Suomennos

Ensimmäisen kerran julkaissut

Kustannusosakeyhtiö Otava 1911

Salaperäinen ovi.

Uttersonilla, lakimiehellä, oli karkeat, rumat ja epäsäännölliset

kasvot, joita tuskin milloinkaan valaisi hymy; hänen olentonsa oli kylmä

ja jäykkä, hän sanoi sanottavansa vain vaivalla, hänen esiintymisessään

tuskin voitiin nähdä lämpimämpäin tunteiden ilmenemismuotoja; hän oli

laiha, pitkä, kuiva, synkkä -- mutta sittenkin täytyi hänestä pitää.

Ystäväpiirin yhtymisissä, kun viini oli hänen makunsa mukaista, loisti

hänen silmistään ilme, joka oli jaloimmassa merkityksessä inhimillinen;

mutta tämä sisäinen maailma ei kuitenkaan koskaan tullut ilmi sanoissa,

vaan sitä useammin ja puhuvammin teoissa. Hän oli ankara itseään

kohtaan; joi yksin ollessaan katajanmarjaviinaa, haihduttaakseen

hienojen viinien makua, ja vaikka hän nautti teatterista, ei hän ollut

avannut sen ovea kahteenkymmeneen vuoteen. Mutta hän oli hyvin

suvaitsevainen muiden suhteen; hän tunsi melkein kateudensekaista

kummastusta syrjäisten vioissa ja synneissä ilmenevän elinvoiman

johdosta ja joka tapauksessa mieluummin auttoi kuin valitti.

»Olenpa jonkun verran Kainin kerettiläisyyteen kallistuva», oli hänen

tapana sanoa tuolla kuivalla tavallaan; »sallin veljeni syöksyä

turmioon, jos hän sen itse hyväksi näkee». Tämä piirre hänen

luonteessaan se luultavasti aiheutti senkin, että hän niin usein oli

viimeinen kunnianarvoinen tuttavuus ja viimeinen rohkaisija, jonka

puoleen hätääntyneet ihmisparat tiesivät voivansa kääntyä. Tällaisia

surunlapsia tavatessaan ei hänen olemuksensa hitustakaan muuttunut.

Tämä oli luultavasti helppoakin hänelle, hänen olentonsa kun kaikissa

suhteissa ilmaisi niin vähän. Itse hänen ystävyyssuhteensakin näyttivät

pääasiallisesti rakennetun samanlaisen hyväntahtoisen vapaamielisyyden

pohjalle. Ihmisen vaatimattomuushan ei ilmene missään niin todellisena

kuin siinä, että hän on valmis ottamaan ystäväpiirinsä vastaan

sellaisena, miksi olosuhteet ovat sen muodostaneet; ja tämän juuri teki

mr Utterson. Hänen ystävinään oli läheisiä sukulaisia taikka henkilöitä,

joiden kanssa hän oli kauan ollut tuttu; hänen kiintymyksensä oli

vuosien kasvattama kuin köynnöskasvi, eikä siinä ilmennyt mitään

erityistä halua uusiin voittoihin. Tämä mahdollisesti selitti niidenkin

siteiden laadun jotka hänet yhdistivät Richard Enfieldiin, hänen

kaukaiseen sukulaiseensa ja tunnettuun hienoon maailmanmieheen. Sillä

useimmille oli ja pysyi salaisuutena, mitä huvia näille kahdelle

henkilölle saattoi olla toistensa seurasta taikka mitä yhteisiä

harrastuksia heillä ylipäänkään voi olla. Henkilöt, jotka olivat

kohdanneet heidät heidän sunnuntaikävelyillään, väittivät, etteivät he

koskaan puhelleet keskenään, että heitä näytti vaivaavan hirveä ikävä ja

että he ilmeisellä helpotuksella tervehtivät jokaista tuttavan

vastaantulemista. Mutta tästä huolimatta pitivät he kumpikin suuressa

arvossa näitä kävelyjä; ne olivat heistä viikon kauniin helmi, ja he

siirsivät ei ainoastaan kaikki muut ajanvietot, vaan vieläpä tärkeät

tehtävätkin toiseen aikaan voidakseen häiriöttä nauttia niistä.

Tällaisella retkeilyllä he kerran joutuivat muutamalle syrjäkadulle

eräässä Lontoon väkirikkaimmassa kaupunginosassa. Katu oli pieni ja

lontoolaisen käsityksen mukaan hiljainen, mutta arkipäivinä harjotettiin

siellä kuitenkin kukoistavaa kauppaa. Siellä ihmiset näkyivät olevan

hyvinvoipia ja ahertavan voidakseen vastedes yhä paremmin, ja näkyipä,

että he jo olivat päässeet semmoiseen varallisuuteen, että saattoivat

käyttää osan voitosta kaunistustarkoituksiinkin. Myymälöiden ikkunat

koko kadun pituudelta olivat täyteen pyntätyt ja houkuttelevat kuin rivi

hymyileviä, teeskenteleviä myyjättäriä. Sunnuntainakin, jolloin sen

kukkain miellyttävyys oli verhottuna ja liike vähemmin vilkas, loisti

tuo pieni katu ympärillä olevien kaupunginosien harmajassa

yksitoikkoisuudessa kuin nuotio pimeässä metsässä; ja sen vasta maalatut

ikkunaluukut, kiillotetut messinkihelat ja yleinen sirous ja puhtaus

pistivät heti mitä miellyttävimmin ohikulkijan silmään.

Kaksi taloa toisesta kadun kulmasta, itään mennessä vasemmalla, pisti

siron huonerivin väliin kuitenkin erääseen taloon vievä käytävä, ja

juuri siinä tunki synkkä ja pimeä rakennus päätyänsä kadulle päin. Se

oli kaksikerroksinen, eikä siinä näkynyt yhtään ikkunaa, vaan ovi ja sen

yläpuolella korkea, tyhjä, värinsä muuttanut kiviseinä. Koko rakennus

näytti melkoisen ränstyneeltä. Ovi, jossa ei ollut kolkutinta eikä

kelloa, oli käynyt valjuksi ja pilstottu. Kerjäläisiä loikoi

kynnyksellä, raappien rikkitikuilla ovilaudoista tulta; lapset leikkivät

kauppapuotia portailla; koulupojat koettivat veitsiään pihtipieliin, ja

tuskin miespolveen oli kukaan avannut ovea ajaakseen pois vallattomuuden

harjottajia taikka korjatakseen heidän aikaansaamiansa vaurioita.

Mr Enfield ja juristi kävelivät vastakkaisella puolella katua, mutta

tultuaan tämän oven kohdalle kohotti edellinen keppinsä ja osotti sitä.

»Oletko milloinkaan kiinnittänyt huomiotasi tuohon oveen?» kysyi hän

sekä lisäsi, kun ystävänsä oli antanut hänelle kieltävän vastauksen: »Se

tuo mieleeni erään sangen omituisen jutun.»

»Niinkö?» virkahti mr Utterson -- ääni hiukan muuttuneena -- »kuinka

niin?»

»Niin, seikka on sellainen», sanoi mr Enfield, »että minä olin

kotimatkalla eräiden tuttujen luota, jotka asuvat jossakin maailman

ääressä. Kello oli kolmen paikkeilla muutamana pimeänä talviaamuna, ja

tieni vei erään kaupunginosan läpi, jossa ei kirjaimellisesti nähnyt

muuta kuin katulyhtyjä. Katu kadun perästä -- kaikki ihmiset nukkumassa

-- katu kadulta, kaikki valaistuina kuin juhlakulkuetta varten ja kaikki

tyhjinä kuin kirkko -- kunnes lopuksi aloin kuunnella ja kuunnella ja

kaivata nähdäkseni edes poliisin. Juuri samassa sainkin nähdä kaksi

elävää olentoa: toinen oli mies, joka nopein ja epätasaisin askelin

kiiruhti itään päin, ja toinen pieni, kahdeksan- tai kymmenenvuotias

tyttö, joka tuli juosten poikkikadulta. No ---- miten olikaan -- he

törmäävät kadun kulmassa yhteen -- ja nyt tapahtui jotain hyvin

pöyristyttävää -- -- sillä -- ajatteles -- mies käveli hyvin tyynesti

edelleen, tallasi lapsen jalkoihinsa ja jätti hänet parkumaan maahan. Se

ei ehkä kuulu sen kummemmalta kerrottuna, mutta sitä oli kammottava

katsella. Näytti kuin ei tuo mies olisi ollutkaan ihminen, vaan joku

julma hirtehinen. Minä aloin huutaa, otin jalat alleni, iskin kynteni

miehen kaulukseen ja raastoin hänet itkevän lapsen ympärille

kokoontuneen väkijoukon luo. Hän pysyi aivan levollisena eikä

vastustellut vähääkään, mutta loi minuun yhden ainoan silmäyksen, niin

häijyn, että kylmä hiki kihosi otsalleni siinä tuokiossa. Paikalle

kokoontuneet ihmiset olivat lapsen omaisia, ja omituista kyllä tuli

myöskin lääkäri, jota noutamaan tyttö oli lähetetty. No, lapsi ei

oikeastaan ollut niin pahoin vahingoittunut kuin säikähtynyt, sen mukaan

mitä lääkäri sanoi, ja siihen olisi voinut päättyä koko juttu. Mutta nyt

tuleekin asian hassunkurisin puoli. Minut oli vallannut vastustamaton

inho tuota herraa kohtaan jo ensi näkemästä. Samoin oli laita myöskin

lapsen omaisten -- no, se ei ollut ihmekään. Mutta merkillistä oli

lääkärin suhteen. Hän oli tuollainen tavallinen pieni, kuiva

köyhäinlääkäri, ikä ja väri epämääräinen, murtaen vahvasti skotlanniksi

ja jokseenkin yhtä tuntehikas kuin säkkipilli. No niin, hänen laitansa

oli vähän toinen kuin meidän. Joka kerta kun hän katsahti vankiini,

huomasin hänen kalpenevan ja hänen täytyi hillitä itseänsä lujasti,

ettei hyökkäisi hänen päällensä ja nutistaisi häntä kuoliaaksi. Tiesin

vaistomaisesti mitä hänen sisällään liikkui, yhtä hyvin kuin hän tunsi

itsessään mitä minä ajattelin; ja kun nyt ei kuitenkaan käynyt päinsä

lyödä miestä kuoliaaksi, niin teimme olosuhteiden mukaan parhaamme.

Sanoimme hänelle, että voimme nostaa ja nostammekin sellaisen melun

tästä, että hänen nimensä tulee kaikumaan Lontoon laidasta toiseen. Jos

hänellä oli ystäviä taikka mitään kunniaa menetettävänä, niin lupasimme

pitää huolen siitä, että hän ne menetti. Ja haukkuessamme hänet noin

pataluhaksi oli meillä täysi työ, jotta saimme naisväen estetyksi

pullistamasta ulos silmiänsä häneen murjottaessaan -- he olivat

vimmoissaan kuin raivottaret. En ole ikinä nähnyt niin paljon vihaisia

kasvoja ympärilläni. Ja siinä seisoi mies keskellämme, synkkä, kylmä

julkeus kasvoillaan -- pelästynyt hän kyllä oli, sen voin huomata --

mutta hän tekeytyi julkeaksi aivan kuin itse paholainen. 'Niin, jos

herrat tahtovat nostaa melun tästä pienestä onnettomuudesta', sanoi hän,

'niin olen luonnollisesti kokonaan herrojen vallassa. Ei kukaan

kunnonmies halua joutua sormella osoteltavaksi,' sanoi hän. 'Olkaa hyvä

ja mainitkaa summa'. No, me tiukkasimme sata puntaa hyvitykseksi

perheelle; ilmeisesti olisi hän mielellään halunnut päästä kynsistämme,

mutta hän näki kyllä meistä, ettei kanssamme ollut leikittelemistä, ja

lopuksi hän suostui. Nyt oli jäljellä enää vain rahojen irtisaaminen; ja

minne luulet hänen vieneen meidät, jollei juuri ja tälle ovelle? -- otti

avaimen taskustaan, meni sisään tuli pian sen jälkeen takaisin, mukanaan

kymmenen puntaa kullassa ja pankkiosotus jäännössummalle, asetettuna

haltijalle maksettavaksi Corettsin pankissa ja alla eräs nimi, joka --

no niin, minä en voi mainita sitä, vaikka se on juuri pääseikkoja

kertomuksessani, -- -- se oli joka tapauksessa nimi, joka on hyvin

tunnettu ja hyvin usein painettu. Summa oli melkoisen suuri, mutta hänen

allekirjoituksensa olisi hyvin vastannut suuremmankin summan -- -- jos

nimi vain oli oikea, tietysti. Minä tein viittailuja, että koko asia

näytti vähän epäilyttävältä ja että ihmiset oikeissa olosuhteissa hyvin

harvoin tuolla tavoin ajautuvat sisään kellarinovesta kello neljä

aamulla palatakseen takaisin kädessä toisen miehen liki sadalle punnalle

asetettu pankkiosotus. Mutta mies otti asian aivan tyvenesti ja

loukkaantuen. 'Herra varjelkoon', sanoi hän, 'olkaa ihan huoleti, minä

pysyn mukananne, kunnes pankki avataan, ja esitän itse osotuksen, jos

niin haluatte'. Me läksimme siis, lääkäri ja tytön isä ja ystävämme ja

minä, ja kulutimme loppuyön minun kotonani; ja kun olimme syöneet

suuruksen seuraavana päivänä, läksimme koko joukolla pankkiin. Minä

esitin itse osotuksen ja selitin, että minulla oli omat syyni epäillä

nimenväärennystä. Mutta loitolla siitä! -- Nimikirjoitus oli aivan

oikea.»

»Ai-ai», virkkoi mr Utterson.

»Huomaanpa asian tekevän sinuun saman vaikutuksen kuin minuunkin», sanoi

mr Enfield. »Niin, se on ruma juttu. Sillä mies, josta puhun, oli

todellakin sitä laatua, ettei hänen kanssaan kunniallisten ihmisten sovi

olla tekemisissä -- oikea konna, sen näkeminen ei tarvinnut paljoakaan

ihmistuntemusta; ja sitä henkilöä, joka oli pankkiosotuksen

allekirjottanut, pidetään itse kunniana, miehenä, joka ei milloinkaan

tee itseään syypääksi sopivaisuuden sääntöjen rikkomiseen, jota päälle

päätteeksi (ja tämä tekee asian vielä pahemmaksi) ylistetään siitä, mitä

ihmiset sanovat hyväntekeväisyydeksi. Tietysti kiristämistä -- --

kunniallinen mies, joka on pakotettu maksamaan vaimentaakseen jonkun

nuoruuden hairahduksen; sehän on selvää. Mutta sekään selitys ei ole

täysin riittävä kaikkiin asianhaaroihin nähden» -- lisäsi hän, vaieten

samalla ja näyttäen vaipuvan syviin ajatuksiin.

Niistä herätti hänet mr Utterson, joka äkkiä kysyi: »Ja sinä et tiedä,

asuuko se mies, joka oli pankkiosotuksen allekirjottanut, todellakin

tuolla?»

»Pidätkö sen todennäköisenä?» oli Enfieldin vastaus. »Ei -- minä olen

sattunut kuulemaan hänen osotteensa; hän asuu jonkin torin laidassa --

en muista minkä.»

«Etkä ole koskaan ottanut lähempää selvää tuosta -- tuosta talosta, jossa

on tuo ovi?»

»En -- suoraan sanoen oli minulla omat hienotunteisuussyyni. Yleensä on

minulla suuri vastenmielisyys tungetteleviin kyselyihin. Se muistuttaa

liian paljon viimeistä tuomiota. Päästetään irti kysymys, ja se on

melkein samaa kuin antaa vauhtia vyöryvälle kivelle. Istutaan kaikessa

rauhassa vuorella; kivi vierii edelleen, tempaa toisia mukaansa, ja

parhaassa vauhdissa ollessaan sattuu se jonkun kunnioitetun vanhusparan

-- viimeisen, jota olisi voinut ajatella -- päähän, kun hän parhaillaan

istuu aivan levollisesti ja paistattelee päivää omassa puutarhassaan --

ja perheen on muutettava nimeä. Ei, tiedäppäs, se on minun

pääperiaatteitani -- kuta merkillisemmältä jokin asia näyttää, sitä

vähemmän on siitä tehtävä kyselyjä.»

»Varsin terve periaate», huomautti juristi.

