_Mitritsh_. (mörähtää.) Oh, hyvä Isä! Laupias pyhä Miikula!
_Kuoma_. (Säpsähtää.) Hyi, kun säikäytti! Kukas se on?
_Anisja_. Mitritsh — renki.
_Kuoma_. Voi, voi, kun pelästytti. Ja minä ihan unhoitin. Vaan kuulehan,
kuomaseni, kerrotaan, että Akulinan aikovat viedä miehelään.
_Anisja_. (Nousee kangaspuilta ja istuutuu pöydän luo.) Yrittihän
ne sitä Dedlovasta päin, vaan näköjään oli huhu heilläkin käynyt,
yrittihän ne ja siihen se asia jäi. Ketäpä sitä haluttaisi?
_Kuoma_. Entäs Sujevan Lisimov?
_Anisja_. Kävihän se puhemies sieltäkin, vaan ei tullut mitään. Eikä
se kovin luoksensa houkuttele.
_Kuoma_. Vaan Haittaapa pitäisi.
_Anisja_. Ja miten vielä. En tiedä, kuomaseni, miten saisin talosta
pois, vaan ei asia mallaa. Ei oikein ole halukas Nikita eikä tyttökään.
Ei, näetsen, ole vielä kyllikseen henttunsa kanssa vehtaillut.
_Kuoma_. Voi, voi, sitä syntiä! Kuka sitä voisi ajatellakaan. Isäntimähän
hän on sille.
_Anisja_. Oh, kuomaseni. Niin sukkelasti ne ovat minut peijanneet ja
veijanneet, ett’ei sanoakaan saata. En mitään, hupsu, huomannut, en
mitään ajatellut, kun naimisiin menin. Enkä mit’ikään aavistanut, että
heillä jo oli kaikki asiat sovittu.
_Kuoma_. Onpas nyt jotain!
_Anisja_. Ja kasvamistaan on heidän välinsä kasvanut; minulta,
näetsen, salaa. Voi, kuomaseni, tukalaksi, lopen tukalaksi on minulle
elämäni käynyt. Kunpa vain en rakastaisi häntä.
_Kuoma_. No, vielä häntä sanoo!
_Anisja_. Kovin, kuomaseni, minuun koskee häneltä semmoista loukkausta
kärsiä. Kovin koskee!
_Kuoma_. Sanotaanpa, että hän on kovakouraiseksikin käynyt?
_Anisja_. No, jos mitä! Ennen aikaan hän juovuspäissään toki lempeä
oli. Ja kun ennen joi, niin aina kuitenkin olin hänen mielestään
hyvä, vaan nyt, kun on ryypännyt, niin päälleni tuppaa ja jalkoihin
tallaa. Muutama päivä sitte lettiin kävi käsiksi, niin että töintuskin
irti pääsin. Ja tyttö, se taas on pahempi, kuin käärme. Kumma, että
semmoisia maakaan synnyttää.
_Kuoma_. Voi, voi, kuomaseni, sairas sinä olet, sen näen sinua
katsellessani! Ja onpas siinä kärsimistä! Kerjäläisen itsellesi otit,
ja nyt se sillä lailla sinua kohtelee. Miksi et sinä häntä siitä edes
varoittele?
_Anisja_. Voi, rakas kuoma! Minkä sitä sydämmelleen saapi?! Vainaja
oli kyllä ankara, ja kuitenkin minä häntä pyörittelin, miten tahdoin;
vaan tässä en voi mitään, kuomaseni. Kun näen hänen, niin heti viha
lauhtuu. Eikä rohkeuttakaan minulla ole vähääkään häntä vastaan;
kävelen vain hänen edessään, kuin mikä kana.
_Kuoma_. Voi, hyvä ihminen! Kyllä sen näkee, mitä sinulle on tehty!
Matrjonanhan kerrotaan semmoisia asioita ajavan. Se se varmaan on...
_Anisja_. Sitähän minä itsekin ajattelen. Oikein toisinaan
harmittaakin. Tekisipä mieli repiä mies palasiksi. Vaan kun näen hänet,
niin ei, — ei nouse sydän häntä vastaan.
_Kuoma_. Näkeehän sen, mistä se on lähtenyt. Kauankos sitä, hyvä
ihminen, Jumalan luomaa turmellakseen tarvitsee. Oikein ihmettelen
sinua katsellessani, minne kaikki on kadonnut.
_Anisja_. Ihan minä olen kuin jalkapuussa. Ja katsohan tuota Akulina
hupeloakin! Mokomakin tyttökutale, vaan katsopas sitä nyt! Mistä siihen
nyt kaikki on tullut?! Ja miten Nikita hänet on koristellut! Tyttö on
pöyhkeytynyt ja paisunut, kuin vesirakko. Vaikka hölmö onkin, niin
onpas silti jos mitä päähänsä saanut: minä se, sanoo, tässä emäntä
olen. Minun se on talokin. Ja minut hänelle isä naittaa tahtoi. Ja niin
on vielä kiukkuinen, että Jumala varjele. Kun vihastuu, niin katolta
olkia repii.
_Kuoma_. On se sitte, kuomaseni, sulla elämää! Ja ihmiset vielä
kadehtivat. Rikkaiksi teitä kehutaan, vaan vierähtää se, näemmä, kyynel
kultaankin.
_Anisja_. Vielä siinä mitä kadehtimista! Ja tuhkana se rikkaus tuuleen
hajoaa. Tuhlaa rahoja, niin että oikein...
_Kuonia_. Mitäs sinä, kuomaseni, niin vain annat tuhlata? Rahathan on
sinun.
_Anisja_. Jospa sinä kaikki tietäisit! Minä, näetsen, olen yhden
erehdyksen tehnyt.
_Kuoma_. Minäpä, kuomaseni, sinun sijassasi kääntyisin suoraan ylimmän
hallituksen puoleen. Rahat kun ovat sinun, niin mitenkä se niitä
tuhlata saattaa. Missä se semmoinen tapa on?
_Anisja_. Siitä nyt nykyään ei piitata mitään.
_Kuoma_. Voi, kuomaseni, ihan sinä, näen mä, olet heikoksi mennyt.
_Anisja_. Heikoksi, rakas, ihan heikoksi olen mennyt. Tuhlaamalla hän
minut hävittää. Enkä minä itse tiedä niin mit’ikään. Voi, polonen,
päiviäni!
_Kuoma_. Sielläpä taitaa joku tulla? (Kuuntelee. Ovi avautuu ja Akim
astuu sisään.)