Samat ja Matrjona.
_Matrjona_. (Tulee ja ristii kauan silmiään pyhänkuvan edessä.)
_Nikita ja Anisja_. (Väistyvät syrjään toisistaan.)
_Matrjona_. En ole tietävinäni siitä, mitä näin, mitä kuulin, en.
Perhosen kanssa vain leikittelit — niinhän? Leikkiihän sitä
vasikkakin. Ja mikäpä on leikkiessä? Sehän on nuorten tehtävä.
Mutta sinua, poikaseni, isäntä siellä pihalla kyseli.
_Nikita_. Tulin kirvestä hakemaan.
_Matrjona_. Tiedän, tiedän, kultaseni, mitä kirvestä. Se kirves on
enimmäkseen naisten liepeissä.
_Nikita_. (Kumartuu kirvestä ottamaan.) Joko, äiti, ihan todenperään
te minua naimaan tahdotte? Minusta nähden se on aivan joutavata. Eikä
tuota minun mielenikään tee.
_Matrjona_. Mitä vielä, kultaseni! Mitä naimisesta! Ole ja elä! Isähän
se vain... Mene, poikaseni, kyllä me ilman sinuttakin kaikki asiat
selvitellään.
_Nikita_. Ihmeellistä, toden perään; milloin tahdotaan naimaan, milloin
ei. En lopullisesti ymmärrä tästä mit'ikään. (Menee ulos.)