»Mutta se ei ole estänyt minua tekemästä omintakeisia havaintoja»,

huomautti Enfield. »Talo tuskin on asuinrakennuksen näköinen. Siinä ei

ole muuta ovea kuin tuo tuossa, eikä kukaan ihminen mene siitä ulos eikä

sisään, paitsi jonkun harvan kerran -- herra, josta olen puhunut.

Ylemmässä kerroksessa on kolme ikkunaa pihanpuolella -- alakerroksessa

niitä ei ole lainkaan. Ikkunat ovat aina suljetut, mutta näyttävät

puhtailta. Sitäpaitsi nousee rakennuksen piipusta tavallisesti savua,

mikä näyttää todistavan, että siinä on asukkaita. Mutta siitä ei

kuitenkaan voi olla aivan varma, sillä rakennukset tuon talon ympärillä

ovat niin yhdessä ryhmässä, että tuskinpa voi sanoa, missä yksi loppuu

ja toinen alkaa.»

He kävelivät hetken ajan edelleen puhumatta mitään. Sitten virkkoi mr

Utterson:

»Se on todellakin hyvä sääntö, tuo josta mainitsit.»

»Tietysti se on hyvä», vastasi Enfield.

»Mutta siitä huolimatta», jatkoi juristi, »täytyy minun tehdä eräs

kysymys. Minä haluaisin tietää tuon miehen nimen, joka tallasi lasta.»

»No», Sanoi Enfield, »eihän tuo nähdäkseni voi ketään vahingoittaakaan.

Hän sanoo nimensä olevan Hyde.»

»Hm -- -- --» virkahti mr Utterson. »Minkä näköinen hän oikein oli?«

»Tjaa, sitäpä ei ole niin helppoa kuvata. Hänen ulkomuodossaan on

jotakin hassua, jotakin epämiellyttävää, jotakin ihan inhottavaa. En

ole, kuten sanottu, milloinkaan nähnyt ihmistä, joka olisi tehnyt niin

kaamean vaikutuksen, mutta sittenkään en voi selittää, mistä se johtui.

Hänen täytyy olla luonnottomasti kehittynyt jollakin tavoin; hän tekee

sen vaikutuksen näkijäänsä, mutta en voi sanoa missä suhteessa. Hän on

mitä merkillisimmän näköinen, se on varmaa, mutta siitä huolimatta en

muista yhtään piirrettä hänestä, joka -- ei -- siitä ei tule mitään,

minä en voi häntä kuvata. Ei sen vuoksi, etten muistaisi häntä; minä

näet näen hänet ilmielävänä edessäni tällä hetkellä.»

Mr Utterson käveli taas hetken aikaa vaiti ja näytti hautovan jotakin

mielessään. »Oletko varma siitä, että hän todella käytti avainta?» kysyi

hän vihdoin.

»Paras veliseni -- --» alkoi Enfield, joka oli menettää tajunsa

hämmästyksestä.

»Minä tiedän, minä tiedän», sanoi Utterson. »Se tuntui kyllä

ihmeelliseltä. Seikka on näes sellainen, että jos minä en kysy tuon

toisen henkilön nimeä, niin tapahtuu se sen vuoksi, että jo tiedän sen.

Näet nyt, Richard, että olet kertomuksinesi tavannut oikean miehen. Jos

olet erehtynyt jossakin kohdassa, niin on parasta, että korjaat sen

nyt.»

»Olisit voinut sanoa sen jo ennemmin», virkkoi Enfield hieman

nyrpeissään. »Mutta minä olen pysytellyt täydelleen totuudessa -- en ole

tehnyt mitään erehdyksiä, kuten sinä lausut. Miehellä oli avain, ja mikä

on sitäkin ihmeellisempää, hänellä on se vieläkin. Minä näin hänen

käyttävän sitä tuskin viikko sitten.»

Mr Utterson huoahti syvään, mutta ei vastannut mitään, ja nuori mies

jatkoi: »Tässä oli nyt uusi opetus, että on hillittävä suutansa. Minä

ihan häpeän jaarittelemisintoani. Sovitaanko, ettei enää milloinkaan

puhuta tästä asiasta?»

»Mielihyvällä», vastasi juristi. »Kättä päälle, Richard.»

Tohtori Jekyllin testamentti.

Sinä iltana palasi mr Utterson hyvin synkällä tuulella nuorenmiehen

asuntoonsa ja istui ilman ruokahalua päivällispöytään. Hänen tapanaan

oli sunnuntaisin, päivällisen jälkeen, istua takkavalkean ääreen, jokin

kuiva uskonnollinen kirja edessään, ja pysyä siinä asennossa, kunnes

lähellä olevan kirkontornin kello löi kahdeksan, jolloin hän

tyytyväisenä ja kiitollisella mielellä meni vuoteeseensa. Mutta kun

pöytä tänä iltana oli korjattu, ottikin hän sen sijaan kynttilän ja meni

työhuoneeseensa. Siellä hän avasi asiakirjakaappinsa, otti esiin erään

paperin, joka kääreessä olevan kirjotuksen mukaan oli tohtori Henry

Jekyllin testamentti, sekä istuutui huolestunein ilmein lukemaan sitä.

Se oli testamentintekijän omakätisesti kirjottama; sillä vaikka mr

Utterson oli ottanut valvoakseen sen toimeenpanemista, kun se kerran oli

kirjotettu, oli hän kuitenkin tykkänään kieltäytynyt olemasta apuna sen

laadinnassa. Testamentti ei ainoastaan määrännyt, että sanotun tohtori

Henry Jekyllin kuoltua, vaan että vieläpä hänen »kadotessaankin taikka

selittämättömällä tavalla yli kolme kuukautta poissa oltuaan» tuli

»hänen ystävänsä ja hyväntekijänsä Edward Hyden viipymättä ja ilman

esteitä päästä oikeuksiinsa ainoana perijänä, ainoastaan ehdolla että

erinäisiä pienempiä lahjaeriä maksettiin tohtorin palvelusväelle. Koko

tämä asiakirja oli kauan ollut rehdin juristimme silmätikkuna. Se

loukkasi hänessä sekä lakimiestä että tyyntä, tunnontarkkaa ja

lainkuuliaista ihmistä, joka rakasti kaikkea hyvää, vanhaa,

tottumukseksi muodostunutta järjestystä ja melkein näki jotakin

sairaalloista ja vastenmielistä jokaisessa hämäräperäisessä

poikkeamisessa siitä. Tähän asti oli tämän mr Hyden täydellinen

tuntemattomuus lisännyt hänen harmiansa; nyt lisääntyi se vielä siitä,

mitä hän oli saanut tietää tuosta salaperäisestä perijästä. Asia oli

kylläkin arveluttava, kun nimi oli vain nimi, joka hänestä ei edustanut

mitään määrättyä käsitettä. Se tuli sitäkin arveluttavammaksi, kun tämä

nimi äkkiä esiintyi hänelle vihattavien ominaisuuksien verhoamana; ja

tästä vaihtelevasta, epäselvästä kummituksesta, joka oli niin kauan

uhmaillut hänen läpitunkevaa katsettaan, sukeutui äkkiä ja

salaperäisellä selvyydellä -- niin tuntui hänestä -- pirullinen ja

kammottava olento.

»Minä luulin sen olleen mielettömyyttä», mutisi hän, pannen kiusallisen

asiapaperin takaisin kaappiin, »mutta nyt alan jo melkein pelätä, että

kysymyksessä onkin kunniattomuus».

Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, otti päällystakin ylleen ja läksi

Cavendish Squarelle, missä hänen ystävänsä, kuuluisa lääkäri Lanyon,

asui ja otti vastaan lukemattomia sairaitaan. »Jos kukaan tietää miten

asiat ovat, niin on se Lanyon», ajatteli hän.

Juhlallinen hovimestari tunsi hänet ja lausui tervetulleeksi; hänen ei

tarvinnut odottaa, vaan vietiin hänet suoraan eteisestä ruokasaliin,

jossa tohtori Lanyon vielä istuskeli viinilasin ääressä. Tohtori oli

reipas, komea, punakka herra, ja hänellä oli paksu, lumivalkoinen tukka

ja leiskuva ja varma käytöstapa. Nähdessään mr Uttersonin hypähti hän

ylös ja tervehti häntä ojennetuin käsin. Hänen sydämellisyytensä sai

helposti, luonnonlaatunsa kun oli sellainen, jotenkin teatterimaisen

muodon, mutta se ei silti ollut vähemmin todellista. Hän ja juristi

olivat vanhoja ystäviä, vanhoja koulu- ja ylioppilastovereita; he

pitivät arvossa sekä toisiaan että itseään ja nauttivat sydämellisesti

toistensa seurasta.

Ensimäisten yleisten huomautusten jälkeen johti juristi taitavasti

keskustelun aineeseen, joka niin kiusallisella tavalla vaivasi hänen

ajatuksiaan.

»Kuules, Lanyon», sanoi hän, »me, sinä ja minä, lienemme vanhimmat Henry

Jekyllin ystävät maailmassa?»

»Toivoisinpa, että ystävät olisivat hiukan nuorempia», nauroi lystikäs

tohtori. »Niinpä tosiaan, luulen asian muuten niin olevan. Mutta mitä

iloa siitä on? Minä en kerta kaikkiaan näe häntä enää koskaan.»

»Onko se mahdollista?» virkkoi Utterson. »Minun mielestäni teillä

molemmilla pitäisi aina olla yhdyssidettä tieteellisissä

harrastuksissanne.»

»Niin meillä on ollutkin», oli vastaus. »Mutta nyt on siitä jo yli

kymmenen vuotta, kun Jekyll rupesi muuttumaan liian

mielikuvitusrikkaaksi soveltuakseen minun maulleni. Hänen

järjenjuoksunsa alkoi mennä aivan väärään suuntaan; ja vaikka minä

edelleen vanhan ystävyyden vuoksi, kuten sanotaan, välitän hänestä, niin

näen häntä helkkarin harvoin. Sellainen tieteellinen kerskuminen, mihin

hän antautui», lisäsi tohtori, muuttuen aivan sinipunaiseksi

haahmoltaan, »olisi totisesti voinut erottaa itse Damonin ja Pythiaksen

toisistaan».

Tämä pieni pahantuulen purkaus vaikutti melkein tyynnyttävästi

juristiin.

»He ovat erimielisiä jostakin tieteellisestä kysymyksestä», ajatteli

hän; ja kun hänellä itsellään ei ollut mitään tieteellisiä intohimoja,

paitsi mahdollisesti juttukirjojen kyhäämisessä, niin hän lisäsi vielä:

»Eikö sen pahempaa!»

Hän antoi ystävälleen hetkisen tyyntymisaikaa ja esitti sitten

kysymyksen, joka oli hänen sydäntään lähinnä.

»Oletko sattunut milloinkaan tapaamaan erästä hänen tuttavaansa, erästä

Hydeä?» kysyi hän.

»Hyde --? -- Hyde? Ei, en ole milloinkaan kuullut puhuttavan hänestä. On

kai ollut minun jälkeeni.»

Tämä oli ainoa valaistus, jonka juristi vei mukaansa kotiin suureen

mustaan sänkyyn, jossa hän kieriskeli, kunnes aamun pikkutunnit alkoivat

pidetä. Se oli rauhaton yö hänen sielulleen, joka yhtämittaa työskenteli

saman pimeän arvotuksen ratkaisemiseksi ja jota samat kysymykset

ahdistivat.

Kello löi läheisessä kirkontornissa kuusi hänen vielä vaivatessaan

päätänsä tällä arvotuksella. Tähän asti oli se vain koskettanut hänen

ymmärrystänsä, nyt alkoi se myöskin vaikuttaa mielikuvitusvoimaan; ja

hänen kieriskellessään ja käännähdellessään sängyssään tässä talviaamun

syvässä pimeydessä alkoi Enfieldin kertomus saada eloa hänen sielunsa

silmissä, kuten voimakkaasti valaistu taulusarja. Hän näki nukkuvan

kaupungin lukemattomat palavat lyhdyt. Sitten oli hän näkevinään erään

miesolennon, joka käveli kiireesti eteenpäin. Muudan lapsi tuli juosten

lääkäriltä; he törmäsivät yhteen, ja tuo mies heittiö jatkoi matkaansa

tallaten jalkoihinsa huutavan lapsen.

-- -- Sitten oli hän näkevinään mukavan makuuhuoneen, jossa hänen vanha

ystävänsä makasi syvässä unessa, nähden unia ja hymyillen unilleen; ja

sitten avautui huoneen ovi, sängyn verhot vedettiin syrjään, nukkuva

herätettiin, ja katsos! -- siinä hänen vieressään seisoi olento, jolla

oli salaperäinen voima, mahti, jota tottelemaan hänen nytkin, leponsa

hiljaisina hetkinä, täytyi alistua, tahtoipa sitten tai oli tahtomatta.

Tämä olento ei hellittänyt juristia koko yönä. Jos hän nukahti

hetkeksikään, niin hän näki sen yhä käärmemäisemmin hiiviskellen

pujahtavan nukkuvaan taloon taikka yhä kiireemmin ja kiireemmin, viimein

huimaavalla vauhdilla, kiitävän valaistun kaupungin sokkeloiden läpi

tallatakseen jokaisessa kadunkulmassa lapsen jalkojensa alle ja

jättääksensä sen siihen kirkumaan tuskissaan. Eikä tällä olennolla ollut

edes kasvoja, joista sen olisi voinut tuntea. Unissakaan ei sillä ollut

kasvoja, taikka ainakin olivat ne sellaiset, ettei niistä saanut selvää,

ne kun sulivat pois hänen silmäinsä edessä. Tällä tavoin heräsi ja

kehittyi lakimiehen sielussa kova, melkein luonnoton halu saada nähdä

todellisen Hyden kasvot. Hänestä tuntui, kuin täytyisi koko

salaperäisyyden valjeta, jopa kokonaan hävitäkin, jos hän vain kerrankin

saisi nähdä hänet. Olihan samoin käynyt niin monen muunkin samanlaisen

salaperäisyyden; läheltä nähtyinä menettivät ne kaikki kaameat

ominaisuutensa ja esiintyivät aivan yksinkertaisina ja luonnollisina

tosiasioina. Olihan mahdollista, että hänen onnistuisi löytää syy vanhan

ystävänsä näennäiseen selittämättömään heikkouteen tämän miehen suhteen

sekä tuon merkillisen testamentin aihe. Joka tapauksessa olivat ne

kasvot, jotka maksoivat näkemisen vaivan. Ihmisen kasvot ilman

inhimillisiä tunteita -- kasvot, joiden tarvitsisi vain näyttäytyä

herättääkseen voittamattoman kammon tunteen muuten tyynessä ja vähän

tuntehikkaassa Enfieldissä.

Tästä hetkestä alkoi mr Utterson alinomaa kulkea kadulla, jonka

varrella tuo salaperäinen ovi oli. Aamulla ennen konttoriaikaa,

keskipäivällä, juuri kun tehtävistä oli vähimmän puutetta, yöllä

kalpean, sumuisen kuun katsellessa, kaikessa valossa ja kaikkina

aikoina, kun katu oli täynnä väkeä ja kun se oli autio ja tyhjä -- aina

oli juristi vartiopaikallaan.

»Minä löydän hänet, vaikkapa minun olisi etsittävä häntä iäisyyteen

saakka», päätteli hän.

Vihdoinkin tuli hänen kärsivällisyytensä palkituksi. Se sattui eräänä

kauniina, kuivana iltana, jolloin oli huurretta ilmassa. Kadut olivat

puhtaat kuin tanssisalin lattia; lamput paloivat kirkkaasti ja hiljaa ja

muodostivat katukiviin säännöllisiä valo- ja varjokuvioita. Kello

kymmenen jälkeen, kun myymälät olivat suljetut, oli tuo pieni katu hyvin

yksinäinen ja, huolimatta Lontoon ainaisesta räminästä, hiljainen.

Pieninkin rasahdus kuului pitkän matkan päähän: talousesineiden kalina

ja muu sellainen ylti asunnoista jalkakäytävällä kulkevan korvaan, ja

jokaisen lähestyvän jalkamiehen askelet kaikuivat pitkän matkan päähän.

Mr Utterson oli ollut vain muutamia minuutteja tavallisella

vartiopaikallaan, kun hän kuuli omituisten, keveiden askelten

lähestyvän. Yöllisillä retkillään oli hän jo kauan sitten tottunut

siihen omituiseen vaikutelmaan, jolla yhden ainoan ihmisen askelten

äänen välistä voi pitkän matkan päässä oleva kuuntelija erottaa

kaupungin muusta kolinasta. Mutta niin häthätää ja niin varmasti ei

hänen huomionsa ollut milloinkaan herännyt kuin tällä kertaa, ja

voimakkaan, melkein taikauskoisen odotuksen ja toivon tunteen valtaamana

hän vetäytyi talon portin varjoon.

