Kirgiisi-arolla 1891.
Oli valittavana kaksi tietä Astshaguliin päästäkseni. Joko oli minun
kuljettava maantietä Om-siirtolan ja Judinskin kautta, suuren
Tsani-järven ohitse ja sitten eteenpäin kaakkoa kohden, tai myös
höyrylaivalla Pavlodarin kaupunkiin Semipalatinskin alueessa. Vaikka
hevoskyyti 700 virstan matkalla monessa suhteessa olisi ollut
huvittava, pidin kuitenkin parempana matkustaa höyrylaivalla
Irtish-virtaa ylös Pavlodariin ja sitten sieltä hevosella 250 virstaa
pitkin kirgiisien asumaa aluetta. Kun pelkäsin että tulisi olemaan
vaikeata kielellisessä suhteessa tulla toimeen näiden paimentolaisten
kanssa, kirjoitin Astshaguliin ja pyysin jonkun sieltä tulemaan minua
vastaan Pavlodariin. Siis astuin minä Omskissa erääseen Kurbatoff &
Ignatoffin omistamaan höyrylaivaan ja olin pian matkalla etelään päin.
Oikeanpuolisella Irtishin rannalla sijaitsee kasakkakyliä 20-30 virstan
matkan päässä toisistaan. Tämä kasakkalinja ulottuu Omskista kauvas
etelään, luultavasti niin kauvas kuin Venäjän alusmaata piisaa.
Irtishin koko vasemmalla rannalla asuu yksinomaan kirgiisejä ja
hiukkasen yläpuolella Omskia myöskin oikeanpuolisella rannalla. Noin
sata virstaa ylöskäsin Omskista näin erään kasakkain kesäleireistä,
joka turvemajoineen ja pajusta niottuine aittoineen näytti kaikkea
muuta kuin sotaiselta. Norjalainen perämies, joka oli Kurbatoffin
palveluksessa, sanoi nauraen: "Kuinkahan pitääkään kirgiisien olla
pelossaan tuosta!"
Irtish oli noussut äyräittensä yli, sillä oli kevättulvan aika. Monin
paikoin ei voinut nähdä oikeata eikä vasenta jokirantaa, toisinaan oli
vaikeata pysyä virran uomalla, jonka vuoksi asetuttiin ankkuriin
pimeimmäksi osaksi yötä. Jos ei olisi siellä täällä nähnyt puita
pistävän esiin vedestä, olisi luullut olevansa merellä.
Matkatovereina oli minulla pari unkarilaista ja yksi tataarilainen.
Unkarilaiset olivat matkalla Smeinogorskiin Altaialueella, jossa
heidän oli määrä rakentaa keisarillisen kabinetin laskuun uusimallisen
hopeansulatus-uunin. Välimme tuli olemaan erittäin likeistä,
sillä olimmehan, kuten unkarilaisetkin sanoivat, heimolaisia,
vaikka kaukaisiakin. Tataari oli rikas kauppias, joka matkusti
kauppa-asioissa. Unkarilaiset, joilla oli hyvin kiire, jättivät meidät
viimein, pitäen parempana matkustaa hevosella. Kun tataari ja minä
jäimme kahden kesken, rupesin hänen kanssaan keskustelemaan
uskonnollisista kysymyksistä. Muun muassa kysyin häneltä pitikö hän
Muhamedin käskyä levittää hänen oppiansa maailmaan tulella ja miekalla
yhtä jalomielisenä kuin Jesuksen käskyä levittää kristin-uskoa
saarnaamalla vakaumuksen kautta. Kun ei hän mitään vastausta antanut,
niin lisäsin minä: "katsoisitteko tulleenne hyväksi kristityksi, jos
minä uhaten halkaista teidän päänne, väkipakolla kastaisin teidät?"
Hyväntahtoinen nauru oli hänen ainoa vastauksensa.
Ennenkuin tulimme Pavlodariin, kuljimme erään paikan kautta, missä
korkeita suolavuoria oli ladottuna jokirannalla. Tässä seudussa
sijaitsevat Siperian paraat suolajärvet. Suola on hyvää ja maksaa
Omskin torilla 15 kop. puuta, mutta Minusinskissa nousee sen hinta aina
kahteen ruplaan puudalta.
