Eräs höyrylaivamatka Irtish-joella.
Tuntia, milloin höyrylaiva on lähtevä jostakin paikasta Siperiassa,
määrätään harvoin tai ei koskaan. Käydään kysymässä päivä päivältä
"pristanissa" ja siellä voidaan lähimain ilmoittaa edes päivä milloin
laiva saapuu, mutta usein kyllä käy niin että saa yhden tai useampia
päiviä odottaa laivaa ilmoitetun ajan ylitse. Jos ei ole oikein
huolellinen niin voi helposti tapahtua että laiva on tullut ja mennyt
ennenkuin pristaniin ehtii. Pristanilla ymmärretään suurempaa proomua,
jossa on kannella odotussaleja matkustajille, huoneita päällysmiehelle
eli prikashtshikalle, joksi häntä kutsutaan, ja konttori y.m. Pristani
on kiinnitetty jokirantaan, johon se on yhdistetty sillalla. Sellaisia
pristaneita on joka kaupungin tai suuremman paikan kohdalla, missä
höyrylaivat seisahtuvat.
Eräällä matkalla, jonka tein keväällä 1887, tulin hevosella Taran
kaupunkiin Irtishin rannalla, ja kun pristani on virstan päässä
kaupungista, niin päätin mieluummin ajaa sinne heti ja siellä odottaa
höyrylaivaa, jolla olin Tobolskiin matkustava, kuin ottaa asunto
kaupungissa ja ehkä herätessä aamulla saada sen tiedon että laiva jo on
lähtenyt.
Minun saapuessani oli ennen minua pristanissa koko joukko muita
matkustajia, niiden joukossa kaksi venäläistä pappia. Toinen oli
muuttoretkellä jäämerenrannikkoa kohden, jossa hän oli saanut "kirkon"
pohjoispuolella Beresovia. Tutustuttuani hiukkasen ympäristööni ja
erittäinkin pappeihin, aloimme keskustelemaan kaikellaisista seikoista
keskenämme. Pian saivat venäläiset virkaveljeni tietää että minäkin
olin pappi, ja silloin tahtoivat he tutkia mitä minä oikeastaan uskoin
ja opetin. Ilmoitustani siitä että uskoin ja opetin niitä totuuksia
mitä on raamatussa lausuttuna, eivät he näyttäneet epäilevän; mutta
oliko se raamattu mikä meillä luteerilaisilla oli, sama kuin heidän,
siitä olivat he epätiedossa. "Alkaako teidän raamattunne sanoilla:
Alussa loi Jumala taivaan ja maan", kysyivät he. "Niin alkaa se",
vakuutin minä. Kun lisäksi selvitin uskovani niihin uuden testamentin
totuuksiin, joita evankelistat ja apostolit -- luettelin niiden nimet
-- olivat kirjoittaneet, niin alkoivat he jo saada edullisen ajatuksen
minun uskonnostani, mutta luettuani osan apostolista uskontunnustusta
heille, tulivat he niin tyytyväisiksi että toinen pappi otti
juhlallisesti lakin päästään, kumarsi syvään minulle ja sanoi:
"harashoo." Siten oli tuttavuus solmittu ja he selittivät että meillä
kaikilla oli sama usko. Kävelimme laivaa odottaessamme jokirantaa
pitkin ja oli meillä suuri vaiva itsemme suojelemisessa hyttysiä
vastaan, jotka hätyyttivät meitä. Eivät ainoastaan maalla kävellessämme
vaan myös pristanin odotussalissa vaivasivat hyttyset. Siellä täällä
rannalla olivat odottajat tehneet nuotiotulia savulla karkoittaakseen
näitä itsepäisiä veren-imijöitä. Illan kuluessa sattui tapaus, joka
ehkä näyttää lukijasta kummalliselta, mutta joka osoittaa millaisessa
arvossa venäläiset papit ovat omien uskolaistensa luona. Ollessamme
kävelemässä rannalla oli pristanin päällysmiehen eli kirjanpitäjän
rouva laittanut kannelle voileipäpöydän ynnä teetä. Vähän hämmästyin
huomatessani että nämä varustukset tarkoittivat minua osaksi, sillä
päällysmies tuli minua kohteliaasti pyytämään juomaan teetä hänen ja
hänen rouvansa kanssa. Jos minä olin kummastunut siitä että olin
sellaisen huomion esineenä, vaikka olin tuntematon ja vieras
paikkakunnalla, niin hämmästyin vielä enemmän ettei venäläisiä pappeja,
joiden seurassa olin, haastettu joukkoon. Vieläpä se hiukan harmittikin
minua, kun pidin epähienosti tehtynä kirjanpitäjän puolelta ettei
osoittanut samaa kunnioitusta omille papeille kuin vieraan uskonnon.