Askelet lähenivät, kunnes ne kuuluivat aivan läheltä, kääntyen kadun

kulmassa. Juristi kurkisteli varovasti ja nyt voi hän jo aprikoida, mitä

lähestyjä saattoi olla miehiään. Hän oli pieni ja hyvin yksinkertaisesti

puettu, ja hänen olennossaan ja ulkomuodossaan oli jotakin, mikä

odottajasta näin välimatkan päästäkin tuntui kuvaamattoman

vastenmieliseltä. Mies ohjasi kuitenkin askelensa suoraan tuota

salaperäistä ovea kohti ja lähetessään otti hän avaimen taskustaan aivan

kuin tekee henkilö, joka saapuu kotiinsa.

Mr Utterson astui kadulle ja nykäisi häntä ohikulkiessa olkapäästä.

»Anteeksi, ettekö ole mr Hyde?»

Mr Hyde hätkähti ja veti henkeä sähisevällä äänellä. Mutta hänen

säikähdyksensä oli vain hetkellinen, ja vaikka hän ei katsonut juristia

silmiin, vastasi hän levollisesti: »Kyllä se on nimeni. Haluatteko

mitä?»

»Minä huomaan teidän aikovan mennä tuonne sisälle», vastasi juristi.

»Olen tohtori Jekyllin vanha ystävä -- mr Utterson Gaunt Streetiltä --

olette kai kuullut nimeni; ja kun nyt satuin tapaamaan teidät tässä,

niin ajattelin, että kentiespä te voisitte päästää minut sisään. Minä

haluaisin tavata tohtoria.»

»Ette tapaa häntä nyt; hän on matkoilla», vastasi mr Hyde, puhaltaen

avaimenreikään poistaaksensa sieltä tomun. Sitten lisäsi hän ehättäen,

mutta yhä vain katse alas luotuna: »Mistä tunsitte minut?»

»Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?» vastasi mr Utterson.

»Mielelläni -- mitä haluatte?»

»Oletteko hyvä ja näytätte minulle kasvonne?»

Mr Hyde näytti epäröivän, mutta kääntyi sitten röyhkeän päättävästi mr

Uttersonia kohti; he tuijottivat hetken ajan hiljaa toisiinsa.

»Nyt tunnen teidät», virkkoi mr Utterson. »Siitä saattaa vastaisuudessa

olla hyötyä meille molemmille.»

»Aivan niin», vastasi Hyde, »olipa hyvä, että tapasimme. Ja à propos --

teidän pitää saada minun osotteenikin.» Ja hän mainitsi erään talon

numeron joltakin Sohon kaupunginosassa olevalta kadulta.

»Suuri Jumala!» ajatteli lakimies, »ajatteleeko hänkin mahdollisesti

testamenttia.» Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja mutisi vain kiitoksen

osotteesta.

»Ja nyt», sanoi toinen, »on teidän sanottava minulle, mistä äsken

tunsitte minut?»

»Tuntomerkeistä.»

»Kenenkä antamista?»

»Meillä on yhteisiä ystäviä», vastasi mr Utterson.

»Yhteisiä ystäviä?» toisti mr Hyde jonkun verran käheästi. »Keitä ne

olisivat?»

»Tohtori Jekyll esimerkiksi», virkkoi juristi.

»Hän ei ole koskaan puhunut teille minusta», väitti toinen

harmistuneena. »Enpä olisi uskonut teidän voivan tuolla lailla

valehdella.»

»No no», sanoi mr Utterson, »ajatelkaapa mitä puhutte!»

Toinen päästi kiroten kovan ivanaurun, väänsi samassa nopeasti oven

lukon auki ja katosi sisälle.

Juristi seisoi hetkisen siinä, mihin Hyde oli hänet jättänyt,

levottomana ja alakuloisena. Sitten hän läksi verkkaisin askelin

kävelemään katua pitkin, nostaen tuontuostakin käden otsalleen, kuin

syvästi miettien. Se kysymys, jota hän punnitsi, oli kuitenkin

sellainen, jollaisia vain harvoin ratkaistaan. Tuo tuntematon oli

kalpea ja suhdaton ruumiinmuodoltaan, hän teki sen vaikutuksen, kuin

olisi hän ollut jollakin tavoin epäluonnollinen, mutta siltä ei

kuitenkaan käynyt tarkemmin määritteleminen, missä erikoisessa

suhteessa; hän hymyili epämiellyttävästi, hänen esiintymistavassaan oli

sekä julkeutta että pelkuruutta, ja sellaisena oli se kaikkea muuta kuin

luottamusta herättävä, ja hänen äänensä oli käheä, kuiskiva ja kuin

särkynyt. Kaikki tämä muodosti kylläkin vastenmielisen kokonaisuuden,

mutta se ei ollut kylliksi selittämään sitä siihen asti tuntematonta

inhoa ja pelkoa, jonka hänen katseensa synnytti mr Uttersonissa.

»Sen täytyy olla jotakin muuta», ajatteli hölmistynyt lakimies. »Se on

jotakin muuta -- kunpa vain keksisin nimen sille. Herra Jumala, mieshän

on tuskin ihmisen näköinen! -- Jotakin apinamaista -- jotakin

luonnotonta -- niin, mitä lieneekään! -- Taikka on se sitten jonkun

pahan, turmeltuneen sielun heijastus, joka tunkee läpi maallisen

verhonsa? -- Minun tekisi melkein mieleni uskoa sitä; sillä ah, sinä

vanha Henry Jekyll parkani, jos milloinkaan on saatanan oma nimikirjotus

nähty ihmisen kasvoilla, niin on se kirjotettuna uuden ystäväsi

otsalle.»

Kun poikkesi kulmasta pienelle takakadulle, niin tuli torille, jota

ympäröivät entisaikaan muhkeat, mutta nyt suureksi osaksi rappeutuneet

rakennukset, jotka oli vuokrattu kerroksittain ja yksityisinä huoneina

kaikenlaisille ihmisille: kartan piirtäjille, arkkitehdeille, rappiolle

joutuneille asianajajille ja kauppa-asiamiehille. Vain yksi ainoa

rakennus oli vielä yhden ainoan perheen hoteissa, ja tämän hyvinvointia

ja mukavuutta ilmaisevan talon portille mr Utterson kolkutti. Muudan

hyvin puettu, vanhanpuoleinen palvelija avasi hänelle oven.

»Onko tohtori kotona, Poole?» kysyi juristi.

»Minä katson, mr Utterson», sanoi palvelija, päästäen vieraan suureen,

matalaan eteiseen, jota lämmitti, kuten vanhoissa herrastaloissa,

kirkas, paukkuva takkavalkea avoimessa tulipesässä ja johon oli

sijotettu useampia kallisarvoisia tammikaappeja. »Olkaa hyvä ja

odottakaa täällä, sir. -- Taikka sytytänkö ehkä valkean ruokasaliin?»

»Kiitos, täällä on hyvä», sanoi juristi lähestyen takkavalkeaa. Tämä

eteinen oli hänen ystävänsä tohtorin lempipaikkoja, ja hänellä itsellään

oli tapana sanoa sitä koko Lontoon hauskimmaksi huoneeksi. Mutta tänä

iltana tunsi hän kuin vilunväreitä veressään; hän ei voinut vapautua

tuosta kiusallisesta Hyden kasvojen muistosta; hän kärsi tyytyväiselle

mielenlaadulleen mitä harvinaisinta väsymystä ja alakuloisuutta; ja

tässä hermostuneessa mielentilassa, joka hänet oli vallannut, oli hän

lukevinaan uhkauksen liekkien hulmuavassa heijastuksessa kiillotettuun

kaappiin ja varjojen haaveellisessa leikissä katossa. Häntä melkein

hävetti tuntemansa helpotus, kun Poole palasi ilmottaen, että tohtori

Jekyll oli mennyt ulos.

»Minä näin aivan äsken mr Hyden menevän vanhan leikkaushuoneen ovesta,

Poole», sanoi hän. »Onko aivan totta, että tohtori itse ei ole kotona?»

»Aivan totta, sir», vastasi palvelija. »Mr Hydellä on oma avain.»

»Isännällänne näyttää olevan suuri luottamus tuohon nuoreen mieheen»,

virkkoi juristi ajatuksissaan.

»Niin on, sir», vastasi Poole. »Meitä kaikkia on käsketty tottelemaan

häntä kuten tohtoria itseään.»

»Tuskinpa luulen tavanneeni mr Hydeä milloinkaan täällä», huomautti mr

Utterson.

»Ette olekaan, sir. Hän ei ole milloinkaan täällä, kun isännällä on

vieraita», vastasi palvelija. »Me muuten näemme häntä hyvin harvoin

tällä puolella; hän tulee ja menee enimmäkseen laboratorion kautta.»

»Vai niin -- no, hyvää yötä sitten, Poole.»

»Hyvää yötä, mr Utterson.»

Juristi läksi kotiin hyvin raskaalla mielellä. »Harry Jekyll parka»,

ajatteli hän, »pelkäänpä, pelkäänpä hänen purjehtivan vaarallisilla

vesillä! -- Hän oli kevytmielinen ja huimapää aikaisemmassa

nuoruudessaan; siitä on tosin jo kauan, mutta Jumalan lait eivät tiedä

mitään ylimuistoisesta ajasta. Niin, niin -- -- sen täytyy olla jotakin

sellaista -- jonkun vanhan synnin turvottuminen, jonkun tuntemattoman

rikoksen piilossa ollut haava -- -- jokin rangaistus, joka tekee

tuloansa kiirein askelin, vuosikausia sen jälkeen kuin sen muistokin jo

kadonnut on ja itserakkaus antanut itse harha-askelen anteeksi.»

Säikähtäen omia ajatuksiaan alkoi juristi muistella kulunutta elämäänsä

ja miettiä sen salaisuutta. Hän tunkeutui jokaiseen muistonsa hämärään

sokkeloon, peläten että jokin kauan sitten unhotettu synti yhtäkkiä

ponnahtaisi päivänvaloon ja löisi häntä vasten naamaa. Hänen

menneisyytensä oli kylläkin tahraton; harvat miehet voivat niin

levollisena selailla muistojen vaarallista kirjaa; ja sittenkin tunsi

hän itsensä nöyryytetyksi tomuun ja tuhkaan asti kaikkien niiden

huonojen tekojen vuoksi, joita hän oli tehnyt, sekä kiitolliseksi

muistellessaan niitä monen monia, joita hän oli ollut tekemäisillään,

mutta jättänyt kuitenkin tekemättä. Sitten palasivat hänen ajatuksensa

vielä kerran aineeseen, joka äsken oli antanut niin paljon päänvaivaa.

Nyt oli hän jo huomaavinaan pienen toivon kipinän.

»Jos ottaisi tutkiakseen tämän Hyden entisyyttä», ajatteli hän, »niin on

varmaan hänelläkin salaisuutensa -- -- eikä suinkaan vallan kauniit, jos

saa päätellä hänen ulkomuodostaan; salaisuuksia niin mustia, että Jekyll

paran pahimpain erhetyksien täytyy niiden rinnalla loistaa

auringonpaisteena. Asia ei saa jatkua tällä tavoin. Minä värisen

ajatellessani tuota elukkaa, joka hiipii varkaan tavoin Harryn vuoteen

ääreen. Harry parka, millainen herääminen! -- Se on sitäpaitsi

vaarallista; -- sillä jos tuolla Hydellä on tieto testamentista ja sen

sisällöstä, niin voihan hän ilman muuta tulla kärsimättömäksi perintönsä

saamiseen nähden. Niin, minun on todellakin otettava asia omiin käsiini

---- jos vain Jekyll siihen suostuu», lisäsi hän; »jos vain Jekyll

siihen suostuu.» Sillä kertaa näki hän ajatuksissaan, kuten valaistussa

läpikuultavassa taulussa, testamentin merkilliset määräykset.

Tohtori antaa lausuntonsa.

Kaksi viikkoa sen jälkeen sattui niin onnellisesti, että tohtori Jekyll

antoi yhden noita tavanmukaisia päivällisiään muutamille valituille

ystäville, jotka olivat kaikki huomattuja, oppineita miehiä ja hyvän

viinin tuntijoita. Mr Utterson laittoi niin, että tuli viipyneeksi

muiden jälkeen. Tämä ei ollut tavatonta; niin oli tapahtunut kymmeniä

kertoja. Kaikki, jotka ylimalkaan ymmärsivät Uttersonia, suosivat häntä

lämpimästi. Tuota kuivaa, vaiteliasta lakimiestä pidätettiin halusta,

kun hilpeämmät ja puheliaammat vieraat jo olivat kynnyksellä; hänen

vaatimattomassa seurassaan istumisesta pidettiin: se oli kuin

jonkunlainen valmistautuminen yksinäisyyteen, ja hänen sisältörikkaassa

hiljaisuudessaan mielellään lepäsi meluisan iloisuuden ponnistelevan

tyhjyyden jälkeen. Tohtori Jekyllilläkin oli tällainen maku; ja kun hän

nyt istui takkavalkean vastakkaisella sivulla kookkaana, muhkeana, hyvin

säilyneenä viisikymmenvuotiaana miehenä, kauniilla kasvoillaan

eräänlainen veitikkamainen ilme, mutta muuten miellyttävän, voimakkaan

ja luottamusta herättävän näköisenä -- niin huomasi hänen eleistään

selvästi, että hän katseli vierastansa lämpöisellä ja

teeskentelemättömällä ystävyydellä.

»Minä haluaisin puhella kanssasi, Jekyll», alkoi mr Utterson. »Tuosta

testamentista, tiedäthän.»

Tarkkaavainen henkilö olisi huomannut, että tämä aine ei ollut

tervetullut, mutta tohtori vastasi keveällä äänellä: »Sinulla on

todellakin syytä valittaa, Utterson parkani, niin kiusallista suojattia.

Minä en ole kuunaan nähnyt ihmisen olevan niin huolissaan jostakin, mikä

ei välittömästi koske häntä itseään, kuin sinä olet tuon onnettoman

testamentin vuoksi -- -- sitä saattaisi mahdollisesti olla tuo

härkäpäinen kerskailija Lanyon siihen nähden, mitä hän lörpöttelee minun

tieteellisistä harhaopeistani, mukamas. Vaikka, tiedänhän minä, että hän

on hyvä mies -- -- älä ensinkään rypistä otsaasi -- -- mainio mies --

minä haluaisin tavata häntä useammin; mutta itsepäinen kerskailija hän

on joka tapauksessa -- taitamaton, yksipuolinen suupaltti. En ole

milloinkaan niin erehtynyt kenenkään ihmisen suhteen kuin Lanyonin.»

»Sinä tiedät, etten minä ole koskaan sitä hyväksynyt», jatkoi Utterson,

huolimatta ystävän yrityksestä kääntää keskustelu toisaalle.

»Testamenttia? Niin, tiedänhän sen», vastasi tohtori jotenkin terävästi.

»Sen olet kyllä selvästi näyttänyt käytökselläsi.»

»Niin, ja nyt sanon sen vielä kerran», jatkoi juristi. »Minä olen saanut

kuulla yhtä ja toista tuosta nuoresta Hydestä.»

Tohtori Jekyllin kauniit kasvot kalpenivat huuliin asti, ja varjon

tapainen laskeutui hänen silmäinsä yli.

»En halua kuulla enempää», virkkoi hän. »Olemmehan sopineet, ettei tähän

asiaan enää kajota.».

»Mutta se, mitä olen saanut kuulla, on hirveätä --»

»Se ei merkitse mitään. Sinä et lainkaan käsitä asemaani», vastasi

tohtori änkyttäen ja kuin hakien sanoja. »Minä olen -- -- -- -- hyvin

vaikeassa ja kiusallisessa asemassa, Utterson, -- -- olosuhteeni ovat --

hyvin omituiset -- hyvin omituiset. Se on -- -- sanalla sanoen, asia

kuuluu niiden luokkaan, joita ei paranneta niistä puhumalla.»

»Jekyll», sanoi Utterson, »sinä tunnet minut. Sinä tiedät, että minuun

voi luottaa. Puhu avoimesti minulle. Usko asiasi minulle. Minä en

epäile, etten voisi tavalla taikka toisella auttaa sinua.»

