muita pahempi -- ja
sitten hymyilin ja aloin vertailla itseäni moneen muuhun, täysipainoista
hyväntekeväisyyttäni heidän huolettomaan, välinpitämättömään
julmuuteensa. Olin tuskin ennättänyt päästä tämän itserakkaan ajatuksen
päähän, kun tunsin äkillistä pahoinvointia. Minua tukehdutti kuolettava
yökötys, ja horkka puistatti koko ruumistani. Toivuttuani siitä
vähitellen tunsin saaneeni kokonaan toisenlaisen elämänkatsomuksen ja
ajatustavan -- tunsin suurempaa uskaliaisuutta, kaikkien ennen niin
vieromaini vaarojen halveksimista; tunsin kuin olisin yhdellä kertaa
päässyt irti kaikista velvollisuuksista. Katsahdin alas; vaatteet
roikkuivat väljinä ja muodottomina kutistuneiden jäsenieni päällä; se
käsi, joka oli polvellani, oli ryhmyinen ja karvainen. Minä olin taaskin
Edward Hyde.
Vielä tuokio sitten olin ollut varma kaikkien ihmisten kunnioituksesta,
rikas, suosittu, päivällispöytä valmiina kotonani; ja nyt olin minä koko
ihmiskunnan hylkiö, takaa-ajettu, koditon, tunnettu murhamies, hirsipuun
oma.
Jonkun ajan tunsin melkein tulevani hulluksi; mutta järkeni ei sentään
kokonaan pettänyt. Olen useasti huomauttanut, että toisen minäni
sielunominaisuudet näyttivät äärimäisyyksiin asti terottuneilta ja oma
sieluni kimmoiselta. Missä Jekyll ehkä olisi kaatunut, siellä oli Hyde
aseman herra. Se lääke, jota ilman en voinut saada takaisin oikeaa
persoonallisuuttani, oli työhuoneeni kaapissa. Miten saisin sen sieltä?
-- Tämä kysymys se oli, jota ratkaisemaan minä, kädet ohimoita vastaan
puristettuina, nyt ryhdyin.
Laboratorion oven olin itse lukinnut. Jos koettaisin tunkeutua taloon,
antaisivat minut omat palvelijani oikeuden kynsiin. Huomasin, että minun
täytyi käyttää toisen apua, ja mieleeni johtui Lanyon. Mutta miten
saisin tiedon hänelle? Miten saada hänet suostumaan? -- Ja vaikkapa
onnistuisinkin välttämään vangitsemisen kaduilla, miten voisin raivata
tieni hänen luoksensa asti? Miten voisin minä, tuntematon ja niin vähän
puoleensa vetävä vieras, houkutella tuon kuuluisan lääkärin ryöstämään
virkaveljensä työhuonetta?
Samassa muistin kuitenkin, että alkuperäisestä olemuksestani oli vielä
jotakin jäljellä. Minähän osasin kirjottaa omalla käsialallani. Tässä
ainoassa kipinässä oli kylliksi; minä näin nyt tien valoisana alusta
loppuun asti edessäni.
Järjestelin pukuani niin hyvin kuin taisin, pysäytin ohi ajavan
vuokra-ajurin ja ajoin erääseen Portland Streetin hotelliin, jonka nimen
satuin muistamaan. Ajuri voi tuskin salata iloisuuttaan nähdessään
vaatetukseni, joka todella olikin naurettava, niin surullinen kuin se
kohtalo olikin, joka oli kätkettynä näihin vaatteisiin. Minä purin
hänelle hammasta pirullisen vimman puuskassa, ja hymy katosi hänen
naamaltaan, onneksi hänelle, mutta myöskin onneksi minulle, sillä
seuraavassa tuokiossa olisin epäilemättä tempaissut hänet alas
pukiltaan, välittämättä seurauksista. -- Tultuani hotelliin loin
ympärilleni niin pahaenteisiä silmäyksiä, että tarjoilijat vapisivat;
ainoatakaan silmäystä he eivät uskaltaneet vaihtaa keskenään läsnä
ollessani; he vain tottelivat nöyrästi minun käskyjäni, veivät minut
erääseen yksityiseen huoneeseen ja hankkivat kirjotusneuvot
käytettäväkseni.
