Samat ja Anjutka.
_Anjutka_. (Tulee.)
_Akim_. Ka, siinä se on järkevä tyttö! Aina se puuhaa! On maar’ sun
kovin vilu?
_Anjutka_. Niin armottoman vilu. Päivää, vaari.
_Anisja_. No? Onko hän siellä?
_Anjutka_. Eikä. Andrian vain oli siellä kaupungista ja hän sanoi
nähneensä isän kaupungissa, ravintolassa. Sanoi isän olevan ihan
humalassa.
_Anisja_. Tahdotko syödä? He, tuoss’ on.
_Anjutka_. (Menee uunin luo.) Onpas nyt kylmäkin. Kädetkin ovat
kohmettuneet. (Akim riisuu jaloistaan. Anisja huuhtoo astioita.)
_Anisja_. Isä hoi!
_Akim_. Mitä sanot?
_Anisja_. Mitenkäs Marinan elämä on? Onkos hänen hyvä olla?
_Akim_. Tuossahan tuo menee. Onhan sen. Se, näet, on viisas naikkonen,
hiljainen ja koettaa parastaan. Tuossahan tuo menee, sillä nöyrä,
ahkera, ja, tuota, tottelevainen naikkonen se on. Onhan sen hempukan
hyvä.
_Anisja_. Mitäs ne kertovat että teidän kylästä muuan Marinan miehen
sukulainen tahtoi meidän Akulinan ottaa. Onkos siitä mitä kuulunut,
vai?
_Akim_. Mirónovko, vai? Onhan ne tuota ämmät juoruelleet, vaan eipä
tuosta näy mitään. Enkä minä tiedä; mitä ne lie ämmät kertoneet! Enkä
muistakaan enää, näetsen, kun olen huonomuistiseksi käynyt. Onhan ne
Mirónovit, tuota, niinkuin kelpo ihmisiä.
_Anisja_. Enpä enää tiedä, miten saisin tytön pikemmin naitetuksi.
_Akim_. Mitenkä niin?
_Anjutka_. (Kuuntelee.) Nyt tulivat.
_Anisja_. No, elä ole heitä huomaavinasikaan! (Huuhtoo astioita
päätään kääntämättä.)