»Paras veljeni», vastasi tohtori. »Tämä on ystävällinen esitys, jonka

teet -- hyvin ystävällinen -- en tiedä, miten voisin kiittää sinua.

Minä luotan sinuun täydellisesti; mieluummin uskoisin itseni sinulle

kuin kenellekään muulle elävälle olennolle, jos se olisi minun

vallassani. Mutta niin ei suinkaan asian laita ole, kuin mielessäsi

kuvittelet. Ei se ole lainkaan vaarallista -- ja -- vain tyynnyttääkseni

hyvää sydäntäsi, vanha ystävä -- -- minä sanon sinulle yhden asian:

millä hetkellä hyväksi näen, voin minä vapautua Hydestä; hän ei siinä

tapauksessa enää milloinkaan kiusaa minua. Sen asian vakuudeksi annan

sinulle käteni. Mutta minä kiitän sinua tuhansin kerroin. Ja yksi asia

vielä -- et saa siitä pahastua: tämä on kokonaan yksityinen asia, ja

minä pyydän sinua antamaan sen olla sinänsä.»

Utterson istui hetken ajan vaiti ja tuijotti tuleen.

»Luullakseni olet oikeassa», sanoi hän vihdoin nousten ylös.

»Niin -- mutta kun nyt kerran olemme tulleet puhuneeksi asiasta --

viimeisen kerran, toivoakseni --» jatkoi tohtori, »niin on olemassa eräs

kohta, jonka minä haluaisin sinun ymmärtävän. Minä suosin todellakin

suuresti Hyde parkaa. Minä tiedän, että sinä olet tavannut hänet; hän on

sanonut minulle sen, ja -- ja pelkäänpä hänen olleen hieman

epäkohteliaan. Mutta minulla on todellinen, hyvin lämmin osanotto tuohon

nuoreen mieheen nähden. Ja jos minä -- jos minä menisin pois, Utterson,

niin pyydän, että sinä lupaat minulle pitää silmällä hänen etuansa ja

huolehtia, että hän saa kaiken, mikä hänelle oikeuden mukaan on tuleva.

Olen vakuutettu, että sinä tekisit sen, jos tuntisit asian

kokonaisuudessaan. Minulle olisi todellinen helpotus, jos lupaisit tehdä

sen.»

»Missään tapauksessa en voi luvata pitää hänestä enemmän kuin nyt

voin», vastasi asianajaja.

»Sitähän en pyydäkään», sanoi Jekyll, laskien kätensä toisen

käsivarrelle. »Minä pyydän vain oikeutta -- pyydän, ettet minun tähteni

riistä sitä häneltä, kun minua ei enää ole olemassa.»

Utterson huokasi tahtomattaan.

»No niin», sanoi hän vastahakoisesti. »Minä lupaan sen.»

Carew'in murha.

Noin vuosi sitten, lokakuussa 18--, säikäytti koko Lontoota kertomus

eräästä hyvin pöyristyttävien asianhaarojen vallitessa tehdystä

rikoksesta ja herätti sitäkin suurempaa huomiota uhrin korkean

yhteiskunnallisen aseman vuoksi.

Yksityisseikkoja oli vähän, mutta ne olivat todellakin pöyristyttävät.

Muudan palvelustyttö, asuva eräässä joen läheisyydessä olevassa talossa,

oli yhdentoista aikaan illalla mennyt makuuhuoneeseensa. Vaikka sakea

sumu aamuyöstä verhosi koko kaupungin, niin oli taivas tähän aikaan ihan

pilvetön, ja se katu, jolle tytön huoneen ikkunasta oli näköala, oli

täysikuun kirkkaasti valaisema. Kun hän tunsi olevansa haaveellisella

tuulella, niin hän asettui istumaan arkulleen, joka sijaitsi aivan

ikkunan alla, ja vaipui syviin unelmiin. Ei milloinkaan -- niin sanoi

hän kyynelten tulviessa silmistä joka kerran, kun hän myöhemmin kertoi

mitä oli tuona iltana kokenut -- ei milloinkaan ollut hän tuntenut

olevansa niin sopusointuisessa ja onnellisessa mielentilassa kuin juuri

silloin.

Näin istuessaan huomasi hän vanhan, kauniin, valkohapsisen herran

tulevan verkkaisin askelin pitkin katua; ja kohta sen jälkeen havaitsi

hän myöskin toisen, nuoremman ja lyhyenlännän herran, joka tuli häntä

vastaan vastakkaiselta suunnalta. Kun he olivat tulleet niin likelle

toisiansa, että voivat puhella -- mikä tapahtui aivan sen ikkunan

kohdalla, jonka ääressä tyttö istui -- niin kohotti vanha herra

hattuansa ja puhutteli toista hyvin kohteliaasti. Sen mukaan kuin tyttö

hänen liikkeistään voi päätellä, kysyi hän vain tietä. Kuu paistoi

herran puhuessa suoraan hänen kasvoihinsa, ja tyttö katseli huvikseen

tuota ystävällistä ja jaloa kasvojen ilmettä. Kun hän nyt lähemmin

tarkasteli tuota toista herraa, näki hän hämmästyksekseen, että tämä ei

ollut kukaan muu kuin eräs mr Hyde, joka oli joskus käynyt hänen

isäntänsä luona ja jonka ulkomuoto oli vaikuttanut häneen perin

tympäisevästi. Hänellä oli kädessään jotenkin karkeatekoinen ja raskas

kävelykeppi, jolla leikki -- mutta tyttö pani merkille, ettei hän

vastannut sanaakaan toisen kysymyksiin, vaan sen sijaan näytti

kuuntelevan niitä huonosti salatulla kärsimättömyydellä. Yhtäkkiä, ilman

pienintäkään nähtävää syytä, valtasi hänet hirmuinen raivo, hän polki

jaloillaan, huiskutti keppiään ja käyttäytyi ylipäänsä -- tytön

ajatuksen mukaan -- kuin hullu. Vanha herra astui hyvin hämmästyneenä ja

loukkaantuen askelen taaksepäin, mutta nyt menetti mr Hyde kokonaan

malttinsa, hyökkäsi villipedon tavoin hänen kimppuunsa ja iski hänet

maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä näki tyttö, miten hän

apinamaisella raateluhimolla polki uhriansa jaloillaan, potki häntä ja

raskaan kepin iskuilla runteli hänet, niin että katsoja selvästi kuuli

luiden katkeilevan ja näki hengettömän ruumiin vierivän käytävältä

kadulle. Tämän kaamean näyn nähdessään koetti tyttö huutaa apua, mutta

menetti malttinsa ja kaatui pyörtyneenä lattialle.

Tuntia myöhemmin hän virkosi ja kiiruhti silloin kutsumaan poliisin.

Murhaaja oli jo aikoja sitten mennyt matkoihinsa, mutta murhatun

hengetön ruumis, kaamean silvottuna, virui vielä kadulla. Keppi, jota

oli käytetty murhatyössä ja joka näytti olevan jotakin ulkomaalaista,

tavattoman lujaa ja sitkeätä puulajia, oli katkennut keskeltä, ja sen

toinen sälöytynyt puoli löydettiin katuojasta aivan ruumiin vierestä;

toisen puoliskon oli murhaaja luultavasti vienyt mukanaan. Kultakello ja

täysinäinen rahakukkaro löydettiin vainajalta, mutta ei mitään papereita

eikä käyntikorttia, lukuunottamatta yhtä sinetillä ja postimerkillä

varustettua kirjettä, jota postiin viemässä hän luultavasti oli ollut,

ja jossa oli mr Uttersonin osote.

Tämä kirje annettiin aikaisin seuraavana aamuna osotteen omistajalle; ja

kun hän oli lukenut sen sekä kuullut millaisten olosuhteitten vallitessa

se oli tavattu, venytti hän miettiväisenä alahuultansa ja rypisti

otsaansa.

»Minä en virka mitään, ennenkuin olen nähnyt vainajan», sanoi hän.

»Mutta asia näyttää kieltämättä pahalta -- -- hyvin pahalta. Olkaa hyvä

ja odottakaa hetkinen, kunnes olen pukeutunut.»

Hän söi kiireesti aamiaisensa ja ajoi sitten poliisivahtikonttoriin,

jonne ruumis oli viety. Niin pian kuin hän oli ennättänyt luoda

katseensa siihen, nyökäytti hän vakavan näköisenä päätään.

»Juuri niin kuin pelkäsin», sanoi hän. »Minä tunnen hänet. Tekee oikein

kipeätä sanoa, että tämä on sir Danvers Carew.»

»Taivaan Jumala, sir, voiko se olla mahdollista!» huudahti

poliisikomisarius, jonka silmissä vilkkui ammattimainen osanotto. »Tämä

juttu tulee nostattamaan paljon melua», lisäsi hän. »Ja kentiespä te

voitte auttaa meitä rikoksellisen kiinnisaamisessa.» Hän kertoi nyt

palvelustytön todistuksesta sekä näytti katkennutta keppiä.

Mr Uttersonia oli jo järkyttänyt kaamea aavistus vain pelkän Hyden nimen

kuullessaan; mutta nähdessään kepin ei hänellä enää voinut olla

epäilystä verityön todellisesta tekijästä, sillä niin katkennut ja

sälöinen kuin se olikin, tunsi hän sen kuitenkin selvästi samaksi, jonka

hän itse oli muutamia vuosia sitten lahjottanut tohtori Henry

Jekyllille.

»Onko tämä Hyde lyhyenläntä?» kysyi hän.

»Harvinaisen pieni ja harvinaisen ruma, sen mukaan kuin tyttö väittää»,

oli vastaus.

Mr Utterson mietti hetkisen.

»Jos teette hyvin ja seuraatte minua vaunuihini», sanoi hän sitten,

»niin luulenpa voivani viedä teidät hänen asuntoonsa».

Kello oli nyt liki yhdeksän aamulla ja kaupunki oli sankan usvan

verhoamana. Suuri suklaanvärinen vaippa synkensi yläilmoja. Tuuli ajeli

kuitenkin kasaantuvia höyryjä milloin sinne milloin tänne, niin että

vallitseva hämärä esiintyi monenlaisina eri vivahduksina ja asteina.

Toisessa paikassa oli pimeätä kuin iltamyöhällä, toisessa helotti

keltaisenruskea sumu luonnottoman hehkuvana kuin suuri tulipalo, ja

muutamia syliä kauempana saattoi se kokonaan haihtuakin joksikin aikaa,

niin että vaaleansininen päivänvalo paistoi aaltoilevien

höyrymöhkäleiden välistä. Tässä valossa näyttivät synkät, likaiset,

kivihiilen mustaamat kadut vaivaisesti palavine lamppuineen ja käytäviä

ehtimiseen tallustavine huonosti puettuine ihmisjoukkoineen melkein kuin

inhottavan unen katkelmilta mr Uttersonin silmissä. Hänen ajatuksensa

eivät liioin olleetkaan iloisinta laatua, ja kun hän salavihkaa vilkaisi

seuralaiseensa, niin hän tunsi jonkinlaista pelkoa lainvartiaa kohtaan,

jollaisesta pelosta ei kunniallisinkaan ja moitteettomin ihminen aina

ole vapaa.

Kun vaunut pysähtyivät annetun osotteen mukaan, hälveni sumu hiukan,

niin että saattoi erottaa ahtaan ja likaisen kadun, jonkun kapakan,

muutaman pahanpäiväisen ranskalaisen ravintolan ja lauman repaleisia

lapsia porttikäytävissä. Tällaiseen ympäristöön oli siis Henry Jekyllin

suojatti ja miljoonain perijä asettunut asumaan.

Muudan vanha, kellertävä ja harmaahapsinen nainen, jolla oli ilkeät ja

vähän luottamusta herättävät kasvot, mutta moitteeton esiintymistapa,

tuli heille avaamaan. Hän myönsi, että mr Hyde asui täällä, mutta tämä

ei sattunut olemaan kotona. Hän oli, kertoi nainen, tullut hyvin myöhään

kotiin, mutta jo heti taas lähtenyt pois eikä häntä ollut sen jälkeen

näkynyt. Tässä ei ollut mitään tavatonta; hän oli yleensä hyvin

epäsäännöllinen tavoiltaan ja oli joskus kauankin poissa. Kun hän

edellisenä päivänä ihan odottamatta oli näyttäytynyt, ei nainen sitä

ennen ollut kuullut hänestä mitään kokonaiseen kahteen kuukauteen.

»Hyvä. Olkaa hyvä ja näyttäkää meille hänen huonettansa», sanoi

asianajaja rauhallisesti.

Kun nainen selitti, että se oli mahdotonta, lisäsi hän: »Minun on

sanottava teille, että tämä herra tässä on poliisi-inspehtori Newcoman,

Scotland Yardilta.»

Eukon katseen kirkasti ilkeämielinen ilo.

»Vai niin», sanoi hän. »Onko hän joutunut kiinni? -- Mitä konnankujeita

hänellä nyt on ollut?»

Mr Utterson vaihtoi tarkotuksellisia silmäyksiä poliisi-inspehtorin

kanssa.

»Hän ei näytä ymmärtäneen tehdä itseänsä pidetyksi --» huomautti

viimeksimainittu. »Olkaa nyt hyvä, muoriseni, ja antakaa meidän hiukan

tarkastaa hänen huoneistoaan.»

Eukon ilmotuksen mukaan oli Hyde vuokrannut koko rakennuksen, mutta

asuttavina oli hänellä vain kaksi huonetta. Ne olivat kuitenkin

sisustetut sekä ylellisesti että aistikkaasti. Viiniä oli yltäkyllin

kaapissa; pöytäkalusto oli hopeaa ja pöytäliina hienointa kangasta.

Seinillä riippui muutamia hyviä tauluja, varmaankin lahjoja tohtori

Jekylliltä, joka oli erinomainen taiteentuntija; lattiaa peittivät

komeat matot, ja huonekalut olivat kallisarvoiset ja mukavat.

Sillä hetkellä olivat huoneet kuitenkin mitä täydellisimmässä

epäjärjestyksessä. Vaatteita oli hujanhajan lattialla, kaikki laatikot

auki, ja tulipesässä näkyi hiiltynyt kasa, kuin olisi siinä poltettu

paperia.

Poliisi-inspehtori kaiveli tuhkaa ja veti sieltä esiin puoleksi palaneen

pankkiosotuskirjan, joka oli säilynyt liekkien vaikutukselta. Katkennut

keppi löytyi etsittyä oven takaa, ja kun tämä vahvisti

poliisi-inspehtorin epäilyjä, ilmotti hän olevansa täysin tyytyväinen

tehtyjen tutkimusten tulokseen. Hänen tyydytyksensä lisääntyi vielä, kun

pankissa käydessä saatiin tietää, että murhaajalla oli siellä

talletettuna useampia tuhansia puntia.

»Nyt hän on käsissämme, siitä saatte olla varma, sir», sanoi hän

Uttersonille. »Hän on nähtävästi menettänyt viimeisenkin malttinsa,

muuten ei hän olisi jättänyt keppiä tänne eikä polttanut kaavakekirjaa.

Rahatta ei hän luonnollisesti voi tulla toimeen. Meidän tarvitsee vain

odottaa häntä pankissa -- -- ja luvata sopiva palkinto hänen

kiinniottamisestaan. Häntä peräänkuulutetaan tietysti heti paikalla.»

Tämä kohtasi kuitenkin odottamattomia vaikeuksia. Hydellä ei näyttänyt

olevan läheisiä ystäviä -- ja puheena olleen palvelustytön isäntä sanoi

tavanneensa hänet vain pari kolme kertaa; yhtään sukulaista ei löydetty;

hän ei ollut, mikäli saatiin tietää, milloinkaan valokuvauttanut itseään

-- ja henkilöt, jotka koettivat kuvailla häntä, poikkesivat siinä yhtä

paljon kuin ihmiset sellaisissa tapauksissa ylipäänsä tekevät.

Ainoastaan yhdessä suhteessa näyttivät kaikki olevan yksimielisiä --

nimittäin siinä jonkin selittämättömän inhon tunteessa, jonka hänen

olemuksensa näkyi herättäneen kaikissa, jotka olivat tulleet hänen

kanssansa tekemisiin.

Kirje.