Mutta vielä pahemmin kävi. Minun venäläiset virkaveljeni olivat menneet
odotussaliin ja kun siellä oli sietämättömän paljo hyttysiä, niin tuli
toinen niistä ja pyysi lupaa saada karkoittaa ne savulla ulos. Jotenkin
karkeilla sanoilla kielsi kirjanpitäjä sen, koska se sekä oli
tulenvaarallista että myöskin savustuisivat vastamaalatut huoneet,
kuten hän sanoi.
Nyt suuttui pappi. "Tiedätkö mikä velvollisuutesi matkustajia kohtaan
on?" kysyi hän. "Ilmoitan sinulle että sinun velvollisuutesi ei
ainoastaan ole sallia että hyttyset savulla karkoitetaan odotussalista,
vaan myöskin että sinun täytyy toimittaa niin että tämä tulee
tehdyksi." -- "Vai niin, arvelet sinä," sanoi kirjanpitäjä. "Minä
näytän pian sinulle mikä minun velvollisuuteni on. Mene", huusi hän
eräälle laivamiehelle, "sammuttamaan kaikki valkeat mitä rannalle on
tehty, ettei tuli vaan pääsisi halkopinoihin". Palvelija teki kuten
hänen oli käsketty, ja sammutti tulen, jonka ympärillä myöskin pappien
perheet istuivat. Papilla ei ollut mitään sanottavaa tähän, vaan meni
häpeissään pois. Vastenmielisen vaikutuksen teki tapaus minuun, kun
tästä kaikesta näin miten vähäsenkään sivistynyt venäläinen kohtelee
sielunpaimeniaan. Mistä se tulee, että luteerilaisella papilla on niin
suuri arvo Siperiassa, olen siellä täällä maininnut. Ettei tämä seikka
ole jäänyt venäläisiltä papeilta huomaamatta, sen todistaa erään papin
sanat, jolle eräällä matkalla esittelin itseni. "Niin, te olette aivan
toisella arvoasteella kuin me", sanoi hän ikäänkuin surullisesti. En
voi muuta kuin surkutella Siperian venäläisiä pappeja, sillä he saavat
ensin jotenkin puutteellisen sivistyksen seitsenvuotisessa seminaarissa
Tobolskissa ja sitten kuin he ovat virkaan tulleet on heidän määrätty
palkkansa niin alhainen -- luulen sen olevan 120 ruplaa -- ja lopun
saavat he kerjäämällä ja vaatimalla kitsailta talonpojilta, joiden
mielivallasta riippuu paljoko suvaitsevat antaa. Kun sen maksun
suuruus, mitä papit ovat saavat vihkimisestä, lapsenkastamisesta ja
hautaamisesta, on määräämätön, niin syntyy aina pitkiä keskusteluja ja
kaupanhieromisia papin ja hänen seurakuntalaistensa välillä, ennenkuin
näitä toimia tehdään. Talonpojat koettavat tinkiä palkkion niin vähäksi
kuin suinkin ja pappi taas on luja puolestaan sillä se on juuri hän
nyt, joka määrää. Esimerkkinä kuinka sellaisessa tinkimisessä käy,
tahdon mainita mitä eräs kyytimies kerran kertoi minulle. Hänen isänsä
oli kuollut, ja kun hän hieroi kauppaa papin kanssa sen hautaamisesta,
niin tahtoi tämä palkaksi hiehoa. Mutta kun kertoja ei tahtonut suostua
tähän, niin uhkasi pappi ja sanoi: "jos annat minulle hiehon, niin
hautaan isäsi kuin kristityn tulee tulla haudatuksi, mutta muussa
tapauksessa hautaan hänet paholaiselle." Ettei kertojaa tuollainen
uhkaus peljättänyt, voin päättää niistä heleistä nauruista, joilla hän
kertomustaan säesti. Kaikki venäläiset papit, joiden kanssa tuli
puheeksi heidän palkkaustapansa, pitivät meitä luteerilaisia pappia
onnellisempina sen vuoksi että meillä oli määrätty palkka eikä meidän
tarvinnut olla riippuvaisia talonpoikien mielivallasta. Kuitenkin on
papin ja hänen seurakuntansa väli usein hyvä. Kuulin monessa paikassa
Siperiassa talonpoikien kiittävän pappejaan hurskaiksi ja avulijaiksi
sielunpaimeniksi.