Pavlodarissa, jonne tulimme kolmantena päivänä, oli useita proomuja
Kurbatoffin lastauspaikalla, joihin lastattiin valmistamattomia
nahkoja. Satakunta puolialastonta kirgiisiä, tukka lyhyeksi leikattuna
ja kalotti päässä, toimitti lastausta nauraen ja hyppien. Päättäen
heidän kovasta kiireestään luulisi heidän olevan erittäin kelvollisia
työntekijöitä, vaikka heitä ylimalkaan pidetään laiskoina.
Rannalla olevassa ihmisjoukossa huomasin heti kaksi suomalaista, jotka
Astshagulista olivat tulleet minua vastaan. Niin pian kuin olimme
valmiita lähtemään, jätimme Pavlodarin ja suuntasimme matkamme itää
kohden. Nyt oli meillä edessämme aro, missä satojen virstain matkalla
ei löydä ainoatakaan puuta. Aallontapainen maanpinta oli hiekkasekaista
multaa. Siellä täällä näkyi pieniä järviä, enimmäkseen suolavetisiä.
Kappaleen matkan päässä Pavlodarin kaupungista oli laajoja peltoja,
joita kaupungin porvarit olivat kyntäneet. Mutta sanottiin että myös
kirgiisit olivat alkaneet viime aikoina kasvattamaan viljaa. Eräässä
paikassa näin kirgiisin taluttavan kahta toisensa perässä kulkevaa
kameelia, jotka vetivät äkeitä. Sanottiin että kameeli on erittäin
hyödyllinen eläin, se kun voi vetää kahta vertaa enemmän kuin hevonen
ja syö puolta vähemmän.
Tie Astshaguliin oli erittäin tasaista ja hyvää ja ilma oli mitä
ihaninta. Joka puolella näki mehukasta vihantaa ja suuren runsauden
monenvärisiä kukkia. Toisin paikoin peittivät aroa pitemmällä matkaa
spirea-pensaat. Mitään muuta ei ollut nähtävänä kuin aroa ja taivasta,
mutta kuinka ihanalta ja valppaalta tuntui kuitenkin!
Kaukaa voi nähdä jonkun kirgiisiläisen paimenen karjoineen, jossa oli
kameelia, hevosia, lampaita tai lehmiä. Samaten kulimme muutamien
kirgiisiaulien ohi. Kun alkoi hämärtämään illalla, otimme yösijan
arolla lähellä pientä lampia, jonka vesi oli suolatonta. Minun
maanmieheni olivat varustaneet itsensä polttopuilla ja hiilillä
lämmittääkseen teekeittiötä, joka heillä oli mukana. Tehtyämme tulen
alkoi toinen suomalaisista, Mikkel Matvejeff niminen seppämies,
keittämään kalaa. Toinen, Taneli Ivanoff eli Saari, työskenteli
teekeittiön kanssa.
Sill'aikaa kävelin minä arolla hengittämässä sitä ihanaa tuoksua, joka
illalla täytti koko ilman. Kun sitten istuimme teekeittiön ympärillä,
niin emme teen juomisen taidossa tosiaankaan jääneet jälelle
täysiverisistä venäläisistä. Ruoan jälkeen rupesimme odottamaan unta
sekä nukuimmekin pian niin suloisesti kuin mikään kirgiisi niillä
tienoilla. Emme olleet niin heikkohermoisia että juotuamme kymmenkunnan
lasia teetä, olisimme tämän jälkeen olleet unettomia. Mutta aron pienet
siivelliset asukkaat olivat valppaampia kuin me, ja nämä herättivät
minun kerta kerralta. Tarkoitan laululintuja. Koko ilma kaikui
ensimmäisessä aamukoitteessa leivosten lirityksestä; leivosia onkin
lukematon paljous Siperian aroilla. Toisena päivänä tulimme
havumetsään, joka neljän penikulman levyisenä ulottuu useampia satoja
virstoja aroa pitkin. Me kulimme koko päivän ja osan seuraavaakin tätä
metsää pitkin. Täällä oli joukko työväkeä kaivamassa kanavaa, joka
tulisi kiertämään koko metsän. Aina parinkymmenen virstan päässä on
metsänvartija. Hänen työnsä ei ollut helpoimpia. Kun aukea tasainen aro
ympäröitsi metsää, niin oli varkaiden helppo tulla sinne ja sieltä. Sen
vuoksi kaivettiin, varkaiden pidättämiseksi, kanavaa metsän ympäri.