Hengenvaarassa oleva Hyde oli minulle kokonaan uusi olento -- hän värisi
mielettömästä raivosta, tulistui murhanhaluun asti ja janosi aikaansaada
kipua. Mutta tämä olento oli vielä viekas; hän hillitsi
ennenkuulumattomalla tahdonlujuudella raivonsa, kirjotti molemmat
tärkeät kirjeensä -- Lanyonille ja Poolelle -- ja lähetti ne postiin
käskien, että ne varmuuden vuoksi oli vakuutettava.
Kun tämä oli toimitettu, istui hän koko päivän takkavalkean ääressä
huoneessaan pureksien kynsiään; siellä hän söi päivällisensä yksinään
pelkomielensä kanssa, tarjoilijan ilmeisesti vapistessa ja väristessä
hänen katseittensa vaikutuksesta. Sieltä läksi hän pimeän tullen
suljetussa ajurin vaunussa ja ajeli sinne tänne pitkin kaupungin katuja.
_Hän_, sanon minä -- en voi sanoa _minä_. Tässä helvetin lapsessa ei
ollut mitään ihmismäistä; hänessä ei elänyt mitään muuta kuin pelkoa ja
vihaa. Ja kun hänestä vihdoin tuntui, kuin olisi ajuri käynyt
epäileväksi, päästi hän hänet menemään menojansa ja jatkoi matkaansa
jalkaisin, jolloin hänen huonosti sopivat vaatteensa ja kummallinen
ulkomuotonsa saattoivat hänet öisten kadunkulkijain uteliaisuuden
esineeksi. Silloin raivosivat nämä kärsimykset kuin myrsky hänen
sisimmässään. Hän kiiruhti edelleen, pelon takaa-ajamana, höpisi
itsekseen, hakien autioimpia katuja ja laskien minuutteja, jotka vielä
olivat puoliyöstä jäljellä. Kerran puhutteli häntä eräs nainen, joka
kaupitteli luullakseni tulitikkuja. Hän löi häntä vasten naamaa, ja
nainen pakeni.
Tultuani omaksi itsekseni Lanyonin vastaanottohuoneessa teki vanhan
ystäväni kauhu kenties jonkinlaisen vaikutuksen minuun -- sitä tuskin
tiedän -- joka tapauksessa oli se vain pisara meressä siihen kauhuun
verraten, jolla minä muistin näitä viimeisiä tunteja. Olin muuttunut.
Nyt ei minua enää ahdistanut mestauksen pelko, vaan pelko muuttua
kokonaan Hydeksi. Kuin unessa kuulin Lanyonin tuomion -- kuin unessa
palasin kotiin ja heittäydyin sänkyyn. Päivän ponnistusten ja
mielenliikutuksen jälkeen vaivuin syvään, lyijynraskaaseen uneen, jota
eivät edes nuo hirvittävät unet, jotka kalvoivat minua, voineet häiritä.
Heräsin seuraavana aamuna läpiväsyneenä, herpoutuneena, mutta kuitenkin
virkistyneenä. Minua hirvitti ja pelotti jo ajatellakin niitä
villieläimiä, jotka uinuivat minussa, enkä minä suinkaan ollut
unhottanut edellisen päivän tärisyttäviä vaaroja; mutta nyt olin joka
tapauksessa kuitenkin kotonani, omassa huoneistossani ja lääkkeideni
läheisyydessä, ja kiitollisuus pelastumisestani loisti niin kirkkaasti
sielussani, että se oli melkein toivon säteen kaltainen.
Käyskentelin aamiaisen jälkeen hiljakseen pihan poikki työhuoneeseeni
ahmien raikasta, kylmää ilmaa, kun yhtäkkiä taas tunsin joutuvani
kuvaamattomain tunteiden valtaan, jotka ennustivat muuttumista, -- ja
minulla oli vain juuri parahiksi aikaa ennättääkseni työhuoneeseeni,
ennenkuin vereni alkoi kiehua ja hyytyä Hyden raivokkaista
kärsimyksistä. Tällä kertaa täytyi minun lisätä annos kaksinkertaiseksi
saadakseni takaisin oman minäni; ja auta armias minua onnetonta --
kuusi tuntia myöhemmin, istuessani suruisin mielin takkavalkean ääressä,
hyökkäsivät taaskin nuo onnettomuutta ennustavat synnytystuskat
kimppuuni ja minun täytyi vielä kerran turvautua pelastuskeinoon.