Vasta saman päivän iltamyöhällä mr Utterson pysähtyi tohtori Jekyllin

ovelle, missä hänet heti päästi sisään uskollinen Poole, joka vei hänet

keittiön portaiden kautta ulos pienen pihamaan yli -- pihamaa oli ennen

vanhaan ollut puutarhana -- siihen rakennukseen, jota tohtori käytti

laboratoriona, vaikka se oikeastaan oli ollut tarkotettu

leikkaushuoneeksi. Tohtori oli ostanut talon erään kuuluisan kirurgin

perillisiltä, ja kun hän itse työskenteli enemmän kemiallisten kuin

anatomisten tutkimusten alalla, niin hän oli määrännyt pihamaan perällä

olevan rakennuksen toiseen tarkotukseen kuin alkuperäiseen. Tämä oli

ensi kerta, kun juristi kävi ystävänsä asunnon tässä osassa; ja hän

katseli pimeää, ikkunatonta rakennusta uteliaasti sekä tarkasteli sitä

puolelta jos toiseltakin, tuntien jonkinlaista mauttomuuden ja vierauden

tunnetta kulkiessaan tuon aikoinaan innostuneiden ylioppilaiden

täyttämän, mutta nyt aution ja tyhjän luentosalin ohi. Pöydät olivat

kemiallisia työkaluja tulvillaan ja lattiat täynnä pakkauskoreja ja

olkia, ja päivänvalo tunkeutui valjuna ja sumuisena himmeän lasikupolin

kautta. Salin perältä kohosi muutamia porrasaskeleita ovelle, jota

peitti punainen villavaate; ja tämän oven kautta vietiin mr Utterson

vihdoin tohtorin työhuoneeseen. Huone oli suuri, sen seinämillä oli

lasikaappeja, ja muuten oli se varustettu suurella vaatetuspeilillä ja

kirjotuspöydällä. Sen kolmessa ikkunassa, jotka antoivat pihanpuolelle,

oli rautaristikot. Tuli paloi pesässä: kamiinin reunuskoristeella paloi

lamppu, sillä sumu teki huoneen pimeäksi; ja aivan takkavalkean ääressä

istui tohtori Jekyll, kalmankalpeana ja hyvin kärsivän näköisenä. Hän ei

noussut vastaanottamaan tulijaa, vaan ojensi hänelle jääkylmän käden ja

sanoi hänet tervetulleeksi äänellä, jota tuskin voi tuntea hänen

äänekseen.

»Ja nyt -- --» sanoi Utterson, niin pian kuin Poole oli lähtenyt --

»olethan -- -- olethan kuullut mitä viime yönä on tapahtunut?»

Tohtori värisi. »Sanomalehtipojat kirkuivat sitä torilla», vastasi hän.

»Kuulin huudot ruokasaliin asti.»

»Yksi sana vain», sanoi juristi. »Carew oli ystäväni ja suojattini,

mutta niinhän olet sinäkin, ja minä haluan tietää, miten asiat ovat,

ennenkuin ryhdyn toimintaan. Ethän vain liene ollut kylliksi mieletön

piilottaaksesi tuota konnaa jonnekin?»

»Utterson, minä vannon, niin totta kuin Jumala näkee minut, kaiken pyhän

nimessä», huudahti tohtori, »minä vannon, etten enää koskaan tahdo nähdä

häntä silmäini edessä. Annan sinulle kunniasanani sen vakuudeksi, että

olen katkaissut kaiken yhteyden hänen kanssaan ja karkottanut hänet

luotani ainaiseksi. Välimme ovat lopussa. Muuten ei hän minun apuani

tarvitsekaan. Sinä -- sinä et tiedä -- et tunne häntä niinkuin minä; hän

on varmassa tallessa, täysin varmassa tallessa; huomaa minun sanani --

ei yksikään ihminen tule enää kuulemaan puhuttavan hänestä tässä

maailmassa.»

Juristi kuunteli synkän näköisenä. Häntä ei miellyttänyt ystävänsä

äärimäisyyteen asti pingotettu, kuumeinen käytöstapa.

»Sinä näytät olevan varma asiastasi», sanoi hän, »ja oman itsesi vuoksi

toivon, että olisit oikeassa. Jos asia tulee oikeuteen, saattaisi nimesi

tulla sotketuksi juttuun.»

»Minä olen aivan varma asiastani», vastasi tohtori. »Minulla -- minulla

on vakuutukseeni syyt, joita en voi ilmaista. Mutta yhdessä suhteessa

haluaisin kysyä neuvoa sinulta. Olen -- olen saanut muutaman kirjeen,

enkä tiedä, pitääkö minun näyttää se poliisille vai ei. Minä jättäisin

sen sinulle, Utterson, sillä olen varma, että sinä menettelet oikein ja

ymmärtäväisesti; minulla on suuri luottamus sinuun.»

»Pelkäät ehkä sen johtavan hänen kiinnijoutumiseensa?»

»En. Minä en todellakaan välitä, miten käy Hyden tästä lähtien. Olen

riistäytynyt kokonaan irti hänestä. Minä vain ajattelen omaa asemaani,

joka saattaisi kärsiä tästä rumasta jutusta.»

Utterson mietti jonkun aikaa. Häntä kummastutti ystävänsä itsekkyys,

mutta samalla kertaa hän tunsi suurta helpotusta. »No niin», virkkoi hän

vihdoin. »Anna minun katsoa kirjettä.»

Kirje oli kirjotettu omituisella pystysuoralla käsialalla ja sen oli

allekirjottanut »Edward Hyde». Se ilmotti hyvin lyhyesti, että

kirjeenkirjottajan hyväntekijän, t:ri Jekyllin, jonka jalomielisyyden

hän oli palkinnut kiittämättömyydellä, ei tarvinnut olla huolissaan

hänen turvallisuutensa vuoksi, hän kun oli keksinyt varmoja

pakenemiskeinoja. Juristia miellytti kirje koko lailla. Sehän esitti

tohtorin suhteen kadonneeseen rikoksentekijään paremmassa valossa kuin

hän oli nähnyt sen tähän asti, ja hän melkein pahotteli niitä epäilyjä,

joita hänellä oli ollut.

»Onko sinulla kuori tallella?» kysyi hän.

»Ei, poltin sen ennenkuin ajattelin mitä tein», vastasi tohtori. »Mutta

siinä ei ollut postimerkkiä; sen toi minulle lähetti.»

»Otanko kirjeen mukaani?» kysyi Utterson. »Minun on nukuttava tämän

asian päälle.»

»Kuten tahdot -- minä jätän asian kokonaan sinun hoteihisi», oli

vastaus. »Olen jo kokonaan kadottanut oman luottamukseni.»

»No niin, minä ajattelen asiaa», sanoi juristi. »Vain yksi sana

jäähyväisiksi. Hyde se tietysti saneli testamenttiisi tuon lauseen

katoamisestasi?»

Tohtori kalpeni yhä enemmän ja näytti hetken ajan olevan

pyörtymäisillään. Hän puri huuliansa ja nyökäytti päätään.

»Saatanpa uskoa sen», sanoi Utterson. »Hänen tarkotuksenaan oli murhata

sinut. Saat onnitella itseäsi, että olet päässyt hänestä.»

»Minä saan onnitella itseäni enemmästäkin kuin siitä», huokasi tohtori

hyvin totisena. »Olen saanut opetuksen -- hyvä Jumala, millaisen

opetuksen, Utterson!» -- ja hän kätki hetken ajaksi kasvonsa käsiin.

Mennessään pysähtyi Utterson vaihtamaan pari sanaa Poolen kanssa.

»Tuota», sanoi hän pikimmältään, »toihan eräs lähetti tänään kirjeen

tohtorille. Minkä näköinen hän oli?»

Mutta Poole vakuutti, ettei mitään muuta kirjettä tullut sinä päivänä

kuin se mikä oli postissa -- »ja sekin sisälsi vain pelkkiä

kiertokirjeitä», lisäsi hän.

Tämä ilmotus täytti poistuvan vieraan uudella pettymyksellä. Kirje oli

siis ilmeisesti tuotu sisään laboratorion ovesta; mahdollisesti oli se

myöskin kirjotettu tohtorin työhuoneessa -- ja jos asianlaita todellakin

oli tällainen, niin oli juttu kokonaisuudessaan otettava toiselta

näkökannalta ja meneteltävä sen suhteen paljoa suuremmalla

varovaisuudella.

Käydessään kuuli hän sanomalehtipoikien huutavan käheinä pitkin katuja:

»Ylimääräinen numero! -- Kaamea parlamentinjäsenen murha!» Tämä oli

ruumispuhe eräälle hänen vanhalle ystävälleen ja suojatilleen; eikä hän

voinut vapautua eräänlaisesta aavistuksesta, että myöskin erään toisen

hyvä nimi ja maine oli vaarassa tulla raadelluksi ja hukkua panettelun

virvatuleen. Joka tapauksessa oli se kiusallinen kysymys, jonka

ratkaiseminen oli nyt hänen tehtävänään; ja niin tottunut kuin hän

olikin luottamaan etusijassa omaan itseensä, alkoi hän kuitenkin kaivata

jotakin toista, jolta voisi kysyä neuvoa. Tätä hän ei kuitenkaan

suorastaan saattanut tehdä; mutta mahdollisesti, ajatteli hän, voisi se

tapahtua sivuteitä.

Hetkistä myöhemmin hän istui oman takkavalkeansa toisella puolella;

toisella istui mr Guest, hänen ensimäinen apulaisensa, ja heidän

kummankin välillä, tarkoin lasketun välimatkan päässä tulesta, seisoi

pullo harvinaisen vanhaa viiniä, joka oli kauan ollut talletettuna,

auringon koskematta, talon syvässä kellarissa. Sumu uinaili yhä leveine

siipineen pimenevän kaupungin yllä katulyhtyjen kimallellessa kuin

punaiset jalokivet; ja näiden pudonneiden pilvien muodostaman

tukehduttavan vaipan läpi kulki suuren yhteiskunnan sykkivä elämä

tietään kuin suuren veden pauhinalla. Mutta huone loimusi kirkkaana ja

ystävällisenä tulenvalossa. Pullosta olivat kaikki hapot jo kauan sitten

haihtuneet; viinin kuninkaallinen väri oli tullut pehmeämmäksi ajan

kuluessa, kuten värit tulevat syvemmiksi ja rikkaammiksi vanhoissa

maalatuissa ikkunoissa; ja monen hiljaisen, aurinkoisen syyspäivän hehku

viinivuoren harjanteilla odotti vain merkinantoa haihduttaakseen Lontoon

raskaan sumun painostuksen. Juristi alkoi huomaamattaan avata pulloa. Ei

ollut yhtään ihmistä, jolle hänellä olisi ollut vähemmin salaisuuksia

kuin mr Guestille; hän itse asiassa epäili, ettei hänellä aina ollut

edes niinkään monta kuin itse luuli. Guest oli käynyt useampia kertoja

lakiasioissa t:ri Jekyllin talossa; hänen oli täytynyt kuulla puhuttavan

Hydestä sekä tämän ja tohtorin väleistä; hän joka tapauksessa

luultavasti teki johtopäätöksensä: eikö siis ollut kerta kaikkiaan

parasta näyttää hänelle kirje, joka tavallaan selitti arvotusta? -- Sitä

suuremmalla syyllä kun Guest oli erityisellä harrastuksella ja

taitavuudella kiintynyt käsialojen tutkimiseen ja niin ollen pitäisi

tätä askelta esimiehensä taholta aivan luonnollisena ja ystävällisenä.

Mr Guest oli sitäpaitsi henkilö, joka mielellään antoi neuvoja. Hän

tuskin voisi lukea niin omituista asiakirjaa lausumatta jollakin tavoin

arvosteluansa siitä -- ja tämä arvostelu saattoi olla arvokas apu mr

Uttersonille hänen nykyisessä vaikeassa asemassaan.

»Se on surullinen juttu, tämä sir Danversin», huomautti hän.

»Niin, sir, hyvin surullinen. Se on herättänyt tavatonta huomiota»,

vastasi mr Guest. »Murhaaja oli luonnollisesti mielipuoli.»

»Niin, minä haluaisin juuri kuulla teidän ajatuksianne asiasta», vastasi

mr Utterson. »Tässä on minulla eräs paperi -- eräs kirje häneltä; se on

kokonaan meidän keskinen, ymmärrättehän, sillä minä en totta tosiaan

oikein tiedä, mitä minun on tehtävä -- se on ruma juttu, kääntäköönpä sen

miten puolin hyvänsä. Tuossa on joka tapauksessa paperi -- se on jotakin

juuri teille -- murhaajan omakätisesti kirjottama.»

Guestin silmät saivat eloa, ja hän istui heti intohimoisesti tutkimaan

kirjettä.

»Ei, sir --» sanoi hän vihdoin. »Hullu hän ei ole. Mutta sepä vasta on

kummallista käsialaa.»

»Kirjeen kirjottaja oli myöskin, sen mukaan kuin olen saanut kuulla,

mitä kummallisin ihminen», lisäsi juristi.

Samassa toi palvelija sisään kirjeen.

»Anteeksi, mutta onko tuo kirje t:ri Jekylliltä?» kysyi mr Guest. »Minä

olin tuntevinani hänen käsialansa siinä. Teidän luvallanne, onko se

yksityistä laatua?»

»Vain päivälliskutsu. Kuinka niin? -- Tahdotteko nähdä kirjeen?»

»Pikimmältään vain, jos saan luvan.» Notario asetti molemmat paperit

vieretysten ja vertaili niitä tarkoin. »Kiitos, sir», sanoi hän sitten,

antaen kummankin kirjeen takaisin. »Se on, kuten sanotte, hyvin

mieltäkiinnittävä autografi.»

Hetken ajan vallitsi hiljaisuus, jonka kuluessa mr Utterson mietti

itsekseen.

»Minkä vuoksi vertailitte niitä, Guest?» kysyi hän äkkiä.

»Hm -- -- niin -- --» vastasi toinen viivytellen, »on olemassa sangen

omituista yhtäläisyyttä näissä molemmissa käsialoissa. Ne ovat

erinäisissä kohdissa ihan yksi ja sama; erotuksena on vain se, että

toinen on pystympää.»

»Sepä merkillistä», virkkoi mr Utterson.

»Niin, sangen merkillistä, kuten sanotte», toisti mr Guest.

»Minä en teidän sijassanne puhuisi mitään tuosta kirjeestä», sanoi

päällikkö.

»Niin, sir. Ymmärrän», vastasi toinen.

Mutta niin pian kuin mr Utterson oli jäänyt yksin iltamyöhällä, lukitsi

hän Hyden kirjeen asiakirjakaappiinsa, jossa se sitten yhä pysyi.

»Onko se mahdollista!» ajatteli hän. »Ryhtyisikö Henry Jekyll tekemään

väärennyksen murhaajan takia!» Ja veri hyytyi hänen suonissaan.

Eräs kummallinen asianhaara.

Aika kului. Tuhannen punnan palkinto luvattiin murhaajan

kiinnisaamisesta, sillä sir Danversin kuolemaa pidettiin koko

yhteiskunnan vahinkona -- mutta mr Hyde näytti kadonneen niin

jäljettömiin, kuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan. Urkituksi

saatiin jonkun verran hänen entistä elämäänsä; kaikki oli saastaista.

Kerrottiin tärisyttäviä juttuja hänen julmuudestaan, mitä raivoisimmasta

ja kylmäverisimmästä -- hänen häpeällisistä elämäntavoistaan, hänen

kurjista huveistaan, siitä ihmeellisestä seurasta, jota hän oli hakenut,

sanoin selittämättömästä vihasta, jonka hän oli sytyttänyt kaikissa,

jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin; mutta hänen nykyisestä

olinpaikastaan ei ollut pienintäkään vihiä. Siitä aamusta asti, jolloin

hän läksi Sohossa olevasta asunnostaan murhan tapahtumispäivänä, näytti

hän kirjaimellisesti olevan pyyhkäisty pois maan päältä; ja sitä mukaa

kuin aika meni menojaan, alkoi mr Utterson yhä enemmän ja enemmän

tointua ensi säikähdyksestään ja palata entiseen tyyneyteensä. Mr Hyden

pako korvasi hänen ajatuksissaan melkein sir Danversin kuoleman. Ja

nyt, kun tuo paha henki oli luopunut, näytti uusi elo alkavan myöskin

t:ri Jekyllille. Hän katkaisi pitkän itseensäsulkeutuneen elämänsä,

lujitti taas suhteensa vanhoihin ystäviin, hänestä tuli jälleen heidän

uskollinen mielivieraansa ja hän kestitsi heitä kotonaan.

Hyväntekeväisyydestä oli häntä aina kehuttu; nyt alettiin myöskin puhua

hänen hurskaudestaan. Hän työskenteli alinomaa, oleskeli paljon

raittiissa ilmassa, teki paljon hyvää; hänen katseensakin sai uuden,

avoimen ja tyytyväisen ilmeen, hyvän omantunnon näkyväisen merkin. Yli

kahden kuukauden ajan vietti tohtori onnellista ja rauhaisaa elämää.

