Nikita ja Matrjona (tulee kiireesti ulos, lyhty ja lapio kädessä).
_Matrjona_. Mitä siinä istua kökötät, kuin kana orrella? Ja mitä sinua
vaimosi käski tekemään? Vai onko se jo valmis?
_Nikita_. Mitäs te sitte aiotte tehdä?
_Matrjona_. Me kyllä tiedetään, mitä tehdään, vaan tee sinä tehtäväsi.
_Nikita_. Ihan te sotkette kiinni minut.
_Matrjona_. Mitä siinä? Vai peräytyäkö aiot? Jopa nyt jotain, kun sinä
peräytymään rupeat.
_Nikita_. Eihän sitä semmoista saata! Elävähän se on olento sekin.
_Matrjona_. Vielä mikä elävä?! Kun tuskin henki ruumiissa pysyy. Ja
minnekä sen sitte panet? Ota ja vie Löytölastenhuoneesen, — vaan kuolee
se kuitenkin, ja sittekös huhu leviää, vievät paikalla kunnian ja
maineen, ja tyttö jää meidän niskoillemme.
_Nikita_. Vaan jos saavat tietää?
_Matrjona_. Niinkuin ei omassa talossaan mitään voisi tehdä! Niin
tehdään, ett’ei hajun kaarnettakaan tunnu, kunhan vain teet, mitä
käsken. Sillä ei meidän akkain työ tässä ilman miehisen miehen apua
luonnistu. He, tuoss’ on lapio, astu kellariin ja tee tekosi. Minä
valaisen.
_Nikita_ Mitä sitte tehdä pitää?
_Matrjona_. (Kuiskaten.) Kaiva kuoppa. Sitte kyllä tuodaan ulos ja
korjataan sukkelaan pois. Näetsen, taas huutaa! Mene tuossa jo! Minä
lähden myös.
_Nikita_. Jokos se sitte kuoli?
_Matrjona_. Kuoli, kuoli. Väleen pitää tehdä. Eikä ole kylän väkikään
vielä makuulla. Saattavat kuulla ja nähdä, — ja enempää eivät
tarvitsekaan. Eilenillalla tästä urjädnikkakin kulki ohi. Ja sinä
tuossa vielä seisoskelet. (Antaa hänelle lapion.) Mene alas kellariin
ja kaiva nurkkaan kuoppa; maa on muhea, sitte taas voit tasoitella.
Eikä se maakulta siitä kellekään mitään mainitse, — nuolaisee umpeen
kuin lehmä kielellään. Mene, kultaseni, mene jo.
_Nikita_. Ihan te sotkette kiinni minut. Hitto minä teistä. Menen,
toden perään, matkaani. Tehkää itse, niinkuin tahdotte.