Dona Lucrezia, Gennaro. Koko ajan näkyy Rustighello
pikku huoneessa liikkumatonna lasioven takana.
DONA LUCREZIA. Gennaro, te olette myrkytetty.
GENNARO. Myrkytetty?
DONA LUCREZIA. Myrkytetty.
GENNARO. Minun olisi pitänyt arvata se, olihan viini teidän
kaatamaanne.
DONA LUCREZIA. Oh, elkää musertako minua, Gennaro. Elkää ottako minulta
sitä vähää voimaa, mikä minulla vielä on jälellä ja jonka tarvitsen
vielä muutamia hetkiä. Kuulkaa minua. Herttua on mustasukkainen teidän
tähtenne, hän luulee että olette minun rakastajani. Hän ei jättänyt
minulle muuta valittavaa kuin joko nähdä Rustighellon pistävän teidät
kuoliaaksi tai että minä itse tarjoisin teille myrkkypikarin. Se on
kauheata myrkkyä, Gennaro, myrkkyä, jonka paljas ajatteleminenkin saa
kalpenemaan jokaisen italialaisen, joka tuntee viimeisten
kahdenkymmenen vuoden historian.
GENNARO. Niin, Borgiain myrkkyä.
DONA LUCREZIA. Te olette sitä juonut. Ei kukaan koko maailmassa tunne
tämän kauhean sekoituksen vastamyrkkyä, ei kukaan paitse paavi,
Valensian herttua ja minä. Katsokaa, tässä näette tämän pullon, joka
minulla on aina povellani. Tässä pullossa on elämä, on terveys, on
pelastus. Yksi ainoa pisara huulillenne ja te olette pelastettu.
Lucrezia aikoo panna pullon Gennaron huulille, mutta tämä peräytyy.
GENNARO katsellen häntä terävästi. Herttuatar, mistä voin minä tietää,
ett'ei tämä ole myrkkyä?
DONA LUCREZIA kaatuen musertuneena nojatuoliin. Oi jumalani, oi
jumalani!
GENNARO. Eikö teidän nimenne ole Lucrezia Borgia? Luuletteko, ett'en
minä muista Bajazetin veljeä? Niin, minä taidan hiukan historiaakin.
Hänelle uskoteltiin, hänelle myös, että Kaarle kahdeksas oli hänet
myrkyttänyt, ja hänelle annettiin vastamyrkkyä, josta hän kuoli. Käsi,
joka tarjosi hänelle tuon vastamyrkyn, pitää tuota pulloa. Ja suu, joka
kehoitti häntä juomaan, se kehoittaa nyt siihen minuakin.
DONA LUCREZIA. Kurjaa minua!
GENNARO. Kuulkaa, signora, minä en anna teeskennellyn rakkautenne
pettää itseäni. Teillä on joitain hämäriä tarkoituksia minun suhteeni.
Se on aivan ilmeistä. Te varmaan tiedätte, kuka minä olen. Niin juuri,
se näkyy teidän kasvoistanne, ja on helppo nähdä, että teillä on joku
voittamaton syy, joka estää teitä sitä minulle koskaan sanomasta.
Teidän perheenne mahtanee tuntea minun perheeni, ja tällä hetkellä te,
minua myrkyttäessänne, ette luultavasti tahdo kostaa minulle, vaan --
kuka ties -- ehkä äidilleni.
DONA LUCREZIA. Teidän äitinne, Gennaro, te ehkä näette hänet
toisellaisena kuin hän on. Mitä sanoisitte, jos hän ei olisi kuin
rikollinen nainen niinkuin minäkin?
GENNARO. Elkää panetelko äitiäni! Oh, ei! minun äitini ei ole sellainen
nainen kuin te, signora Lucrezia. Oh, minä tunnen hänet sydämmessäni ja
minä haaveilen häntä mielessäni sellaiseksi kuin hän on; minulla on
hänen kuvansa täällä sydämessäni, en rakastaisi häntä niinkuin
rakastan, ell'ei hän olisi minun arvoiseni; pojan sydän ei erehdy
äidistään. Minä vihaisin häntä, jos hän olisi teidän kaltaisenne. Ei,
ei! Minussa on jotain, joka sanoo minulle kuuluvalla äänellä,
että äitini ei ole noita sukurutsauksen, epäsiveellisyyden ja
myrkyttämishimon hirviöitä, joita te olette, te nykyajan kaunottaret.
Oh! jumalani, minä olen varma siitä, että jos taivaan alla on viaton
nainen, siveellinen nainen, pyhä nainen, se nainen on äitini. Oh, hän
on sellainen eikä muullainen. Te hänet varmaankin tunnette, ja te ette
voi väittää vääräksi, mitä olen sanonut.
DONA LUCREZIA. En, minä en tunne tällaista naista, tällaista äitiä.
GENNARO. Mutta kenelle minä puhun näin? Mitäpä teitä, Lucrezia Borgia,
liikuttavat äidin ilot tai surut? Teillä ei ole koskaan ollut lapsia,
niin ainakin kerrotaan, ja kiittäkää te siitä onneanne. Sillä jos
teillä olisi lapsia, niin he teidät kieltäisivät. Ei onnettomin
taivahan hylkykään haluaisi itselleen teidän kaltaistanne äitiä. Olla
Lucrezia Borgian poika! sanoa Lucrezia Borgialle: äitini. Oh...