Tammikuun kahdeksantena päivänä oli Utterson muutamien valioystävien

kanssa ollut tohtorin päivällisvieraana; Lanyon oli myöskin ollut

siellä, ja isännän hyväntahtoinen katse oli ollut luotuna milloin

toiseen milloin toiseen, kuten entisaikaan, jolloin nämä kolme olivat

erottamattomia ystäviä. Tammikuun kahdentenatoista ja vielä

neljäntenäkintoista päivänä huomasi Utterson hämmästyksekseen, että

ystävänsä ovi oli suljettuna. -- »Tohtori voi pahoin eikä voi ottaa

ketään vastaan», sanoi Poole. Viidentenätoista päivänä teki hän uuden

yrityksen, mutta sai taas palata tyhjin toimin. Viimeisten kuukausien

aikana oli hän tottunut tapaamaan vanhaa ystäväänsä melkein joka päivä,

niin että yksinäisyys alkoi jo käydä painostavaksi. Viidentenä iltana

hän pyysi Guestia syömään illallista kanssansa ja kuudentena hän läksi

tapaamaan Lanyonia.

Täältä ei häntä tosin poisajettu, mutta jo sisäänastuessaan hämmästyi

hän sitä muutosta, joka tohtorin ulkomuodossa oli tapahtunut tällä

lyhyellä ajalla. Kuoleman leima oli ilmeisesti painettuna hänen

kasvoilleen. Tuo voimakas, verevä mies oli käynyt aivan kelmeäksi; hän

oli laihtunut, tukka oli lähtenyt hänen päästänsä, ja hän oli

vanhentunut melkoisesti. Mutta tämä kaikki ei kuitenkaan tehnyt sitä

vaikutusta Uttersoniin kuin se eräänlainen hyinen kauhu, joka ilmeni

hänen ystävänsä silmissä ja koko olemuksessa. Hän näytti kärsineen

jonkun ennenkuulumattoman pelon koetuksen, josta ei ollut vielä voinut

toipua. Uskottavalta ei tuntunut, että hänenlaisensa mies pelkäisi

kuolemaa, mutta sepä oli ainoa johtopäätös, johon Utterson saattoi

tulla. »Hän on lääkäri», ajatteli hän, »hän huomaa tilansa toivottomaksi

-- eikä voi sitä kestää». Mutta kun Utterson mainitsi hänen muuttunutta

ulkomuotoaan, niin Lanyon kertoi miehekkään tyvenesti hänelle, että hän

itse piti päiviään luettuina.

»Minua on kohdannut ankara isku», sanoi hän. »En voi siitä toipua.

Elämäni voitanee nyt laskea vain kuukausissa taikka päivissä. No niin,

vanha ystävä -- onhan elämä ollut ihanaa; olen rakastanut sitä -- niin

olen todellakin. Ajattelen välistä, että kunpa me vain tietäisimme

kaiken, niin olisimme iloisempia saadessamme lähteä täältä pois.»

»Jekyll on myöskin sairas», huomautti Utterson. »Oletko tavannut häntä?»

Lanyonin katse synkistyi, ja hän kohotti juhlallisesti vapisevan

kätensä.

»Minä en halua nähdä tohtori Jekylliä enemmän kuin kuullakaan hänestä»,

sanoi hän kovalla, vaikka jotenkin epävarmalla äänellä. »Olen katkaissut

kaikki välini sen ihmisen kanssa ainaiseksi -- pyydän sinua säästämään

minua kaikilta viittauksilta ystävään, jota minä tästälähin pidän

kuolleena.»

»Ai-ai!» sanoi Utterson ja lisäsi vähän ajan kuluttua: »Enkö minä voi

tehdä mitään? -- Olemmehan me kolme vanhoja ystäviä, Lanyon; meidän

iällämme ei niin helposti hankita uusia.»

»Ei mitään», virkkoi Lanyon. »Kysy häneltä itseltään, jos haluat.»

»Hän ei päästä minua luokseen», sanoi juristi.

»Sitä en ihmettele», oli vastaus. »Jonkun kerran, Utterson, kun minä

olen jo aikoja sitten kuollut, saat ehkä tietää koko totuuden. Nyt en

voi virkkaa sinulle mitään. Mutta jos voit puhella kanssani jostakin

muusta, niin jää, herran nimessä, puhelemaan -- -- mutta jollet osaa

välttää tuota kirottua aihetta, niin lähde -- minä en voi sitä sietää.»

Heti kotiin tultuaan istui Utterson kirjottamaan Jekyllille. Hän

valitti, että hänet oli käännytetty pois ystävänsä ovelta, sekä kysyi

syytä tuohon Lanyonin ja Jekyllin onnettomaan välien katkaisuun. Vastaus

tuli jo seuraavana päivänä. Se oli pitkä, paikoittain hyvin surullinen

ja paikoittain hyvin käsittämätön. Välien rikkominen Lanyonin kanssa oli

välttämätön. »En moiti vanhaa ystävää», kirjotti Jekyll, »mutta minä

olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että meidän ei sovi enää tavata

toisiamme. Minä aion muuten vetäytyä kokonaan pois maailmasta. Älä

kummastele äläkä epäile minun ystävyyttäni, jos usein huomaatkin oveni

suljetuksi myöskin sinulle. Minun täytyy vaeltaa pimeätä tietäni yksin.

Olen hankkinut itselleni rangaistuksen ja vaaran, jota en voi ilmaista

kenellekään ihmiselle. Mutta jos olen suurin syntinen, niin olen

myöskin kovimmin koeteltuja. En olisi uskonut tämän maan päällä olevan

tilaa sellaisille tuskille kuin minun. Sinä voit tehdä vain yhden, vanha

ystävä, lievittää kärsimyksiäni -- ja se on, pitää arvossa minun

vaiteliaisuuttani.»

Utterson oli hämmästyksen lyömänä. Hyden onnettomuutta-tuottava vaikutus

oli kadonnut, tohtori oli palannut vanhoihin harrastuksiinsa ja

suhteisiinsa; vieläpä viikko sitten näytti kunniakas ja onnellinen

vanhuus hymyilevän hänelle -- ja nyt, yhdessä ainoassa hetkessä,

näyttivät ystävyyssuhteet, sielunrauha, koko hänen elämänsä kärsineen

haaksirikon. -- Niin suuri ja syvällinen muutos näytti voivan saada

selityksen vain -- mielenhäiriöstä. Mutta kun Utterson muisteli Lanyonin

sanoja ja tapaa, jolla ne lausuttiin, ei hän voinut vapautua

ajatuksesta, että pohja oli etsittävä muualta ja syvemmältä.

Viikkoa myöhemmin kuuli hän, että Lanyon makasi sairasvuoteessa, ja

neljätoista päivää sen jälkeen, että hän oli kuollut.

Hautajaispäivän iltana, tunnettuaan hautajaisissa syvää ja kipeää

liikutusta, lukitsi Utterson työhuoneensa oven, istuutui surumielisenä

kynttilän valoon, otti esiin ja pani eteensä pöydälle kirjeen, jonka

osote oli kirjotettu Lanyonin käsialalla ja joka oli suljettu hänen

sinetillään.

»_*Yksityinen*. Lupa avata ainoastaan J. G. Uttersonilla

persoonallisesti ja yksinään, sekä hävitetään lukematta siinä

tapauksessa, että hän kuolee ennen minua._» Niin kuului kotelokirjotus,

ja juristia pelotti nähdä sisältöä. »Olen haudannut vanhan ystävän

tänään», ajatteli hän. »Onkohan tämä kirje ryöstävä minulta vielä

yhden?»

Vihdoin hän häpesi pelkuruuttaan ja mursi sinetin. Kotelo sisälsi vain

toisen, samoin sinetillä suljetun kirjeen, jonka kuorella oli kirjotus:

»_Avataan vasta Henry Jekyllin kuoleman taikka katoamisen jälkeen._»

Utterson tuskin uskoi silmiänsä. Niin, tässä oli todellakin kirjotettuna

_katoamisen_; vielä kerran, samoin kuin mielettömässä testamentissa,

jonka hän oli aikoja sitten antanut takaisin tekijälleen; vielä kerran

oli Henry Jekyllin nimi asetettu jonkun katoamis-ajatuksen yhteyteen.

Mutta testamenttiin oli tämä sana todistettavasti pujahtanut

Hyde-roiston vaikutuksesta tarkotuksella, joka oli liiankin selvä ja

pöyristyttävä. Tässä, Lanyonin käden kirjottamana -- mitähän se merkitsi

tässä? -- Utterson oli vähällä antautua kiusaukseen, kiellosta

huolimatta, jo nyt avata kirje ja ottaa selvä salaisuudesta. Mutta

kunniantunne ja ajatus kuolleen ystävän luottamuksesta tulivat hänelle

avuksi, ja tästä hetkestä pysyi kirje koskemattomana hänen yksityisen

kirjoituspöytänsä vaahteralaatikossa.

Uteliaisuutta vastaan taisteleminen ei ole samaa kuin sen voittaminen,

ja saattanee epäillä, tokko Utterson siitä päivästä lähtien tunsi samaa

elossa olevan nuoruudenystävän seuran kaipausta kuin siihen asti. Hän

ajatteli häntä ystävällisesti, mutta siitä huolimatta sekottui hänen

ajatukseensa levottomuutta ja tuskaa. Hän kävi hänen luonansa, mutta ei

käy kieltäminen, että hän usein tunsi jonkinlaista helpotusta, kun

häneltä pääsy kiellettiin. Sisimmässä sydämessään huvitti häntä kenties

paremmin muutamien sanojen vaihtaminen Poolen kanssa eteishuoneen

ovella, kaikkien kaupungin vilkkaiden äänten ja raittiin ilman

ympäröimänä, kuin tähän vapaaehtoiseen vankilaan astuminen ja istuminen

vastatusten tuon läpitunkemattoman erakon kanssa, joka oli sulkeutunut

sinne sisälle.

Poolella ei juuri ollut hyviä uutisia ilmotettavana. Tohtori, sanoi hän,

oli enimmät ajat sulkeutuneena laboratorion takana olevaan

työhuoneeseen, jossa hän välistä vietti yönsäkin. Hän näytti hyvin

masentuneelta, hän oli hyvin hiljaa, luki tuskin milloinkaan -- näytti

siltä, kuin hänen mielessään kytisi jotakin. Utterson kyllästyi vihdoin

kuulemaan tätä yhtä ja samaa alituiseen, niin että hän vähitellen

lakkasi tohtorin asunnolla käymästä.

Ikkunassa.

Eräänä sunnuntaina, kun Utterson oli tavallisella kävelyllään mr

Enfieldin kanssa, sattuivat he taas kulkemaan tuota pientä syrjäkatua.

Tultuaan tuon salaoven kohdalle pysähtyivät he katselemaan sitä.

»Niin», sanoi Enfield, »näytös on siis toki loppuun näytelty. Hydeä emme

kai tule enää koskaan näkemään.»

»Sitä toivon minäkin», vastasi Utterson. »Olenko kertonut sinulle, että

minä todellakin tapasin hänet sittemmin ja että sain kokea samanlaista

vastenmielisyyden tunnetta häntä kohtaan kuin sinäkin?»

»Häntä on mahdoton nähdä tuntematta vastenmielisyyttä», vastasi Enfield.

»No niin -- miten tomppelina lienetkään pitänyt minua, kun en tiennyt,

että tämä oli takatie tohtori Jekyllin asuntoon. -- Muuten oli osittain

sinun syysi, että minä koskaan tulin sen tietämään.»

»Vai niin, sinä siis todella tulit sen tietämään. No, jos sen tiedät,

niin mennään pihaan vilkaisemaan ikkunoihin. Suoraan sanoen minä olen

tosiaankin levoton tuon Jekyll paran takia. Hänen laitansa ei ole oikea

-- ja minusta tuntuu siltä, kuin täytyisi tehdä hyvää hänelle, että

hänellä on ystävä edes asunnon ulkopuolella.»

Pihamaa oli kylmä ja kostea, täynnä varhaista kuuraa, vaikka taivas,

korkealla kattojen välissä, vielä säteili auringonlaskun hehkussa.

Kolmesta ikkunasta keskimäinen oli auki, ja siinä istui t:ri Jekyll,

toivottoman vangin tavoin, haukkoen raitista ilmaa hyvin surullisen

näköisenä.

»Mitä -- Jekyll!» huudahti Utterson. »Toivottavasti olet parempi nyt!»

»Olen hyvin huonona, Utterson, hyvin huonona», vastasi tohtori

synkeästi. »Ei kestä enää kauan, Jumalan kiitos.»

»Sinä oleksit liian paljon sisällä», sanoi juristi. »Sinun on tehtävä

kävelymatkoja ja saatava raitista ilmaa keuhkoihisi, kuten minä ja

Enfield. (Serkkuni -- mr Enfield -- tohtori Jekyll!) -- Kas niin, kas

niin -- ota hattusi ja tule vähän jalottelemaan kanssamme.»

»Kiitos ystävyydestäsi», huokasi tohtori. -- »Mielelläni minä -- --

mutta ei, ei, ei, se on aivan mahdotonta. Minä en uskalla. Joka

tapauksessa olen hyvin iloinen nähdessäni sinut, Utterson; tämä oli

tosiaan suuri huvitus. Pyytäisin sinua ja mr Enfieldiä tulemaan sisään,

mutta täällä on kaikki niin mullinmallin.»

»No siinä tapauksessa», sanoi juristi hyväntahtoisesti, »on parasta,

että pysymme täällä alhaalla ja tarinoimme kanssasi; menee yhtä hyvin

mukiin näinkin».

»Juuri mitä minä aioin esittää», sanoi tohtori heikosti hymyillen. Mutta

sanat tuskin olivat ennättäneet suusta, kun hymy jo katosi ja sen

sijalle ilmestyi sellaisen kauhun, pelon ja epätoivon ilme, että se

hyydytti veren kummankin herran suonissa. He saivat nähdä sen vain

vilahdukselta, sillä ikkuna paiskattiin heti paikalla kiinni -- mutta

tässä vilahduksessa oli riittämään asti, ja he kääntyivät pois ja

läksivät kiireesti pihasta virkkamatta sanaakaan. Vaiti kulkivat he

kadullakin, ja vasta kun he olivat tulleet eräälle isommalle pääkadulle,

missä sunnuntaisinkin oli elämää ja liikettä, Utterson kääntyi katsomaan

seuralaistaan. He olivat kumpikin kalpeat, ja heidän katseissaan oli

sama kaameuden ilme, kun ne kohtasivat toisensa.

»Jumala armahtakoon, Jumala armahtakoon», hoki Utterson.

Mutta Enfield nyökkäsi vain hyvin totisena päätään ja jatkoi vaiti

matkaansa.

Viimeinen yö.

Mr Utterson istui eräänä iltana päivällisen jälkeen takkavalkean

ääressä, kun häntä hämmästytti käynnillään Poole.

»Mitä nyt, Poole, mikä tuo sinut tänne?» huudahti hän sekä lisäsi,

katsottuaan tarkemmin häneen: »Mitä on tapahtunut? Onko tohtori sairas?

--»

»Mr Utterson», sanoi uskollinen palvelija, »asiat eivät ole nyt

ensinkään hyvin».

»Istu, ja tuossa on sinulle lasi viiniä», kehotti juristi. »No niin,

tyynny nyt -- älä ole niin hätäinen! -- Sano nyt minulle suoraan mitä

haluat.»

»Te tunnette tohtorin tavat, sir», sanoi Poole. »Te tiedätte, miten

hänellä oli tapana sulkeutua sisään huoneisiinsa. No, nyt on hän taaskin

sulkeutunut työhuoneeseensa -- enkä minä pidä siitä, sir -- -- niin

totta kuin elän, niin en pidä siitä. Mr Utterson -- -- sir -- -- minua

pelottaa --»

»Kas niin, kas niin, ystäväni», virkkoi juristi, »ole hyvä ja puhu

hiukan selvemmin. Mikä sinua pelottaa?»

»Minua on pelottanut nyt jo koko viikon», jatkoi Poole kertomustaan,

välittämättä kysymyksestä, »enkä nyt totta tosiaan voi enää kestää».

