Gennaro, Dona Lucrezia.
DONA LUCREZIA. Tämä terassi on hämärä ja autio; voin poistaa naamioni
täällä. Minä tahtoisin, että te näkisitte minun kasvoni, Gennaro.
Hän riisuu naamionsa.
GENNARO. Te olette kovin kaunis!
DONA LUCREZIA. Katsele minua, Gennaro, ja sano minulle, ett'en herätä
sinussa kauhua.
GENNARO. Tekö herättäisitte minussa kauhua! ja miksi? Päin vastoin,
minä tunnen sydämmeni pohjassa jotain, joka vetää minua teihin.
DONA LUCREZIA. Sinä siis luulet, että voisit minua rakastaa, Gennaro?
GENNARO. Miksi en voisi? On kuitenkin, tahdon olla suora, on kuitenkin
nainen, jota aina tulen rakastamaan enemmän kuin teitä.
DONA LUCREZIA hymyillen. Minä tiedän. Pikku Fiammetta.
GENNARO. Ei.
DONA LUCREZIA. Kuka sitten?
GENNARO. Äitini.
DONA LUCREZIA. Äitisi? äitisi, oo, Gennaro! Sinä rakastat paljon
äitiäsi, eikö totta?
GENNARO. Enkä minä kuitenkaan koskaan ole häntä nähnyt. Se on
varmaankin teistä hyvin kummallista, eikö niin? Kuulkaa, en tiedä
miksi, mutta minun tekee mieleni uskoa teille jotain; tekee mieleni
ilmaista teille salaisuus, jota en vielä ole ilmaissut kenellekään, en
edes aseveljelleni, en edes Maffio Orsinille. On omituista paljastaa
itsensä näin, kenelle tahansa, mutta minusta tuntuu kuin ette olisikaan
minulle kuka tahansa. -- Olen sotilas, joka ei tunne perhettään. Minä
kasvoin Kalabriassa erään kalastajan luona, jota luulin isäkseni.
Täyttäessäni kuusitoista vuotta tuo kalastaja ilmoitti minulle, ett'ei
hän ollutkaan isäni. Vähän aikaa sen jälkeen tuli muuan herra, ja
asesti minut ritariksi ja meni pois avaamatta kypäriään. Taas vähän
aikaa sen jälkeen tuli mustiin puettu mies ja antoi minulle kirjeen.
Avasin sen. Äitini minulle kirjoitti, äitini, jota en tuntenut, äitini,
jota haaveilin hyväksi, helläksi, suloiseksi, kauniiksi niinkuin te,
äitini, jota ihailin ja jumaloin koko sielustani ja sydämmestäni. Tuo
kirje ilmaisi minulle, yhtäkään nimeä mainitsematta, että olin
aatelinen ja suurta sukua, ja äitini oli kovin onneton. Äiti parka!
DONA LUCREZIA. Sinä hyvä Gennaro!
GENNARO. Siitä päivästä alkaen rupesin minä seikkailijaksi; koska jo
olin jotakin syntymäni kautta, niin tahdoin tulla joksikin myöskin
miekkani kautta. Olen harhaillut halki Italian. Mutta kunkin kuukauden
ensimmäisenä päivänä, missä silloin ollenkin, saapuu luokseni sama
lähetti. Hän antaa minulle kirjeen äidiltäni, saa vastaukseni ja menee,
eikä hän sano minulle mitään enkä minä sano hänelle mitään, sillä hän
on kuuro ja mykkä.
DONA LUCREZIA. Et siis tiedä mitään perheestäsi?
GENNARO. Tiedän, että minulla on äiti, että hän on onneton, ja että
minä antaisin elämäni tässä maailmassa saadakseni nähdä hänen itkevän
ja elämäni toisessa maailmassa saadakseni nähdä hänen hymyilevän. Siinä
kaikki, mitä tiedän.
DONA LUCREZIA. Mitä teet noilla kirjeillä?
GENNARO. Ne ovat minulla kaikki täällä sydämmelläni. Me sotilaat, me
panemme rintamme usein alttiiksi vihollisen miekan iskuille. Äidin
kirjeet ovat hyvä haarniska.