DONA LUCREZIA. Gennaro, te olette myrkytetty, herttua, joka luulee
teidän kuolleen, voi tulla millä hetkellä hyvänsä, minun ei pitäisi
ajatella muuta kuin teidän pelastustanne ja pakoanne, mutta te sanotte
minulle niin hirmuisia asioita, ett'en minä voi muuta kuin jäädä
kauhusta kivettyneenä teitä kuuntelemaan.
GENNARO. Herttuatar...
DONA LUCREZIA. Kas niin, tästä täytyy tulla loppu. Musertakaa minut
ylenkatseenne alle; mutta te olette myrkytetty, tyhjentäkää heti tämä!
GENNARO. Mitä on minun uskominen? Herttua on kunnian mies, ja minä olen
pelastanut hänen isänsä hengen. Teitä, teitä olen minä loukannut.
Teillä on syytä kostaa minulle.
DONA LUCREZIA. Kostaa sinulle, Gennaro! -- Minä, joka voisin antaa
sinulle koko elämäni lisätäkseni yhden ainoan hetken sinun elämääsi,
joka voisin vuodattaa vereni kuiviin estääkseni sinua vuodattamasta
yhtä ainoata kyyneltäkään, minä, joka voisin istua häpeäpaaluun
asettaakseni sinut valta-istuimelle, joka voisin helvetin kidutuksella
maksaa sinun pienimmän ilosi, en epäileisi, en valittaisi, vaan olisin
onnellinen, suuteleisin jalkojasi, Gennaro. Oh, sinä et koskaan saa
tietää mitään muuta minun sydänparastani, et muuta kuin että hän on
sinua täysi. Gennaro, aika rientää, myrkky vaikuttaa, sinä tunnet sen
hetipaikalla! kuuletko? vielä hetkinen ja kaikki on myöhäistä. Elämä
avaa sinulle tällä hetkellä kaksi pimeyttä, mutta yhdellä on vähemmän
minuutteja kuin toisella vuosia. Sinun täytyy valita jompikumpi.
Valinta on kauhea! Anna minun johtaa itseäsi. Sääli itseäsi ja minua,
Gennaro! Juo pian, juo taivahan nimessä!
GENNARO. Hyvä. Jos tässä tapahtuu rikos, niin tulkoon syy siitä teidän
päällenne. Sitäpaitse, puhuittepa totta tai valetta, ei maksa vaivaa
elämästäni enempää melua pitää. Antakaa tänne.
Ottaa pullon ja juo.
DONA LUCREZIA. Pelastettu! -- Nyt, palaa takaisin Venetsiaan niin pian
kun ratsusi pääsee. Onko sinulla rahaa?
GENNARO. On.
DONA LUCREZIA. Herttua luulee sinut kuolleeksi. On helppo salata
häneltä sinun pakosi. Odota! Ota tämä pullo ja pidä se aina kanssasi.
Tätä nykyä on joka ateriassa myrkkyä. Sinä, varsinkin sinä olet aina
vaarassa. Ja nyt, lähde pian. (Näyttäen hänelle salaoven, jota
raottaa.) Astu alas näitä rappuja. Se vie erääseen pihaan Negronin
palatsissa. Sitä tietä on sinun helppo pujahtaa tiehesi. Elä odota
huomiseen aamuun, elä odota auringon laskuun, elä viivy yhtä ainoata
tuntia, elä odota puoltakaan tuntia! Jätä Ferrara heti paikalla,
niinkuin olisi se Sodoma, joka palaa, eläkä katsahda taaksesi! Hyvästi!
-- Odota vielä hetkinen. Minulla on vielä viimeinen sana sinulle
sanottavana, oma rakas Gennaro.
GENNARO. Puhukaa, herttuatar!
DONA LUCREZIA. Sanon sinulle tällä hetkellä ikuiset jäähyväiset,
Gennaro. En saa sinua enää koskaan nähdä, en saa toivoa sinua enää edes
sattumalta tapaavani. Se oli ainoa onni, joka minulla vielä oli
maailmassa jälellä. Mutta se voisi saattaa sinun henkesi vaaraan,
Gennaro. Olemme siis ijäksi päiväksi tässä maailmassa erotetut, niin,
ja minä olen liiankin varma siitä, että tulemme olemaan erotetut
tulevassakin. Gennaro, etkö tahtoisi sanoa minulle jotain hellää sanaa,
ennenkun me näin eroamme ikuiseksi?
GENNARO luoden alas silmänsä. Herttuatar...
DONA LUCREZIA. Olen pelastanut sinun henkesi, olenhan.
GENNARO. Te sanotte niin. Kaikki tämä on niin hämärää. En tiedä, mitä
ajatella. Kuulkaa, herttuatar, minä voin antaa teille anteeksi kaikki,
yhtä vain en voi.
DONA LUCREZIA. Mitä?
GENNARO. Vannokaa kaiken sen kautta, mikä on teille rakasta, minun
pääni kautta, koska minua rakastatte, minun sieluni ikuisen pelastuksen
kautta, vannokaa minulle, ett'ei teidän rikoksillanne ole mitään osaa
minun äitini onnettomuuksiin!
DONA LUCREZIA. En voi valehdella teille, Gennaro. En voi sitä vannoa.
GENNARO. Oi äitini, äitini! kas tuossa siis se kauhea nainen, joka on
syynä sinun onnettomuuteesi!
DONA LUCREZIA. Gennaro!
GENNARO. Olette tunnustanut syyllisyytenne! Hyvästi! Olkaa kirottu!
DONA LUCREZIA. Ja sinä, Gennaro, ole siunattu!
Gennaro poistuu. -- Lucrezia kaatuu pyörtyneenä nojatuoliin.