Miehen ulkomuoto vahvisti hänen sanojaan; hän näytti lamautuneelta ja

hermostuneelta, eikä hän, lukuunottamatta ensimäistä hetkeä, ollut

katsonut Uttersonia kertaakaan silmiin. Nytkin hän istui viinilasi

koskemattomana edessään ja katse lattiaan luotuna. »Minä en voi enää

kestää.»

»No no», sanoi juristi, »huomaan, että sinulla on syysi siihen mitä

sanot, Poole; huomaan, että asia on vakavaa laatua. Koeta nyt sanoa

minulle, mitä se on.»

»Minä luulen, että jotakin hirveää on tapahtunut», vastasi Poole

käheällä äänellä.

»Jotakin hirveää!» virkkoi juristi, samalla kertaa säikähtäneenä ja

suuttuneena. »Mitä hirveää sitten? -- Mitä mies tarkottaa?»

»Minä en osaa sitä sanoa, sir», vastasi palvelija. »Mutta ettekö tahdo

itse tulla mukaan katsomaan millä kannalla asiat ovat?»

Uttersonin ainoana vastauksena oli se, että hän nousi sekä otti hattunsa

ja päällystakkinsa. Hän huomasi kummastuksekseen sen äärettömän

helpotuksen ilmeen, joka väikkyi toisen katsannossa, sekä yhtä suureksi

hämmästyksekseen, että viini oli vielä koskematta palvelijan laskiessa

sen pois luotansa seuratakseen häntä.

Oli kolea, tuulinen maaliskuun ilta. Kelmeä kuu kellotti selällään kuin

tuulen kumoonkaatamana, ja taivaalla kiitivät kuultavat pilvet. Myrskyn

vuoksi oli vaikeata puhella, ja se pieksi kasvoja, niin että niitä

kirveli. Se näytti myöskin pyyhkäisseen enimmät kulkijat kaduilta, sillä

mr Utterson ei mielestään ollut nähnyt tätä Lontoon osaa milloinkaan

niin autiona ja tyhjänä. Hän olisi suonut asian olevan toisin. Ei

milloinkaan elämässään hän ollut tuntenut sellaista kanssaihmisten

näkemisen ja puhuttelemisen tarvetta. Koettipa hän miten ankarasti

hyvänsä sitä vastaan taistella, niin valtasi hänen sielunsa yhä enemmän

ja enemmän runteleva lähenevän onnettomuuden aavistus. Tori, jonka

reunassa t:ri Jekyllin talo sijaitsi, oli pyörretuulen aikaansaaman

pöly- ja hiekkapilven peitossa heidän joutuessaan sinne, ja laihat puut

hakkasivat aitaa alastomilla oksillaan. Poole, joka oli koko matkan

kulkenut muutamia askelia edellä, seisahtui nyt keskelle jalkakäytävää,

otti hatun päästään huolimatta purevasta pakkasesta ja pyyhki otsaansa

punaisella nenäliinalla. Vaikka hän oli kulkenut joutuin, niin ei

todennäköisesti tämä, vaan pikemmin ahdistava sieluntuska se oli

pusertanut hänestä hien; sillä hänen kasvonsa olivat valkeat kuin

palttina ja hänen puhuessaan kuului hänen äänensä käheältä ja

sortuneelta.

»No, nyt olemme siis perillä, sir», sanoi hän, »ja Jumala suokoon, että

kaikki olisi hyvin».

»Amen, Poole», virkkoi Utterson.

Palvelija kolkutti varovasti; ovi avautui raolleen, vaikka varmuusketju

olikin paikallaan, ja ääni kysyi: »Tekö siellä, Poole?»

»Minä juuri», sanoi Poole. »Avatkaa ovi.»

Tultuaan tuohon tuttuun eteiseen huomasivat he sen kirkkaasti

valaistuksi; roihuva takkavalkea oli laitettu uuniin, ja tulen ympärillä

olivat kaikki sekä mies-että naispalvelijat koolla kuin pelästynyt

lammaslauma. Uttersonin nähdessään alkoi talon piika hermostuneesti

nyyhkyttää, ja keittäjätär huusi: »Jumalan kiitos! -- se on mr Utterson!»

sekä syöksähti esiin kuin tahtoen syleillä häntä.

»Mitä nyt, mitä nyt? Täälläkö te kaikki olette?» sanoi juristi

vihaisesti. »Kerrassaan sopimatonta, kerrassaan säädytöntä! Isäntänne ei

suvaitse sellaista.»

»Ne ovat niin peloissaan», sanoi Poole.

Seurasi syvä hiljaisuus. Ei kukaan vastannut -- ainoastaan piika itki

ääneen.

»Tukkikaa suunne!» tiuskaisi Poole hänelle väkinäisyydellä, joka

todisti, miten hermostuneessa jännityksessä hän itse oli. Itse asiassa

olivat kaikki, kun tyttö niin yhtäkkiä alkoi itkeä, säpsähtäneet ja

kääntyneet sisäovea kohti odottava kauhun ilme kasvoillaan.

»Kuules», sanoi palvelija juoksupojalle, »anna minulle kynttilä, niin

teemme lopun tästä kaikesta heti paikalla». Sitten pyysi hän mr

Uttersonia seuraamaan mukana ja näytti tietä takapihalle. »Kulkekaa

niin hiljaa kuin voitte, sir», kuiskasi hän. »Minä tahdon, että te

kuulette, mutta en että teidät kuultaisiin. Ja -- -- kuulkaa, sir -- --

jos hänen päähänsä sattuisi pälkähtämään käskeä teitä sisälle, niin

älkää menkö.»

Tämä odottamaton varotus sai juristin säpsähtämään, ja hän oli

kadottamaisillaan tasapainonsa; mutta hän kokosi taas rohkeutensa ja

seurasi Poolea laboratoriorakennukseen, läpi vanhan luentosalin, missä

oli tomuisia pulloja ja pakkalaatikoita, niiden portaiden juurelle asti,

jotka veivät tohtorin työhuoneeseen. Tässä viittasi Poole häntä

pysähtymään ja kuuntelemaan, pani itse pois kynttilän ja lähti ilmeisen

suurella vastenmielisyydellä nousemaan ylös noita pieniä portaita ja

epävarmalla kädellä kolkutti punaiselle ovelle.

»Mr Utterson on täällä ja haluaa tavata tohtoria», huusi hän, kehottaen

vielä kerran vilkkain liikkein juristia kuuntelemaan.

Ääni kuului vastaavan sisältä: »Sano hänelle, että minä en voi ottaa

vastaan ketään», sanoi se valittavana.

»Kiitoksia», sanoi Poole, ja hänen äänensä kaikui melkein riemukkaana.

Hän otti taas kynttilän ja vei mr Uttersonin takaisin pihan poikki

suureen keittiöön, jossa tuli oli sammunut ja kovakuoriaiset

juoksentelivat ympäri lattiaa.

»Mr Utterson», sanoi hän katsoen häntä suoraan silmiin, »oliko se

isännän ääni, tuo?»

»Se tuntui kovin muuttuneelta», vastasi Utterson hyvin kalpeana, mutta

silmää räpäyttämättä.

»Muuttuneelta? Kyllä, uskoisinpa sen! -- Olisinko minä ollut

kaksikymmentä vuotta isännän palveluksessa enkä tuntisi hänen ääntänsä,

uskooko herra sitä? -- Ei, isäntä on murhattu -- niin juuri, he ottivat

häneltä hengen kahdeksan päivää sitten, kun me kuulimme hänen huutavan

ja pyytävän Jumalaa armahtamaan -- ja _mikä_ se on, joka pitää nyt

asuntoansa tuolla, ja _minkävuoksi_ se pysyy siellä -- sen tietänee vain

Jumala -- -- --.»

»No no, Poole, -- sepä vasta oli merkillinen juttu, ihan uskomaton

juttu, ystäväni», sanoi Utterson ja puri sormeaan. »Otaksutaan, että

asia on niin kuin luulet, oletetaan, että tohtori on -- sanokaamme --

toimitettu pois tieltä. Minkä vuoksi pysyisi murhaaja sitten siellä? Tuo

ei sovi yhteen, siinä ei ole tervettä järkeä.»

»Niin, niin, mr Utterson, teitä on vaikea saada vakuutetuksi, mutta minä

teen sen sittenkin lopuksi», sanoi Poole. »Koko viime viikon, tietäkääs,

on hän -- taikka se -- taikka mikä se lienee, joka elää tuossa huoneessa,

huutanut yhtämittaa, yöllä ja päivällä, jonkinlaista lääkettä, jota hän

ei voi valmistaa. Hänellä oli välistä tapana -- isännällä tarkotan --

oli tapana kirjottaa se, mitä hän halusi toimitettavaksi, paperille,

jonka hän heitti portaille. Koko tämän viikon aikana me emme ole saaneet

muuta -- vain paperilappuja, ja ovi on salvassa, ja hänen ateriansa

asetettuna tarjottimelle oven ulkopuolelle, niin että hän on voinut

hiipiä syömään kenenkään näkemättä. No, tietäkääs, herra -- -- joka ainoa

päivä, välistä kaksi, kolme kertaa päivässä, on ollut uusia valituksia

ja määräyksiä ja käskyjä, niin että minä en ole saanut tehdä muuta kuin

hypätä kaikkien kaupungin apteekkarien ja rohdoskauppiaiden luona. Joka

kerran kun olen tullut ostoksineni kotiin, on jo ilmestynyt uusi

paperilappu käskyllä viedä se takaisin ja koettaa uutta paikkaa. Tämä

pulveri mahtanee olla kauhean tarpeen, se on ainakin tiettyä ja

tunnettua, mitä hän sillä sitten aikoneekin tehdä.»

»Onko sinulla yhtään sellaista paperia tallella?» kysyi Utterson.

Poole kopeloi taskujaan ja ojensi hänelle rypistyneen paperin, jota

juristi, kumartuen lähemmä kynttilää, tarkoin tutki. Sen sisältö oli

seuraava:

»T:ri H. Jekyll saa ilmottaa herroille Maw, että se näyte, jonka he

olivat lähettäneet hänelle, oli epäpuhdasta ja aivan kelpaamatonta.

Vuonna 18-- osti t:ri Jekyll suuremman määrän samaa suolaa herroilta

Maw. Hän pyytää teitä hyväntahtoisesti tarkastamaan, eikö vanhaa

varastoa ole vielä jäljellä, ja siinä tapauksessa pyytää hän sitä

viipymättä itsellensä lähettämään. Hinnasta ei ole kysymystä. Asia on

mitä tärkeintä laatua t:ri Jekyllille.»

Tähän asti oli kirjeen sanamuoto ollut tyyni ja maltillinen, mutta tässä

osotti suuri mustepilkku, että sen kirjottajan oli mielenliikutus

vallannut. »Jumalan nimessä» -- oli hän lisännyt -- »koettakaa löytää

tuota vanhaa».

»Sepä oli merkillinen kirje», sanoi Utterson. Sitten hän lisäsi

terävästi: »Miten on selitettävissä, että se on vielä sinulla ja

avattuna?»

»Eräs Maw'in herroista suuttui ja viskasi sen takaisin minulle yli

myymäläpöydän, kuin olisi se polttanut häntä», vastasi Poole.

»Mutta eikö tämä ole kieltämättä tohtorin käsialaa? Etkö tunne sitä

samaksi?» jatkoi juristi.

»Niin, kyllähän se minun mielestäni vivahtaa siihen», sanoi palvelija

nyreänä. Mutta sitten lisäsi hän muuttuneella äänellä: »Mutta mitä se

merkitsee, miten hän kirjottaa? Olenhan minä nähnyt hänet.»

»Nähnyt hänet?» toisti Utterson. »No?»

»Juuri niin», sanoi Poole. »Minä kerron teille kaikki. Minä tulin

luentosaliin puutarhasta. Hän oli hiipinyt ulos varmaankin etsimään

tuota suolaa tai mitä se lienee, sillä työhuoneen ovi oli auki ja hän

seisoi huoneen toisessa päässä ja kaiveli pakkalaatikkoa. Hän katsahti

minun tullessani ylös, päästi huudon ja ryntäsi portaita ylös omaan

huoneeseensa. Minä en nähnyt häntä kauemmin kuin sekunnin ajan, mutta

tukkani nousi pystyyn kuin sian harjakset. Sillä jos se oli isäntäni,

niin voiko herra sanoa minulle, minkävuoksi hänellä oli naamio

kasvoillaan? -- Jos se oli isäntäni, niin minkävuoksi hän kirkaisi kuin

rotta ja juoksi minua piiloon? Olenhan palvellut häntä kaksikymmentä

vuotta. Ja sitäpaitsi --» hän vaikeni ja pyyhki kädellä kasvojaan.

»Merkillistä kyllä», virkkoi Utterson, »mutta minä luulen alkavani

käsittää asiain yhteyden. Isäntääsi, Poole, vaivaa nähtävästi jokin

sellainen tauti, joka sekä tuottaa tuskia sairaalle että tekee hänet

epäluuloiseksi; siitä johtuu hänen muuttunut äänensä luullakseni;

senvuoksi käyttää hän kasvoillaan naamiota ja karttaa kaikkia ihmisiä;

senvuoksi haluaa hän niin kiihkeästi tuota lääkettä, jonka hän

mielessään kuvittelee -- Jumala suokoon, ettei hän erehtyisi, raukka --

tuottavan hänelle lievennystä. Niin on asia varmaankin -- ja totisesti on

se surullista ja kauheaa ajatellakin. Mutta se on joka tapauksessa

yksinkertaista ja luonnollista, sopii hyvin kaikkiin asianhaaroihin ja

vapauttaa meidät kaikista vastenmielisistä otaksumisista.»

»Niin, mutta», sanoi vanha palvelija, kasvojensa käydessä kellertävän

kalpeiksi, -- »se -- se, jonka minä näin, ei ollut isäntäni, se on

puhdas totuus. Isäntä» -- tässä vilkaisi hän varovasti ympärilleen ja

hiljensi äänensä kuiskinaksi -- »isäntä on pitkä, muhkea mies, kuten

kyllä tiedätte, mr Utterson, mutta tämä oli pikemminkin kääpiö».

Utterson koetti väitellä vastaan. »Herra Jumala, sir!» huudahti Poole,

»luuletteko todellakin, että minä en voi tuntea tohtoria palveltuani

häntä ummelleen kaksikymmentä vuotta? -- Ettekö usko, että minä tiedän

tarkalleen, miten korkealle hänen päänsä yltää tuossa ovessa, jossa olen

hänen nähnyt joka ainoa päivä? -- E-ei, sir -- e-ei, sen minä sanon ja

siinä pysyn -- -- se, jolla oli naamio, ei ollut tohtori -- Jumala

tietäköön, kuka taikka mikä hän sitten lieneekään, mutta, nähkääs,

tohtori se ei ollut; ja minun uskoni on nyt se, että ne ovat ottaneet

häneltä hengen.»

»Poole», sanoi Utterson, »jos sinä todellakin väität sitä ja pysyt

väitteessäsi, niin on minun velvollisuuteni ottaa selko asiain

todellisesta tilasta. Olinpa miten velkapää hyvänsä kunnioittamaan

tohtorin toivomuksia ja voinenpa miten vähän hyvänsä selittää tämän

kirjeen olemassaoloa, joka kirje näyttää todistavan, että hän todella

elää -- niin -- pidän tosiaankin velvollisuutenani murtaa tuon oven.»

»No, se kuuluu joltakin, mr Utterson!» huudahti palvelija.

»Mutta nyt tulee toinen kysymys», jatkoi juristi. »Ken on sen tekevä?»

»Luonnollisesti te ja minä, sir», kuului peloton vastaus.

»Uljaasti puhuttu, Poole», sanoi juristi, »ja olipa tästä seurauksena

mikä hyvänsä, niin pidän minä huolen, ettet sinä tule mitään kärsimään».

»Tuolla luentosalissa on kirves», virkkoi Poole, »ja voimmehan ottaa

hiilihangon keittiöstä».

Mr Utterson otti tämän oudon, mutta tarkotuksenmukaisen aseen käteensä

ja punnitsi sitä. »Ymmärräthän, Poole», sanoi hän sitten katsahtaen

ylös, »että me tällä tavoin antaudumme vaaraan?»

»Kyllä sen hyvin ymmärrän, sir», vastasi Poole.

»On siis parasta olla toisiamme kohtaan suoria», jatkoi juristi. »Meillä

kummallakin on mielessä enempi kuin mitä puhumme. Puhukaamme nyt asiat

selviksi. -- Tuo naamioitu henkilö, jonka näit -- -- -- tunsitko häntä?»

