Samat, Gennaro, vartijat.
DON ALPHONSO. Mitä olenkaan kuullut sanottavan, signore Gennaro!
Että se, mitä olette tehnyt tänä aamuna, sen olette tehnyt
ajattelemattomuudesta ja uhmailun halusta, ilman pahempaa tarkoitusta,
jonka herttuatar antaa teille anteeksi ja että muuten olette
urhoollinen mies. Äitini kautta, jos niin on, voitte palata terveenä ja
vahingoittumatonna Venetsiaan. Jumala ei tahdo, että minä riistän
kuuluisalta Venetsian tasavallalta hyvän palvelijan ja kristikunnalta
uskollisen käsivarren, joka kantaa uskollista miekkaa, kun Kypron ja
Kandian vedet vielä vilisevät pakanoita ja saraseeneja.
GENNARO. Todellakin, monsignore! Tunnustaakseni en odottanut tätä
käännettä. Mutta minä kiitän teidän kuninkaallista korkeuttanne.
Laupeus on kuninkaallisten avuja, ja jumala antaa armoa tuolla ylhäällä
sille, joka on antanut armoa täällä alhaalla.
DON ALPHONSO. Teillä on kai hyvä palkka tasavallan palveluksessa?
kuinka paljon ansaitsette, hyvinä vuosina niinkuin huonoinakin?
GENNARO. Minulla on komppania viisikymmentä jousimiestä, jotka palkkaan
ja vaatetan. Paitse satunnaisia tuloja saan minä tasavallalta tuhat
kultasekiiniä vuodessa.
DON ALPHONSO. Ja jos minä tarjoisin teille neljätuhatta, rupeaisitteko
minun palvelukseeni?
GENNARO. Minä en voisi. On vielä oltavani viisi vuotta tasavallan
palveluksessa. Olen sidottu.
DON ALPHONSO. Kuinka? sidottu?
GENNARO. Valan kautta.
DON ALPHONSO hiljaa dona Lucrezialle. Nuo tuommoiset näkyvät pitävän
valansa. (Ääneen.) Elkäämme siis puhuko siitä sen enempää, signore
Gennaro.
GENNARO. En ole tehnyt mitään alhaista pelastaakseni henkeäni, mutta
koska teidän ylhäisyytenne sen minulle antaa takaisin, niin voin sanoa
jotakin. Teidän ylhäisyytenne muistaa Faenzan piirityksen kaksi vuotta
sitten. Herttua Herkules Este, teidän isänne, oli siellä suuressa
hengenvaarassa kahden Valensian herttuan sotamiehen häntä ahdistaessa.
Eräs palkkasoturi hänet pelasti.
DON ALPHONSO. Niin kyllä, ja tuota soturia ei ole koskaan tavattu.
GENNARO. Minä olen se sotilas.
DON ALPHONSO. Kautta kaikkivallan, kapteeni, sellainen teko on
palkittava. -- Ettekö tahtoisi ottaa vastaan tätä kukkarota? Se on
täynnä kultasekiinejä.
GENNARO. Tasavallan palvelukseen ruvetessamme me vannomme valan,
ett'emme ota mitään vierailta hallitsijoilta. Kuitenkin, jos teidän
ylhäisyytenne sallii, otan minä tämän kukkaron ja jaan omassa nimessäni
sen sisällön näille urhoollisille sotilaille.
Osoittaa vartijoita.
DON ALPHONSO. Tehkää niin. (Gennaro ottaa kukkaron.) Mutta sitten te
juotte kanssani, niinkuin on esi-isiemme vanha tapa, nyt kun olemme
hyvät ystävät, lasin minun hyvää Syrakuusan viiniäni.
GENNARO. Mielelläni, monsignore.
DON ALPHONSO. Kunnioittaakseni teitä, niinkuin tulee kunnioittaa sitä,
joka on pelastanut isäni hengen, tahdon minä, että herttuatar itse
ojentaa teille maljan.
Gennaro kumartaa ja kääntyy jakamaan rahoja sotamiehille
näyttämön perällä. Herttua kutsuu:
Rustighello! (Rustighello tulee tarjottimen kanssa.) Pane tarjotin
tuonne tuolle pöydälle. -- Hyvä. (Tarttuen dona Lucreziaa käteen.)
Kuulkaa, mitä minä sanon tuolle miehelle. Rustighello, mene takaisin
paikallesi tämän oven taa, paljas miekka kädessäsi; jos kuulet tämän
kellon soivan, niin tule sisään. Mene.
Rustighello menee, ja hänen nähdään asettuvan takaisin
entiselle sijalleen oven taa.
Signora, te kaadatte itse viinin tämän nuoren miehen juoda, ja te
teette hyvin ja kaadatte tästä kultaisesta pullosta.
DONA LUCREZIA kalpeana ja heikolla äänellä. Ymmärrän. -- Jos te
tietäisitte, mitä tällä hetkellä teette, ja kuinka se on kauheaa, te
vapisisitte itsekin, niin luonnoton kuin olettekin.
DON ALPHONSO. Varokaa erehtymästä pulloista. -- Herra kapteeni.
Gennaro, joka on jakanut rahat, astuu etualalle. Herttua
kaataa itselleen viiniä emaljimaljaan hopeapullosta,
ja nostaa maljan huulilleen.
GENNARO. Olen hämilläni näin paljosta hyvyydestä.
DON ALPHONSO. Herttuatar, kaatakaa juotavaa signore Gennarolle. --
Kuinka vanha olette, herra kapteeni?
GENNARO ottaen toisen maljan ja ojentaen sen herttuattaren
täytettäväksi. Kahdenkymmenen vuoden.
DON ALPHONSO hiljaa herttuattarelle, joka koettaa ottaa hopeaisen
pullon. Kultapullosta. (Lucrezia ottaa vavisten kultapullon.) Kai
olette rakastunutkin?
GENNARO. Kukapa ei olisi hiukan rakastunutkin, monsignore.
DON ALPHONSO. Tiedättekö, herttuatar, että olisi ollut julmaa riistää
elämä tältä nuorelta mieheltä, elämä, rakkaus, Italian ihana aurinko,
riistää häneltä hänen kaksikymmenvuotinen kauneutensa, hänen loistava
sotilasammattinsa, olisi todellakin ollut julmaa riistää häneltä
juhlat, naamiohuvit, iloiset Venetsian karnevaalit, joissa niin monta
aviomiestä petetään, ja kauniit naiset, joita tämä nuori mies voi
rakastaa ja jotka mahtavat häntä rakastaa, eikö totta, signora? --
Kaatakaahan toki viiniä kapteenille. (Hiljaa.) Jos viivyttelette, niin
kutsun Rustighellon.
Lucrezia kaataa Gennaron maljaan sanaakaan sanomatta.
GENNARO. Kiitän teitä monsignore, että sallitte minun elää äitiparkaani
varten.
DONA LUCREZIA hiljaa. Oh! Kauheata!
DON ALPHONSO juoden. Maljanne, terveydeksenne, kapteeni Gennaro,
toivotan teille pitkää ikää.
GENNARO. Antakoon jumala samaa teillekin, monsignore.