Sitä paitsi olisi se metsälle suojeluksena valkeaa vastaan, jos aro
kuivana aikana rupeaisi palamaan. Voi nimittäin syksyllä tapahtua että
kulo rupeaa vahingossa palamaan. Silloin raivoaa tuli hillittömästi.
Kyliä, peltoja, heinäsuovia ja elukoita palaa ja ihmisiä hukkuu
liekkeihin. Kuva on aivan sama kuin ruohokentillä Amerikassa. Toisena
iltana otimme yösijamme arolle lähellä Bor'ia, kuten tätä metsää
kutsutaan.
Yöllä kääntyi tuuli; se kääntyi pohjoiseen ja ilma tuli jäätävän
kylmäksi. Tietäen kyllä kuinka epäluotettava Siperian kevät on, olin
pakannut kirja-arkkuuni lampaannahka-turkit, jotka nyt tulivat minulle
erittäin hyvään tarpeeseen.
Kolmannen päivän iltana näkyi kaukaa tumma piste. "Se on meidän
kotimetsämme", sanoi Mikkel. "En minä näe mitään metsää", vakuutin
minä. "Ettekö näe siellä semmoista tupsua", sanoi Mikkel kummastellen.
Niin vähäpätöinen oli metsä, että sitä todellakin voi verrata tupsuun,
mutta vielä pahempi oli että tämä "kotimetsä" ei kuulunut Astshagulille
vaan eräälle venäläiselle kylälle.
Vasta kolmannen päivän iltana saavuimme Astshaguliin, ja silloin olivat
meidän hevosemme sangen väsyneet. Eripuraisuutta näytti vallitsevan
kylässä siitä kuka saisi papin asumaan luokseen. Väestö oli jakautunut
kahteen puolueesen, joilla kummallakin oli valmistettuna asunto
papille. Mikkel vei minut tietysti siihen asuntoon minkä hänen
puolueensa oli valinnut. Lampun valossa voin nähdä miten seinä oli
vehreänään rusakoista ja muista syöpäläisistä. "Eikö täällä ole mitään
muuta asuntoa, missä syöpäläiset eivät vaivaisi minua?" kysyin. "On
täällä kyllä vastapäätä teitä varten varustettuna siisti tupa, mutta
eivät näytä sallivan teidän ottaa asuntoa sinne", sanoi eräs toisen
puolueen miehistä.
Enempää kursailematta kannatin minä kaluni sinne ja sain puhtaan ja
siistin asunnon, koko tuvan yksinään itseäni varten, sekä voin levätä
syöpäläisien häiritsemättä. Talonväkenä oli emäntä ja hänen
yksikolmattavuotinen tyttärensä. Perheen-isäntä oli Barnaulissa
vankina, murhasta epäluulon alaisena. He olivat muuttaneet Bugenesta jo
monta vuotta sitten ja olivat oleskelleet milloin missäkin venäläisissä
kylissä. Tytär ei ollut koskaan nähnyt luteerilaista pappia ja oli siis
vielä ripille laskematon. Kaiken tämän sain tietää jo ensimmäisenä
iltana.
Lukijalla ei juuri voi olla muuta käsitystä puuttomalla arolla olevasta
kylästä kuin että se ja sen ympäristö on erittäin kolkkoa. Mutta niin
ei ole Astshagulin laita. Se on notkossa kahden järven välillä. Vesi
näissä järvissä on hiukan karvasta, mutta suolatonta vettä on kuitenkin
toisaalta runsaasti saatavana. Järvissä ja rannoilla kasvoi korkeaa
kaislaa, johon kaikellaiset linnut olivat ottaneet asuntonsa. Mutta kun
ei ollut venettä koko kylässä, niin eivät linnut paljo tarvinneet
huolia rannoilla pyssy kädessä kulkevista metsästäjistä. Että kuitenkin
aina joku oli päässyt hengestään, siitä olivat todistuksena paistin
muodossa esille tulevat sorsat.
Pääelinkeinona kylässä on maanviljelys. Valkoinen turkkilainen vehnä
menestyy täällä erinomaisesti, ja vaikka siirtolaiset leipovat siitä
lesimättä, tulee leipä valkoista kuin ensimmäisen luokan
konvehtijauhosta. Pelto on hiekkasekaista mustaa multaa, ja antaa
tavallisina suotuisina kesinä runsaan sadon. Vaikka voitaisiin viljellä
vehnää suuressa määrässä, ei tehdä tätä, sillä saadaan vaan 30-50
kopeekkaa parhaasta turkkilaisesta vehnästä. Jotenkin hyviä niittyjä on
jo olemassa, ja jos tahdottaisiin kulkulaitoksilla nostaa kevät-vettä,
niin voitaisiin saada laajoja niittyjä lisäksi. Arbuuseja viljellään ja
tulevat ne näillä seuduilla erinomaisen makeita. Tätä hedelmää
viljellään paljo aroseudussa. Erityisellä innolla näyttivät meidän
suomalaiset hoitavan arbuusimaitaan ja huolehtivan niistä.