»Hm -- niin, nähkääs, sir, se juoksi niin nopeasti ja oli niin

kumarassa, että minä todellakaan en voi vannoa, että tunsin hänet», oli

vastaus. »Mutta jos tarkotatte -- oliko se mr Hyde -- niin, totta

tosiaan sir, luulen että hän se oli. -- Se oli jotenkin hänen

pituisensa, minun ajatukseni mukaan; ja se liikkui samalla

sipsuttavalla, nopealla tavalla kuin hän -- ja kukapa muu olisi voinut

tulla laboratorion ovesta? -- mutta siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Minä

en tiedä, mr Utterson, oletteko milloinkaan tavannut mr Hydeä.»

»Olen, minä puhelin kerran hänen kanssaan.»

»Niin, no sitten kyllä tiedätte, sir, yhtä hyvin kuin me muut, että

hänessä oli jotakin eriskummaista -- jotakin, joka -- -- joka sai kuin

pois kääntymään ---- niin, minä en nyt osaa sanoa mitä tarkotan, sir;

sen tunsi kylmänä ja raskaana selkäpiissään asti, niin sanoakseni.»

»Kyllä minä ymmärrän mitä tarkotat.»

»Juuri niin, niin, sir. No -- -- kun nyt tuo kuvatus, jolla oli naamio,

pikemmin marakatin kuin kristityn ihmisen tavoin -- se on puhdas totuus,

sir -- hypähti pakkalaatikolta ylös ja juoksi työhuoneeseen, niin

vakuutan teille, sir, että tuntui, kuin olisi jäätä heitetty selkääni.

Niin, vaikka tiedänhän, ettei se todista mitään, ei -- siksi

kirjanoppinut olen minäkin; mutta ihmisellä on tunteensa kuitenkin, mr

Utterson, ja niin totta kuin tässä seison, oli se mr Hyde!»

»Ni-niin -- --» sanoi juristi. »Pelkäänpä melkein samaa. Pelkään tuolla

tuttavuudella olleen juurensa siinä, mikä pahaa oli, eikä siitä voinut

mitään hyvää koituakaan. Niin, totta puhuakseni, uskonpa sinun olevan

oikeassa, Poole. Minunkin luullakseni on Harry parka murhattu, ja hänen

murhaajansa -- Jumala yksin tiennee, mistä syystä -- piileilee vielä

hänen huoneessaan. No, me kostamme hänelle. Huuda Bradshawia!»

Nuorempi palvelija totteli kutsua hyvin kalpeana ja säikähtäneenä.

»Malttia, Bradshaw!» sanoi juristi. »Tämä epävarmuus tekee meidät kaikki

hulluiksi; mutta nyt me teemme Jumalan avulla siitä lopun. Poole ja minä

aiomme murtaa työhuoneen oven. Jos, vastoin odotusta, kaikki olisi

oikein, otan minä vastatakseni koko jutusta. Mutta siltä varalta, ettei

todellakaan kaikki ole oikein taikka että joku pahantekijä koettaisi

päästä pakoon takaoven kautta, on sinun ja pojan otettava pari tukevaa

nuijaa ja kierrettävä nurkan taakse vartioimaan ovea. Me annamme teille

kymmenen minuuttia aikaa ennättääksenne sinne.»

Bradshaw meni, ja Utterson katsoi kelloansa. »Ja nyt, Poole, lähdemme

mekin vartiopaikkaamme», sanoi hän, ottaen hiilihangon ja mennen

pihalle. Pilvi peitti nyt kokonaan kuun, joten ulkona oli pilkkopimeä.

Tuuli, joka pääsi vain henkäyksinä tunkeutumaan korkeiden muurien

väliin, sai heidän kynttilänsä liekin lekottamaan sinne tänne, kunnes he

pääsivät laboratoriorakennuksen seinän suojaan, jonne istuivat hiljaa

odottamaan. Lontoo myllersi juhlallisena heidän ympärillään; mutta

läheltä ei kuulunut muuta ääntä kuin jonkun ylhäällä työhuoneessa

lakkaamatta edestakaisin kävelevän henkilön askelet.

»Tuolla tavoin se kävelee koko päivän, sir», kuiskasi Poole -- -- »niin,

ja puolen yötä lisäksi. Vain silloin, kun joku uusi näyte saapuu

apteekista, tulee siellä hetkiseksi hiljaista. Ah, mr Utterson, varmaan

paha omatunto se vaivaa ihmistä sillä tavoin! -- Minusta tuntuu, kuin

olisi noissa askelissa joka ainoassa ihmisverta. Mutta kuunnelkaa, vähän

tarkemmin, vähän tarkemmin, sir -- -- pankaa sydän korviinne, mr

Utterson, ja sanokaa minulle suoraan, ovatko ne mielestänne tohtorin

askelia?»

Käynti oli kevyttä ja epätasaista, ja siinä oli jotakin omituista

keinuntaa, vaikka se olikin hidasta. Ei mikään itse asiassa voinut erota

enemmän t:ri Jekyllin tavallisista raskaista, narisevista askelista.

Utterson huokasi. »Eikö sieltä milloinkaan kuulu mitään muuta?» kysyi

hän.

Poole nyökkäsi.

»Kerran», sanoi hän, »kerran kuulin sen itkevän».

»Itkevän? -- Miten niin?» virkkoi juristi, joka tunsi väristyksen

kulkevan ruumiissaan.

»Se itki kuin nainen tai niinkuin kadotettu sielu», vastasi palvelija.

»Se vaikutti minuun niin, että olisin voinut itsekin itkeä lähdettyäni

sieltä.»

Nyt olivat nuo kymmenen minuuttia melkein kuluneet. Poole otti erään

olkikasan alta kirveen; kynttilä asetettiin lähimmälle pöydälle, ja he

lähestyivät hiljaa ja henkeä pidättäen sitä ovea, jonka takana nuo

kärsivälliset jalat yhä edestakaisin ja taas edestakaisin yön

hiljaisuudessa vaelsivat.

»Jekyll!» huusi Utterson kovalla äänellä. »Minä pyydän saada tavata

sinua». Hän odotti vähän aikaa, mutta minkäänlaista vastausta ei

kuulunut.

»Minä varotan sinua», jatkoi hän sitten taas. »Ja sanon sinulle suoraan,

että meissä on herännyt epäluuloja, ja minä haluan ja minun täytyy

tavata sinua, jollei hyvällä, niin sitten pahalla -- jollei myöten, niin

vastoin tahtoasi! Jollet suostu avaamaan ovea, niin käytän väkivaltaa.»

»Utterson», sanoi ääni sisältä, »armahda Jumalan tähden!»

»Ah -- se ei ollut Jekyllin ääni -- se oli Hyden!» huudahti Utterson.

»Ovi rikki, Poole!»

Poole heilautti kirvestä. Lyönti tärisytti rakennusta ja sai punaisen

oven liikahtamaan saranoiltaan. Hurja kirkaisu, muistuttava ahdistetun

eläimen parahdusta, kuului työhuoneesta.

Vielä kerran kohosi kirves, ja taas tärisivät ovilaudat. Neljä iskua

seurasi toinen toistaan, mutta puu oli lujaa ja työ hyvää, niin että

vasta viidennellä lyönnillä lukko särkyi ja murtunut puuosa kaatui

sisäänpäin matolle.

Aikaansaamansa metelin ja sitä seuranneen syvän, hiljaisuuden

säikäyttäminä vetäytyivät piirittäjät vähän syrjään ja tirkistelivät

huoneeseen. Siinä oli huone heidän silmäinsä edessä rauhallisessa

lampunvalossa; takkavalkea hehkui ja ratisi iloisesti pesässä,

teekeittiö hyrisi vienoa lauluansa, pari laatikkoa oli avoinna,

kirjoituspöydällä olivat paperit kauniissa järjestyksessä, ja aivan

tulipesän vieressä oli sirosti katettu pöytä teekalustoineen. Jos ei

lasikaappia ja kemiallisia työkaluja olisi ollut, niin olisi huonetta

voitu sanoa jokapäiväisimmäksi ja rauhallisimmaksi huoneeksi, mitä sinä

yönä voitiin Lontoosta löytää.

Keskellä lattiaa makasi kiemurassa vielä suonenvedontapaisesti

nytkähtelevä ihmisen ruumis. He lähestyivät varpaisillaan, käänsivät sen

selälleen ja näkivät Edward Hyden kasvot.

Hän oli puettuna vaatteisiin, jotka näyttivät liian väljiltä hänelle;

puku näytti alunpitäen olevan aiottu tohtorin kokoiselle henkilölle.

Kasvojen lihakset osottivat vielä heikkoa elonmerkkiä, mutta henki oli

oikeastaan jo paennut; ja pullosta, jota hän puristi kädessään, ja

tuosta väkevästä karvasmantelin hajusta, joka täytti ilman, ymmärsi

Utterson, että hänen edessään oleva ruumis oli itsemurhaajan ruumis.

»Tulimme liian myöhään», sanoi hän ankarasti. »Myöhästyimme sekä

rankaisemasta että pelastamasta. Hyde on kaikkitietävän tuomarin edessä.

Meillä ei ole muuta tehtävää kuin etsiä isäntäsi maallisia jäännöksiä.»

Verrattomasti suurimman osan rakennuksesta otti luentosali, joka täytti

melkein koko alakerroksen ja johon valo tuli ylhäältä. Työhuone täytti

yläkerroksen toisen päädyn, ja siitä oli näköala pihalle. Luentosalista

johti käytävä takakadulle vievälle ovelle, ja tämä käytävä oli portaiden

kautta yhteydessä työhuoneen kanssa. Sitäpaitsi oli talossa pimeitä

komeroita ja suuri kellari. Kaikki tutkittiin perinpohjin. Komerot ja

konttorit tarvitsivat vain yhden ainoan silmäyksen, sillä ne kaikki

olivat tyhjinä ja näyttivät, siitä pölystä päättäen, joka niiden ovista

putosi, kun ne avattiin, olleen sellaisina pitkät ajat. Kellari oli

täynnä vanhaa romua, suurimmaksi osaksi tohtorin edeltäjän perua, mutta

kun he avasivat oven, tulivat he heti vakuutetuiksi tutkimuksen

tarpeettomuudesta, sillä alas putosi paksu vanha

hämähäkinverkkokuontalo, joka oli vuosikausia ollut sisäänkäytävän

sinettinä. Ei missään näkynyt Henry Jekyllin jälkeäkään, ei elävän eikä

kuolleen.

Poole kopisteli käytävän kivisiä lattialevyjä. »Hän on saattanut haudata

hänet tänne», sanoi hän, kuunnellen kumahtelevaa ääntä.

»Hän on voinut paeta», virkkoi Utterson, mennen tutkimaan takakadulle

vievää ovea. Se oli lukossa; ja sen vierestä kivilattialta löysivät he

ruosteisen avaimen.

»Tämä ei näytä käytetyltä», huomautti juristi.

»Käytetyltä?» vastasi palvelija. »Ettekö näe, sir, että se on

rikkimurrettu? -- Näyttää melkein siltä, että joku on polkenut sitä.»

»Niinpä niin, totta tosiaan», sanoi Utterson. »Ja murrospaikat ovat

myöskin ruosteiset.»

Molemmat miehet katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

»Tämä menee yli minun ymmärrykseni», sanoi juristi. »Mennään takaisin

työhuoneeseen.»

He kulkivat hiljaa portaita ylös ja alkoivat, luoden tuontuostakin

pelokkaan syrjäkatseen ruumiiseen, tarkasti tutkia työhuoneen sisältöä.

Eräällä pöydällä näkyi jälkiä siitä, että siinä oli toimitettu jotakin

kemiallista koetta. Jotakin valkoista suolaa oli eri paikoissa pöydällä

olevilla lautasilla, ja kaikki näytti olevan valmiina jotakin koetta

varten, jonka suorittamisessa miesparka oli tullut keskeytetyksi.

»Juuri tuota jauhetta minun alituiseen täytyi juosta hakemassa», sanoi

Poole. Hänen puhuessaan alkoi teekeittiö kiehua pihistä kimeällä

äänellä.

Tämä vei heidät kummatkin uunin luo, mihin oli siirretty hauska

nojatuoli ja missä teetarpeet olivat valmiina -- sokerikin oli jo

kupissa. Eräällä viereisellä hyllyllä oli muutamia kirjoja; yksi kirja

oli avattuna teekupin vieressä. Utterson vilkaisi sitä ja huomasi

hämmästyksekseen sen olevan erään uskonnollisen teoksen, johon Jekyll

oli aina ollut hyvin mieltynyt, reunat ahdettuina täyteen liikuttavia

muistiinpanoja, jotka käsialasta päättäen saattoivat olla vain tohtorin

itsensä kirjottamia.

Sen jälkeen tulivat he miehenkorkuisen peilin luo, johon katsominen

heissä väkisinkin synnytti kammoa. Mutta se oli käännetty niin, että se

näytti heille vain punaisen tulenvalon katosta, liekkien moninkertaiset

varjokuvat lasikaapin ruuduista sekä heidän omat kalpeat ja pelästyneet

kasvonsa, jotka kumartuivat katsomaan niitä.

»Tämä peili se on nähnyt monta outoa asiaa, sir», lausui Poole

kuiskaamalla.

»Ja tuskinpa sittenkään mitään, joka olisi sitä itseään oudompi»,

vastasi juristi samassa äänilajissa. »Sillä mitä teki Jekyll» -- häntä

puistatti ja hän vaikeni mainitessaan ystävän nimen, mutta tointui pian

tästä heikkoudesta -- »mitä varten se oikeastaan oli Jekyllillä täällä?»

jatkoi hän.

»Niin, sanokaas muuta!» virkahti Poole.

Sitten he lähtivät tutkimaan kirjotuspöytää. Hyvin järjestettyjen

paperien päällimäisenä oli siinä suuri sinetillä varustettu, mr

Uttersonille osotettu kirjekuori. Juristi avasi sen ja siitä putosi

useampia erilaisia papereita maahan. Näistä ensimäisen huomattiin olevan

testamentin, jonka sanamuoto oli aivan sama kuin sen, jonka hän kuusi

kuukautta sitten oli antanut takaisin tohtorille. Mutta Edward Hyden

nimen sijasta luki juristi siinä nyt, sanomattomaksi hämmästyksekseen,

nimen Gabriel John Utterson.

Hän katsoi Pooleen, sitten paperiin ja vihdoin kuolleeseen

pahantekijään, joka makasi suorana matolla.

»Pääni menee pyörälle», sanoi hän. »Hän on ollut sisäänsulkeutuneena

useampia päiviä; hänellä ei ollut mitään syytä pitää minusta; hänen on

täytynyt olla raivosta mielettömänä sen vuoksi, että joutui

perinnöttömäksi -- ja sittenkään ei hän ole hävittänyt tätä

testamenttia!»

Hän otti lattialta seuraavan paperin. Se oli lyhyt kirje, kirjotettu

tohtorin tunnetulla käsialalla ja varustettu päivämäärällä.

»Poole!» huudahti hämmästynyt lakimies, »hän on ollut elävänä tässä

huoneessa vielä tänä päivänä. Niin lyhyessä ajassa ei häntä ole voitu

piilottaa -- hänen täytyy elää vielä, hänen on täytynyt paeta. Mutta

minkä vuoksi hän olisi paennut -- ja minne? -- Ja jos niin on, niin

miten voimme antaa ilmi tämän itsemurhan? -- -- -- Meidän on oltava

hyvin varovaisia. Minä pelkään, minä pelkään, että me muuten tulemme

kietoneeksi isäntäparkasi hyvin vaikeaan ja ikävään juttuun.»

»Miksi ette lue mitä tuossa paperissa on kirjotettuna, sir», kysyi

Poole.

»Minua pelottaa lukea sitä», vastasi juristi puolikovaa ja hyvin

totisena. »Suokoon Jumala, ettei siihen olisi syytä!»

Sitten hän asetti paperin likemmä kynttilää ja luki seuraavaa:

»Rakas Utterson -- kun tämä joutuu käsiisi, olen minä kadonnut,

asianhaarojen pakosta, joita en ole ollut tarpeeksi tarkkanäköinen

odottamaan. Mutta tuntoni ja kaikki asianhaarat nykyisessä

kuvaamattomassa tilassani viittaavat minulle, että lopun täytyy olla

lähellä. Mene siis ja lue ensiksi se kertomus, jonka Lanyon sanoi

jättävänsä sinun talletettavaksesi; ja jos sitten haluaisit tietää

enemmän, niin lue myöskin se tunnustus, jonka on antanut sinun halpa ja

onneton ystäväsi