Sanalla sanoen -- siitä päivästä lähtien saatoin vain äärimäisellä
tahdonlujuudella ja lääkkeen välittömällä vaikutuksella palauttaa
Jekyllin kasvot ja vartalon. Millä päivän taikka yön tunnilla hyvänsä
saatoin joutua tuolle onnettomuutta ennustavalle puistatukselle
alttiiksi; ja ennen kaikkea -- jos nukuin taikkapa vain nukahdin
istualleni tuolissa, niin aina heräsin Hydenä. Tämän alinomaa uhkaavan
vaaran aiheuttaman sietämättömän taakan alla ja täydellisen unettomuuden
vaikutuksesta, johon unettomuuteen minun täytyi tuomita itseni ja jota
en olisi uskonut kenenkään ihmisen voivan kestää, muutuin minä, Henry
Jekyllinä, onnettomaksi olennoksi, jota raasti kuume, jonka ruumis oli
heikko ja jonka ainoana ajatuksena oli vain -- toisen minuuteni
inhoaminen. Mutta jos nukuin, taikka jos lääkkeen vaikutus oli
heikennyt, silloin tulin aina ja melkein välittömästi -- sillä
muuttuminen kävi yhä kivuttomammaksi ja huomaamattomammaksi -- sysätyksi
toiseen elämään; tunsin heti saaneeni mielikuvituksen, joka oli
tulvillaan halpamaisia kuvia, sielun, joka kiehui vihasta, ja ruumiin,
joka ei tuntunut olevan tarpeeksi vahva sen raivoisan elämänvoiman
asunnoksi, joka sen täytti. Hyden voima tuntui kasvavan sitä mukaa kuin
Jekyllin voima heikkeni; ja viha, joka heidät erotti, oli nyt yhtä suuri
kummallakin puolella. Jekyllillä esiintyi tämä viha vaistona, joka oli
yhteydessä itse elämän kanssa. Hän oli nähnyt sen olennon pahuuden koko
määrän, jonka kanssa hänellä oli muutamia tiedon siruja yhteisinä ja
joka oli hänen kanssaperillisensä kuolemaan asti; ja lukuunottamatta
tätä keskinäistä yhdyssidettä, joka itsessään muodosti hänen
kärsimystensä sietämättömimmän osan, piti hän Hydeä, huolimatta tämän
kuohuvasta elämänvoimasta, ei ainoastaan pirullisena, vaan suorastaan
luonnottomana. Sepä juuri olikin tärisyttävintä -- että itse helvetin
muta tuntui saaneen äänen ja puhekyvyn -- että epäkehittynyt multa
liikkui ja teki syntiä; että se, mikä itse asiassa oli kuollut ja
muodoton, toimi elämän piirissä. Ja vielä lisäksi: että tämä levoton
kauhunkuva oli sidottu häneen lujemmin kuin vaimo; erottamattomammin
kuin silmä; että se oli kahlehdittu hänen omaan lihaansa, missä hän
tunsi sen kuiskailevan ja mutisevan ja taistelevan syntyäkseen -- ja
että sen millä heikolla, vartioimattomalla hetkellä hyvänsä, unen
tiedottomuudessa, onnistui voittaa hänet ja karkottaa hänet elämästä.
Hyden inho Jekylliä kohtaan oli toisenluontoista. Hänen pelkonsa tulla
mestatuksi vaati häntä alinomaa tekemään tilapäisen itsemurhan
palaamalla alempaan asemaan ei itsenäisenä persoonallisuutena, vaan sen
osana; mutta hän vihasi tätä välttämättömyyttä, hän inhosi Jekyllin
surumielisyyttä ja alakuloisuutta, ja häntä harmitti se vastenmielisyys,
jolla häntä toinen minänsä katseli. Tästä aiheutuivat nuo ilkeämieliset,
apinamaiset kujeet, joita hänellä minua kohtaan oli; senvuoksi turmeli
hän isäni kirjeet ja poltti hänen valokuvansa -- ja olisipa hänen
kuolemanpelkonsa vain ollut pienempi kuin mitä se oli, niin hän olisi
aivan varmasti jo aikoja sitten syössyt itsensä turmioon saadakseen
samalla syöstyksi minutkin. Mutta hänen rakkautensa elämään on
hämmästyttävä -- niin, menenpä vielä pitemmällekin: minä, joka värisen
jo ajatellessanikin häntä, minä tunnen osanoton liikutusta, kun
ajattelen, miten kärsivällinen tämä rakkaus on ja miten hän vapisee
minun valtani edessä tehdä itsemurhalla hänenkin olemassaolonsa
tyhjäksi.
