_Nikita_. (Yksin; on kauvan ääneti.) No, onpas nyt tekemistä! Ja jo
sitä akkaväkeä! Niiden kanssa sitä on pahemmassa, kuin pulassa. Sanoi,
että olisin aikaisemmin ajatellut. Milloinka aikaisemmin ajatellut?
Ja milloin ajatellut? Viime kesänähän se Akulina minuun takertui.
Vaan ka! Enhän minä mikä munkki ole. Kun isäntä kuoli, niin peitin
rikokseni, niinkuin peittää piti. Siihen minä en ole syypää. Ja vähäkös
niin tapahtuu? Vaan sitte ne pulverit. Mutta minäkös häntä siihen
kehoitin? Jos olisin tiennyt, niin tappanut olisin silloin sen nartun.
Toden perään olisin tappanut! Osalliseksi noihin ruokottomuuksiinsa on
minut tehnyt, senkin ryötys. Ja siitä hetkestä saakka hän kävi minulle
vastenmieliseksi. Kun äiti silloin minulle sen kertoi, niin kävi
hän vastenmieliseksi, niin vastenmieliseksi minulle, ett’en melkein
sietänyt nähdäkään häntä. Mitenkäs sen kanssa sitte elää voi? Ja siitä
se lähti!... Tyttö kun kimppuuni kävi, niin mitäs minä? Ell'en minä, niin
joku toinen. Vaan, näetsen, kuinka kävi. Mutta enhän minä taaskaan
ollut siihen syypää vähääkään. Oh, onpas nyt tekemistä... (Istuu
miettien.) Vaan onpas ne akat rohkeita, kun semmoista ovat keksineet.
Mutta minäpä en suostu sitä tekemään.