Oleskellessani kylässä tein kiertoretken sen tiluksille ja tulin siihen
käsitykseen siitä mitä näin että voi elää ja voida hyvin täälläkin,
vaikka metsä oli viidenneljättä virstan päässä kylästä ja tilaisuutta
rahan ansaitsemiseen vähä. Kirkollisia oloja, jotka olivat huonossa
kunnossa, koetin järjestää. Yksitoista lasta laskettiin muutaman päivän
rippikoulu-opetuksen jälkeen ripille. Kylän hautuumaa vihittiin,
syntyneet ja kuolleet pantiin kirjoihin j.n.e. Joka päivä illalla oli
minulla hartaushetki luonani. Mutta eräänä päivänä tuli pari naista
minun luokseni pyytäen että minä pitäisin nämä hartaushetket jossain
muussa paikassa, koska moni kyläläisistä oli epäsovussa talon emännän
kanssa eivätkä sen vuoksi tahtoneet tulla hänen kynnyksensä yli.
Saatuaan vakavan varoituksen lähtivät he häpeissään pois, mutta sillä
seurauksella, että sekä he että monet muut heidän kanssaan tekivät
sovinnon emännän kanssa. Sunnuntaina pidin minä suomalaisen ja
lättiläisen jumalanpalveluksen ynnä ehtoollisen. Koko joukon kirjoja
jätin minä kylään ja kehoitin heitä kokoontumaan sunnuntaisin lukemaan
hartaudekseen Jumalan sanaa. Innokkaasti halusivat he saada jonkun
koulumestarin kylään, joka opettaisi heidän lapsiaan ja pitäisi huolta
jumalanpalveluksesta. Mutta kun heillä itsellään ei ole varoja palkata
sitä ja muitakaan varoja ei ole käytettävänä, niin ei tämä heidän
pyyntönsä tai halunsa voi tulla täytetyksi, ainakaan kovin pian.
Muutamia perheitä jotka kuuluivat Molokana lahkoon (protestanttisen
tapainen lahko kreikkalaisessa kirkossa) oli äskettäin saapunut
paikkakunnalle, haluten ruveta asumaan yhdessä luteerilaisten kanssa.
Lähetyskunta niitä oli sen asian vuoksi minun puheillani. Minä pidin
paraana heille perustaa oman siirtolan, vaikka minulla ei ollut mitään
vastaan että he eläisivät lähellä luteerilaista siirtolaa ja
ystävällisissä väleissä sen kanssa.
Ilma oli ensimmäisinä päivinä Astshagulissa ollessani ollut sateista ja
eräänä yönä kävi hirvittävä ukon-ilma kylän yli. "Pahan ilman jälkeen
antaa Jumala auringon paistaa", sanotaan, ja niin kävi nytkin. Illalla
istuin minä maan tavan mukaan oven ulkopuolella kylän raitin varrella
ja katselin huvikseni miten kirgiisineidot kulkivat poimien kuivanutta
karjanlantaa itselleen polttoaineeksi. Pian tulivat he niin "kesyiksi"
että uskalsivat tulla niin lähelle minua että pääsin keskusteluun
heidän kanssaan. Varsinkin kiinnyin erääseen heistä, joka näytti
puoleksi lapselta puoleksi vanhukselta. Hän sanoi olevansa
kahdeksantoista vuoden vanha ja olleensa naimisissa jo yhdentoista
vanhasta. Hänen miehensä oli hyvä hänelle. "Hän pitää niin minusta,
ettei hän sano ottavansa ketään lisäksi", vakuutti hän. Kysymykseeni
eikö hän pitänyt liian varhaisena mennä naimisiin yhdentoista vuoden
vanhana, sanoi hän sen olevan kyllä aikaista, mutta piti viidentoista
vuoden ikää suloisimpana naimisiin menemistä varten. Eräs toinen tyttö,
10-12 v. ikäinen, sanoi olevansa kihloissa mutta tulevansa viettämään
häitä vasta kolmen vuoden kuluttua.