Ei maksa vaivaa pitkittää tätä kuvausta, ja minun aikani on pelottavan
lyhyt. Ei yksikään kuolevainen ole milloinkaan kärsinyt sellaisia
tuskia, siinä on kylliksi. Mutta niihinkin on aika ja tottumus tuonut
-- en sano lievennystä, mutta jonkinlaista sielun tunteettomuutta,
jonkinlaista epätoivoista alistuvaisuutta; ja rangaistukseni olisi
saattanut kestää vuosikausia jollei minulle olisi tapahtunut viimeistä
onnettomuutta, joka on minut ainaiseksi erottanut omasta ruumiistani ja
omasta persoonallisuudestani.
Välttämätön suolavarastoni, jota ei ole vuosikausiin uusittu -- ei
sitten ensimäisen kokeeni -- alkoi loppua. Minä lähetin noutamaan uuden
varaston ja sekotin juoman. Se kiehui tavalliseen tapaan; sitten seurasi
ensimäinen värinvaihdos -- toista ei tullut lainkaan. Tyhjensin maljan,
mutta ilman mitään vaikutusta. Poolelta saat kuulla, miten annoin hakea
koko Lontoon läpi. Kaikki oli turhaa; ja nyt olen tullut siihen
johtopäätökseen, että tuo ensiksi saamani suola oli epäpuhdasta ja että
juuri tuo tuntematon lisäke antoi sekotukselle sen salaperäisen voiman.
-- Viikko on kulunut siitä, ja minä lopetan tunnustukseni vanhan suolan
viimeisen annoksen vaikutuksen kestäessä. Jollei ihmettä tapahdu, on
tämä siis viimeinen kerta, kun Henry Jekyll voi ajatella omia
ajatuksiaan taikka peilissä nähdä omia kasvojaan, jotka jo ovat niin
surullisesti muuttuneet. Enkä liioin saa viivytellä kauan tämän
kirjotukseni lopettamisessa; sillä jos se on tähän asti säilynyt
häviämättä, niin on se luettava vain hyvin varovaisten ja erinäisten
onnellisten asianhaarojen yhteiseksi ansioksi. Jos muuttumisen
synnytystuskat kouristaisivat minua kirjottaessani, niin tulisi Hyde
epäilemättä repimään sen palasiksi; mutta jos on ennättänyt jokin aika
kulua siitä, kun olen sen pannut valmiina pois käsistäni, niin säästänee
hänen merkillinen itsekkyytensä ja varovainen viekkautensa sen hänen
apinamaiselta ilkeydeltään.
Se tuomio, joka lepää meidän kummankin päällä, se rangaistus, joka
hitaasti mutta varmasti laskeutuu meidän ylitsemme, on itse asiassa jo
muuttanut ja masentanut hänet. Puolen tunnin kuluttua pukeudun jälleen
ja ainaiseksi tähän hirvittävään persoonallisuuteen. Minä tiedän sitten
istuvani väristen ja itkien nojatuolissani taikka jokaisen hermon
ollessa äärimmilleen pingotettuna vaeltavani yhtämittaa edestakaisin
tässä huoneessa (viimeinen suojapaikkani maan päällä) -- kuunnellen
jokaista pahaenteistä ääntä. Tuleeko Hyde kuolemaan mestauslavalla? --
Taikka voikohan hän saada kylliksi rohkeutta mennä viimeisessä hetkessä
itse oikeutta vastaan? -- Jumala yksinään sen tietää. Minusta se on
yhdentekevää. Tämä on minun todellinen kuolinhetkeni -- mitä sitten
seuraa, se ei kuulu minulle, vaan eräälle toiselle. Tällä hetkellä,
pannessani pois kynäni ja ryhtyessäni sulkemaan tämän tunnustukseni
sinetillä -- tällä hetkellä loppuu onnettoman Henry Jekyllin elämä.