Yöllä tuli odotettu höyrylaiva, ja päästyämme sinne, erääsen
Kurbatoffin ja Ignatoffin suuria jokilaivoja, pääsimme tosin vapaiksi
sääskistä, mutta muita vaikeuksia syntyi. "Sarapolets", se oli laivan
nimi, oli niin täynnä matkustajia, että oli mahdotonta saada sijaa
kannen alla. Välikansi oli myöskin täyteen ahdettuna. Pitkänpuolisen
etsimisen jälkeen löysin tyhjän paikan vastapäätä erästä kalmukkia,
joka oli Kiinan puolelta Altaita. Matkakaluni panin penkin alle ja tein
itselleni vuoteen mukanani olevista tyynyistä ja vaatteista. Pian oli
minulla valmiina tuota kolmen vuorokauden pituista matkaa varten
jotenkin mukava paikka. Lähimpänä naapurinani oli, kuten sanottu,
kalmukki, uskonnoltaan muhamedilainen. Hänellä oli muhamedilaisten
tavan mukaan lyhyeksi leikattu tukka ja lyhyenpuoleinen parta. Hän ei
osannut sanaakaan venäjää. Penkillä, jossa hänellä oli sijansa, oli
vielä, jos hän tahtoi hiukan väistää, tilaa yhdelle hengelle lisäksi.
Vastatulleet kulkivat ympäri, etsien itselleen leposijaa. Pian huomasi
eräs nuori venakko, jolla oli suuri neitsy-Marian kuva rinnalla,
joutilaan sijan muhamedilaisen vieressä ja alkoi kokoomaan kalujaan
sinne. Muhamedilainen, joka ylimalkaan katsoo että naisten pitäisi
hävelijäästi pysymän etäällä ja joka muutenkaan ei liene pitänyt Marian
kuvasta, sai suuret silmät ja teki kaikellaisia poiskäskeviä liikkeitä.
Nuori venakko, joka oli pyhiinvaellus-retkellä Kijeviin, kysyi
ihmetellen venäjäksi mitä hän tarkoitti. Kalmukki ei voinut selittää
tarkoitustaan muulla tavalla kuin tarttui kiinni parrastaan, näytti
sitä hänelle ja katsoi sitten tuikeasti häntä silmiin. "En ymmärrä",
sanoi venakko ja asettui tyyneesti muhamedilaisen viereen. Hän ei
voinut käsittää että muhamedilainen piti erittäin sopimattomana hänen
asettumistaan makaamaan hänen viereensä.
Ennenkuin rupean kuvaamaan muuta "publiikkia", niin kerron loppuun
näistä kahdesta ensimmäisestä tuttavastani. Kalmukki ja minä istuimme
katsellen toisiamme, voimatta vaihtaa sanaakaan, ja niin rupesimme
makaamaan. Seuraavana aamuna seisahtui laiva jonkun kylän luona ja
kalmukki nousi ylös ja meni maalle. Hetken perästä tuli hän kirjavassa
viitassaan ja pisti minun käteeni kaksi keitettyä, lämmintä munaa.
Tämä osoitti että olin voittanut hänen erityisen suosionsa ja
luottamuksensa. Vaikka emme ymmärtäneet toisiamme, niin syntyi matkalla
jonkullainen ystävyys välillämme. Kun hän astui maalle, merkitsi hän
minulle että pitäisin silmällä hänen kalujaan, ja kun minä lähdin
johonkin, jätin kapineeni hänen huomaansa. Erään tataarin kautta, joka
kielellisessä suhteessa voi käsittää kalmukin tarkoituksia, sain tietää
että tämä oli pyhiinvaellus-matkalla Mekkaan. Todellakin pitkä
pyhiinvaellus-matka!