Toimitettuani kylässä mitä olin voinut, läksin minä kotiin päin.
Hiukan alakuloisena jätin nämä usko- ja heimolaiset kaukaiselle
kirgiisiarolle, saadakseen seuraavan kerran apua Jumala tietää koska
joltain toiselta luteerilaiselta papilta.
Kolmenkymmenen virstan päähän kyyditsi minua eräs suomalainen Makkonen,
Bugenesta muuttanut. Seuraavaksi kyytiväliksi sain venäläisen
kyyditsijän, mutta sitten oli minun koetettava päästä kulkemaan omin
päin kirgiisien keskuudessa. Puoli-yön aikana tulin erääsen
kirgiisiauliin ja vaivoin saimme muutamia viistosilmäisiä kirgiisejä
herätetyksi. Nyt ruvettiin kulkemaan aulista auliin. Kello kuuden
aikana aamulla tulin minä erääsen auliin, jossa asui kirgiisivanhin,
jolla sanottiin olevan tuhannen hevosta. Minut vietiin telttiin, vaikka
se ehkä ei ollut niin aivan sopivaa, sillä staarostan kaksi nuorta
vaimoa oli vielä vuoteissaan, toinen toisella seinällä jurttaa ja
toinen toisella. Muuten on tavallista että kirgiiseillä on
monivaimoisuudessa eläessään jokaista vaimoaan varten eri jurtat ja
että mies asuu vuorotellen viikon kunkin luona. Staarosta oli harteva
kookas mies, noin 25 v. ikäinen. Pian olivat kaikki jaloillaan jurtassa
ja eräs tataari Pavlodarista saapui paikalle. Tämä kysyi minulta
venäjäksi enkö halunut juoda samppanjaa. Vaikka minulla oli sääntönä
etten maistanut mitään väkijuomaa matkoillani, niin olin kuitenkin
utelijas saamaan nähdäkseni oliko heillä tosiaankin samppanjaa
tarjottavana ja pyysin saada. Nyt tarjottiin minulle malja kumisia,
jolle tataari oli antanut tämän nimen. Sill'aikaa oli teekeittiö
kiehunut ja asetettiin ympyriäinen pöytä jossa oli noin korttelin
korkuiset jalat, keskelle jurttaa ja levitettiin sille liina, joka oli
niin likainen etten sen vertaista ole nähnyt. Tällä pöytäliinalla
rupesi emäntä pyyhkimään kuppeja, joihin hän meille kaatoi teetä. Tuo
oli nyt liian ilkeää katsella, niin että minä, unohtaen ehkä mitä
katsottiin sopivaksi kirgiisien luona, otin käsiliinan laukustani,
huuhdoin ja pyyhin yhden kupin itseäni varten. Aurinko rupesi jo
tulemaan hyvin lämpimäksi kun minä jatkoin matkaa toiseen auliin,
osaamatta vaihtaa sanaakaan kyytimieheni kanssa. Nämä kirgiisit, jotka
harvoin tulevat tekemisiin venäläisten kanssa, ymmärtävätkin sen vuoksi
hyvin vähä venäjää. He elävät karjanhoidosta. Moni viidenkymmenen
vuoden vanha mies ei kuulu koskaan maistaneen leipää. Kun he ensin
maistavat leipää, kuuluvat he usein sylkevän sen suustansa pois
ensimmältä. Mutta kyllä useimmat näyttävät jo tottuneet siihen.
Merkeillä ja liikkeillä antoi kyytimieheni tietää että hän mielellään
söisi palasen leipää. Käsitettyäni mitä hän pyysi, leikkasin hänelle
hyvän kappaleen leipää, jonka hän ilman vastenmielisyyttä nautti. Eräs
toinen kyytimies tahtoi tietää kuka minä olin, ja kun ilmoitin hänelle
olevani "tshinovnik", niin näytti hän tulevan siitä mitä suurimman
ihailun ja kummastuksen tilaan. Maiskuttaen suullaan ja heiluttaen
päätään molemmille puolille sanoi hän: "hoi voi".
