Anisja, Pjotr ja Akulina.
_Pjotr_. (Nyrpeänä.) Rahat saa hän suorittaa kesällä työllä, jos niiksi
tulee.
_Anisja_. Sinä kyllä olet hänet valmis laskemaan, niin on hän sinulta
ruuasta poissa. Vaan annappas minun sitte koko talven yksin työssä
hääriä, kuin minkäkin juhdan. Tyttöhän ei ole kovin hetas työhön, ja
itse sinä tulet vain uunilla maata rötköttämään. Sinut minä kyllä
tunnen.
_Pjotr_. Mitä tuossa, ennenkuin mitään tiedät, suotta aikojasi suutasi
soitat.
_Anisja_. Talo täynnä elukoita. Et lehmää myönnyt, ja lampaat kaikki
talveksi jätit, — miten siinä sitte rehua ja vettä toimittamaan
kerkiää, jos tahdot rengin pois laskea. Enkä rupea minä miehen töitä
tekemään. Käyn uunille makaamaan, niinkuin sinäkin, — hävitköön vain
kaikki! Tee, kuin tahdot!
_Pjotr_. (Akulinalle.) Menehän tuosta hakemaan rehua. Jo on aika.
_Akulina_. Rehuako? Saattaahan tuon. (Pukee päälleen kauhtanan ja
ottaa nuoran.)
_Anisja_ Enkä rupea sinulle enää työtä tekemään, en, — riittää jo! Tee
itse työsi!
_Pjotr_. Ole tuossa jo vihottelematta! Mokomakin karitsa!
_Anisja_. Sinä se olet mokomakin pillomus! Ei sinusta ole apua eikä
iloa. Syödä, — sitä sinä vain osaat, senkin laiha luuska.
_Pjotr_. (Sylkäisee ja pukeutuu.) Thyi sinua! Antakoon Herra anteeksi!
Pitää mennä ottamaan asiasta selko.
(Menee ulos.)
_Anisja_. (Hänen jälkeensä.) Senkin mädännyt piru! Nenäkäs!