Toinen pyhiinvaeltaja, mainittu venakko, oli viidenkolmatta vuoden
vanha nainen, jonka mies oli hänen jättänyt, ja nyt pyrki vaimo päästä
johonkin luostariin. Hän matkusti ilmaiseksi laivassa. Ennen laivaan
astumistaan kääntyi hän kapteenin puoleen sanoen: "Sallitteko köyhän
pyhiinvaeltajan, joka on matkalla Kijeviin rukoilemaan Jumalaa, kulkea
laivassanne?" -- "Ole Kristuksen tähden tervetullut", vastasi kapteeni
hartaasti ja niin astui hän laivaan. Mutta laivassa oli useampia
muitakin pyhiinvaeltajia. Eräs diakoni Omskista oli matkalla
Jerusalemiin rukoilemaan Kristuksen haudalla ja kymmenkunta tataaria
Bukarasta matkusti Mekkaan rukoilemaan profeetan haudalla. Osa näistä
Bukaaran tataareista piti päivän aikana, kun oli lämmin, yllään
ainoastaan pitkää valkoista hametta, joka oli aivan kuin aina jalkoihin
ulottuva paita. Kun minä näin eräällä heistä bukaaralaisen
nelikulmaisen hopearahan, niin pyysin saada sitä häneltä ja tarjosin
siitä 15 kopeekkaa. Tataari suostui vaihtokauppaan. Eräs venäläinen
kauppamatkustaja, joka oli kuullut meidän pienen kaupanhieromisemme,
tahtoi tunkeutua väliin ja tarjosi hänelle muutamaa kopeekka enemmän.
Ylenkatseellisella silmäyksellä karkoitti hän venäläisen ja antoi
minulle rahan sovitusta summasta. Ylimmällä kannella oli koko päivä
yhtä kaupantekoa, sillä muutamia kuljeskelevia tataarilaisia
kauppamiehiä oli mukana ja osasivat he panna tavaransa kaupaksi
täälläkin. Kun he tässä usein kyllä näyttivät ahneutta ja voitonhimoa,
joka ei näyttänyt olevan sopusoinnussa sen hartauden ja hurskauden
kanssa, jota he osoittivat yleisölle paljolla rukoilemisellaan
yläkannella, niin huomautti eräs sveitsiläinen, joka myöskin seurasi
mukana matkustajana, tataarilaista mullah'ta tästä, sekä pyysi hänen
kehoittamaan uskolaisiaan esiintymään arvollisemmalla tavalla. Mutta
mullah ei aikonutkaan sekaantua siihen asiaan.
Kuinka monenlaista kansaa matkustaa siperialaisella höyrylaivalla,
valaiskoon seuraava tieto. Pääväestönä tietysti olivat venäläiset;
sitten tuli tataareja, kalmukkeja, kirgiisejä, juutalaisia,
saksalaisia, sveitsiläisiä, norjalaisia ja suomalaisia, siis yhdeksää
lajia kansaa. Yhtä eroavaisia kuin ne olivat uskonnoltaan ja
kansallisuudeltaan, yhtä erilaisia olivat he myös ammatiltaan ja
yhteiskunnalliselta asemaltaan. Hyvin eri tarkoituksia oli myöskin eri
henkilöiden matkalla. Matkustajain joukossa huomattiin Semipalatinskin
kuvernöörin perhe, tataarilaisruhtinas Tarasta, kenraaleja ja kadetteja
Omskista, paimentolaisina kuljeskelevia arolaisia, venäläisiä,
juutalaisia ja tataarilaisia kauppiaita, oluenpanijoita ja muita
käsityöläisiä ja sen lisäksi vielä me, jotka kuuluimme hengelliseen
säätyyn. Mutta kaikki olimme me rauhassa keskenämme, eikä muita
väittelyitä uskonnollisista kysymyksistä tullut kuin eräs, mikä
tapahtui Omskista kotoisin olevan juutalaisen pikkukauppiaan ja
yllämainitun mullah'in välillä. Tämä jälkimäinen näytti kuitenkaan
tuskin ottavan korviinsa juutalaisen innokkaita esityksiä, vaan siveli
hymyillen partaansa.
Siten kuluivat päivät ja puolivaloisat yöt keskustellessa ja
katsellessa kaikkia näitä erilaisia kansoja, jotka ristiinrastiin
liikkuivat sekaisin laivassa. Kolmen vuorokauden matkan jälkeen
laskimme pristaniin Tobolskissa, jossa minä nousin maalle muutamaksi
päiväksi, palvelemaan sikäläisiä uskolaisiani ja maanmiehiäni. Vaikka
olin ensin nureksinut, olin vihdoin iloinen siitä etten ollut saanut
salonkipaikkaa, sillä jos olisin siellä olostanut, olisi paljo siitä
mitä kansimatkustajana näin, jäänyt minulta näkemättä. Kalmukin lahjaa,
jota, vaikka se vähäpätöinen olikin, luen rakkaimpien joukkoon mitä
Siperiassa sain, en myöskään olisi saanut, jos olisin salonkiin
joutunut.