Saadakseni pian hevosia auliin tultuani otin minä, niin pian kuin
joukko miehiä oli kokoontunut minun ympärilleni, esiin painetun
podorozhnani, joka oli varustettu kahdella venäläisellä kotkalla, ja
luin painokkaasti ensimmäiset sanat "Me Aleksanteri III:s" ja lisäsin:
"hevosia heti!" Sanoilla oli hyvä vaikutus ja kuin tuuliaispää ratsasti
joku tabunin (lauman) luo ja toi hevosia. Eräs kyytimies osasi hiukan
venäjää mutta ajoi niin kamalan hurjasti että minä olin hiukan
peloissani. Hän vakuutti kerran kyydinneensä erästä tohtoria ja vaikka
tämä oli maannut ja nukkunut kuomissa, niin oli kaikki käynyt hyvin,
jonka vuoksi minun piti rauhoittua. Hetken päästä kysyi hän olinko
tyytyväinen vauhtiin, ja kun olin siihen myöntänyt, kysyi hän vielä
olinko niin tyytyväinen että hän voi toivoa pientä juomarahaa. Kun olin
hänelle vakuuttanut sitä tulevani antamaan, tasaantui hän hiukan.
Viimeisessä hevostenvaihto-paikassa ennen Pavlodaria ei ollut mitään
muuta kuljetuskeinoa saatavana koko aulissa kuin noin kahdentoista
kyynärän pituisella aluksella oleva kori, jolla aluksella tavallisesti
kuljetettiin pitkiä rakennushirsiä. Mutta mitäs oli tehtävä. Minä
valjastutin sen eteen hevoset ja tulin sillä ajaen Pavlodarin
kaupunkiin. Minkälaista naamaa katsojat ikkunoista näyttivät, en voi
sanoa, mutta hiukan nolona risteilin kirgiisini kanssa katuja pitkin
siellä täällä, etsien majalaa.
Sellaisen sainkin viimein erään porvarin luona, mutta itse sain minä
toimittaa itselleni sekä ruoan että sängyn. Minun oli pakko odottaa
kaksi päivää höyrylaivan lähtöä Omskiin, joiden kuluessa minulla oli
hyvää aikaa katsella kaupungin merkillisyyksiä. Näitä ei ollut muuta
kuin moskeea ja venäläinen kirkko. Tataarilais- eli kirgiisiläiskoulu
oli kaupungissa, mutta oppilaat näyttivät kehnoilta ja pörröisiltä.
Irtish oli täälläkin tulvinut niin että vastapäinen ranta ja aro olivat
veden alla 16-20 virstan matkalta. Oli kuljettava tämä matka lossilla,
jos aikoi Karkaralin kaupunkiin päin, joka on 331 virstan päästä
lounaseen Pavlodarista. Tämä kaupunki on juuri aron ja vuoriseudun
rajalla. Siellä kuuluu olevan hautakumpuja ja keskenjääneitä
kuparilouhoksia, joita asukkaat kuuluvat kutsuvan tshuudilaisiksi
kuparilouhoksiksi. Siis muinaistutkijoille tärkeä paikka. Samassa
vuoriseudussa, hiukan luoteesen, on pieni Koktsetan kaupunki. Kun sen
läheisyydessä on havumetsää ja vuorijärviä, matkustaa ylimystö Omskista
ja ne, joilla on aikaa ja varoja siihen, sinne viettämään osan kesäänsä
vuoristossa. Tutkivan silmäyksen loin minä oikeanpuoliselta ja
korkealta Irtishin rannalta sinne ylitse, mutta tiesin myös etten
sinne koskaan tule menemään. Kuitenkin on aina ihmetyttänyt minua
miksi matkailijat niin harvoin käyvät katsomassa näitä pohjois- ja
keski-Aasian vuoriseutuja, vaikka elämä sekä arolla paimentolaisten
keskuudessa, ylhäällä vuoristossa ja synkeissä metsissä tarjoaa niin
paljo luonnollista virkistystä ja niin paljo uutta huvittavaa, että
ihmisen, joka on kiusaantunut liiaksihienostuneen maailman pakosta ja
rauhattomuudesta, luulisi halusti hakevan lepoa ja virkistystä juuri
semmoisissa paikoissa kuin nämä. Mutta ovathan mieliteot ja halut niin
erilaisia täällä maailmassa.
Odotettuani, kuten sanottu, pari päivää Pavlodarissa, saapui eräs
hinaajahöyry, jolla matkustin Omskiin. Tämä matka, jolloin olin
tilaisuudessa nähdä kirgiisejä heidän oikeassa kotipaikassaan, pysyy
hauskimpien muistojen joukossa, mitä minulla Siperiasta on.