DONA LUCREZIA. Sinä jalo nuori mies!
GENNARO. Odottakaa, tahdotteko nähdä hänen käsialansa? Kas tässä yksi
hänen kirjeistään. (Hän ottaa poveltaan paperin, jota suutelee ja antaa
sen sitten Dona Lucrezialle.) Lukekaa se.
DONA LUCREZIA lukien: "... Elä koeta päästä minua tuntemaan, rakas
Gennaroni, ennenkun on tullut se päivä, jonka minä olen määräävä. Minä
olen kovin surkuteltava olento. Säälimättömät sukulaiset ympäröivät
minua ja he tappaisivat sinut, niinkuin he tappoivat sinun isäsi. Ei
kukaan muu kuin minä saa tietää sinun syntymäsi salaisuutta. Se on niin
surullinen salaisuus ja se on niin suuri salaisuus, että jos sinä sen
saisit tietää, et malttaisi siitä vaieta; nuoret ovat luottavaisia,
sinä et tunne niin hyvin kuin minä niitä vaaroja, jotka sinua
ympäröivät; kuka tietää? sinä tahtoisit ehkä uhmata niitä nuoren miehen
turhamaisuudesta, sinä puhuisit, sinä ehkä antaisit aavistaa jotakin
itsestäsi, etkä sinä sen jälkeen saisi elää kahta päivää. Ei, ei! tyydy
tietämään, että sinulla on äiti, joka sinua jumaloi, ja joka yöt ja
päivät valvoo henkeäsi. Gennaroni, poikani, en rakasta tässä maailmassa
mitään muuta kuin sinua. Sydämmeni sulaa, kun sinua ajattelen..."
Keskeyttää, pidättäen kyyneliään.
GENNARO. Kuinka hellästi te luette. Voisi sanoa, ett'ette lue, vaan
puhutte. -- Ah, te itkette. -- Te olette hyvä, minua miellyttää nähdä
teidän itkevän lukiessanne, mitä äitini minulle kirjoittaa... (Hän
ottaa kirjeen, suutelee sitä uudelleen ja pistää sen povelleen.) --
Niin, te näette nyt, että kehtoni ympärillä on tapahtunut paljon
rikoksia. -- Äiti parkani! -- Ymmärrättekö nyt, miksi minä en välitä
lemmen seikkailuista ja semmoisista, kun ei minulla ole kuin yksi ainoa
ajatus sydämmessäni, äitini! Oi, jos voisin vapauttaa äitini! palvella
häntä! kostaa hänen kärsimyksensä, lohduttaa häntä, mikä onni! Vasta
sitten on aika ajatella rakkautta. Kaikki mitä teen, sen teen ollakseni
äitini arvoinen. On paljon seikkailijoita, jotka eivät välitä mistään,
jotka taisteleisivat paholaisen puolesta, taisteltuaan juurikään pyhän
Mikaelin puolesta; minä, minä en palvele kuin oikeita asioita. Tahdon
kerran laskea äitini jalkain juureen miekan niin puhtaan, niin
uskollisen kuin on jonkun keisarin miekka. -- Minulle tarjottiin
suuripalkkainen paikka tuon inhoittavan Lucrezia Borgian palveluksessa.
Minä hylkäsin tarjouksen.
DONA LUCREZIA. Gennaro! -- Gennaro! säälikää pahojakin. Ettehän tiedä,
mitä heidänkin sydämmissään liikkuu.
GENNARO. Minä en sääli niitä, jotka eivät muita sääli. Mutta elkäämme
siitä enää puhuko. Ja nyt kun minä olen sanonut teille, kuka olen, niin
tehkää te samoin ja sanokaa vuorostanne minulle, kuka te olette?
DONA LUCREZIA. Olen nainen, joka teitä rakastaa, Gennaro.
GENNARO. Mutta nimenne?...
DONA LUCREZIA. Elkää sitä minulta enää kysykö.
Soihtuja. Sisään tulevat melulla Maffio ja Jeppo.
Dona Lucrezia panee kiireesti naamion silmilleen.