Anisja ja Nikita.
_Nikita_. (Tulee silmäillen ympärilleen. Nähtyään Anisjan olevan yksin,
hän astuu nopeasti hänen luokseen. Kuiskaten:) No, veikkonen, nyt on
tuho tulossa! Isä on täällä, tahtoo ottaa paikasta pois ja vaatii
kotiin tulemaan. "Se on päätetty", sanoo, "että sinun pitää naida ja
saat asua kotona."
_Anisja_. Ka, nai! Mitäs se minuun kuuluu.
_Nikita_. Vai on se niinikään! Minä tässä perustelen, miten asia olisi
parhaiten ratkaistava, niin hän vain naimaan käskee. Mitenkäs se nyt
niin on? (iskee silmää.) Vai oletko unhoittanut?
_Anisja_. Nai kun nait! Vähät minä siitä.
_Nikita_. Mitä tuossa nyt tiuskut? Nääs sitä, kun ei anna taputellakaan
itseään. Mikäs sinun nyt on?
_Anisja_. Sepä kun tahdot hylätä. Ja kun hylkäät, niin enpä tuota
liioin minäkään sinua kaipaa. Sen pituinen se!
_Nikita_. Elä nyt joutavia, Anisja. Minäkö sinua unhoittaa tahtoisin?
En ikipäivinäni. En koskaan hylkää sinua, se on vissi. Ja sen olen
päättänyt, että jos minut pakottavatkin naimaan, niin tulen sittenkin
luoksesi takaisin. Kunpa nyt vain eivät kotiin vaatisi.
_Anisja_. Vähät minä sinusta naineena välitän.
_Nikita_. Vaan eihän sitä, veikkonen, toki isänkään tahdolle mitään voi.
_Anisja_. Syytä sinä isääsi, vaikka ne on vain omia juoniasi. Kauan jo
olet kauppaa hieroskellut henttusi Marinan kanssa. Se se on tämän
sulle päähäsikin pannut. Eipä tuo suotta täällä tuonnoin käynytkään.
_Nikita_. Marinako? Jopa minä hänestä hyvinkin huolin!... Vähäkös
niitä kaulaan kiipee...
_Anisja_. Mitäs varten sitte isäsi tänne tuli? Itse olet pyytänyt!
Sinä valehtelet minulle, (itkee.)
_Nikita_. Anisja, usko taikka elä, vaan minä en ole siitä edes
unissanikaan yhtään mitään nähnyt. Ei, suoraan sanoen, pikkuistakaan
aavistusta minulla ole siitä ollut. Kaikki on isäukko omasta päästään
keksinyt.
_Anisja_. Jos et sinä itse naida tahdo, niin ei suinkaan sinua siihen
kukaan väkipakollakaan saa.
_Nikita_. Sitähän minä perustelen, että mahdotonta se on isänkin tahtoa
vastaan tehdä. Itseni minun ei tee mieli.
_Anisja_. Pane vastaan, siinä kaikki.
_Nikita_. Olipa joku kerran pannut vastaan, niin sai aika rieskan
vallanpitäjiltä. Ja sepäs se on, ettei liioin tee sitäkään mieli. Kovin
kuuluu kutkuttavan selkänahkaa.
_Anisja_. Ole jo ilvehtimättä! Vaan kuule, Nikita: jos sinä Marinan
nait, niin en tietä mitä itselleni teen... Henkeni lopetan! Sillä
minä olen syntiä tehnyt ja lakia vastaan rikkonut eikä tehtyä voi
tekemättömäksi saada. Jos sinä vielä lähdet pois, niin teen sen, minkä
sanoin.
_Nikita_. Minkäpä tautta minä lähtisin? Jos olisin tahtonut, niin
olisinhan jo kauan sitte voinut lähteä. Vielä tässä muutama päivä
sitte minua Ivan Semjonitsh kuskiksi pyysi... Ja sekös olisi ollut
paikka! Mut enpäs mennyt. Sillä minä, niin luulen, kelpaan jos
kelle. Vaan jos et sinä minua rakastaisi, se silloin olisi toinen
seikka.
_Anisja_. Sitäpä muista, että ukko saattaa kuolla jo tänään taikka
huomenna ja silloin peitetään kaikki rikokset. Minä tulen lailliseksi
vaimoksesi, — niin olen tuumannut — ja sinä isännäksi taloon.
_Nikita_. Mitäpä sitä edeltäpäin menee arvaamaan. Ja yhden tekevä
minusta. Minä teen työtä, kuin itseäni varten. Minua isäntä rakastaa
ja, näköjään, hänen vaimonsa myös. Ja jos minua akkaväki rakastaa, niin
siihen en ole syypää, — se on selvä.
_Anisja_. Tuletkos sinä minua rakastamaan?
_Nikita_. (Halailee häntä.) No näinikään! Niinkuin olet sydämmessäni
ollut...