Kun matkat länsi-Siperian tasangolla ovat yksitoikkoisemmat kuin ehkä
missään muualla, niin ei ole hauskaa kertoa niistä eikä myöskään kovin
huvittavaa niistä lukea.
Näistä matkoista mainittakoon sen vuoksi ylimalkaan ainoastaan
seuraavaa: Niin paljo turkkia yllä kuin mahdollista, istun katettuun
rekeen ja matkustan sitten yötä, päivää siksi että olen saavuttanut
määräpaikkani. Tavallisissa oloissa voin matkustaa 250 virstaa
vuorokaudessa; mutta harvat ovat ne jotka ajan pitkään voivat kestää
sitä. Minä olen siitä onnellinen että voin nukkua ajopeleissäni, olkoot
tiet sitten minkälaisia hyvänsä. Reestä tai tarantassista kömmin ulos
pari kolme kertaa vuorokaudessa vahvistamaan itseäni parilla lasilla
teetä. Jos on jotain eväspussissa, joka ei ole kivikovaksi jäätynyt,
niin voi pitää itseään onnellisena, sillä muussa tapauksissa saa tyytyä
vaan leipään ja teehen. Välistä tapahtuu että postitalon emäntä on
erittäin toimelijas laittamaan matkustajalle soppaa, piirakkaa tai
jotain sellaista. Silloin voi olla varma siitä että hän tekee tämän
saadakseen jotain voittoa siitä, eikä huolenpidosta matkustajan
hyväksi, niinkuin on näyttävinään.
Minun matkatoverini Verhne-Suetukiin lokakuussa, hra Jarttu, joka
sitten jatkoi matkaa Irkutskiin Brittiläisen pipliaseuran asioissa, ja
minä saimme eräässä kestikievarissa huomata tätä. Emäntä katsoi mitä me
ladoimme esille ruoka-arkustamme mutta arveli ettei siinä vielä ollut
kylläksi, ja kysyi eikö hän saisi tuoda meille lautasellista soppaa. Me
kiitimme ja maistoimme hiukan siitä. Mutta kun rupesimme suorittamaan
hänelle sopasta ja teetä varten tuodusta vedestä 25 kop., niin
hämmästyi hän aivan ja sanoi että se oli "malo" (vähä), eikä ollut
tyytyväinen vähempään kuin 40 kopeekkaan, jota voi pitää hyvänä hintana
paikkakunnalla, missä liha maksaa 1-1/2 kop. naula. Kun olen kulkenut
samoja teitä useampia kertoja, niin olen oppinut tuntemaan ihmisiä
kylissä siellä ja täällä, jotka ottavat ystävällisesti vastaan
matkustajia eivätkä koeta kiskoa liika suurta voittoa heistä. Jos
muuten sopii, pysähdyn aina sellaisiin paikkoihin. Sellaisia
tuttavuuksia ei voi tehdä postitaloissa, jossa välistä katsotaan
karsain silmin jos matkustaja jää yöksi, vaan talonpoikien luona, jotka
mielellään ottavat vastaan matkustajia ja kyyditsevät, samasta maksusta
kuin kestikievaritkin. Kun kerran tulee vapaalle postitielle,
kuljetetaan matkustajaa ystävä ystävältä, kylä kylältä, tulematta
ollenkaan tekemisiin kruununpostin kanssa. Kun kerran tulee tutuksi
venäläisessä perheessä, niin pidetään silloin jo melkein kuin
sukulaisena.
Kuinka sellaisia tuttavuuksia tehdään, tahdon lukijan luvalla
seuraavilla riveillä kuvata.
Matkalla Minusinskiin tulimme me juoneiksi teetä eräänä aamuhetkenä
eräässä talonpoikaisperheessä Kargatski nimisessä kylässä. Talonväki
oli erittäin ystävällistä. Sen vuoksi päätin minä palausmatkalla ottaa
yösijan heidän luonaan. Oli 40 asteen pakkanen ja kova tuuli samalla.
Minä pyysin siis kyytimiehen ajamaan Savel Batjenkoffin luo ja minut
otettiin ystävällisesti vastaan. Rautakamiini kuumennettiin ja se hohti
kovaa kuumuutta itsestään. Lämpö nousi kyllä 25 asteesen, ja vaikka
minä vakuutin että oli kylläksi lämmin, niin pisteli hyväntahtoinen
talonisäntä yhä lisää puita kamiiniin, vakuuttaen että se joka on ollut
ulkona tällaisessa pakkasessa, tarvitsi kyllä saada lämmitellä. Minun
kapineeni kannettiin talon komeimpaan huoneeseen, joka muuten oli
tyttären makuuhuone. Kuitenkin kävi kaikki vielä kankeasti ja
juhlallisesti.
Kun olin pessyt matkatomun itsestäni, astuu talon-isäntä tyttärensä
kanssa sisään ja sanoo. "Kun te, jalosukuinen herra, tervehditte minua
kättelemällä rappusissa, niin häpesin minä kelpo tavalla etten voinut
tervehtää teitä nimellänne, sen vuoksi pyydän minä saada tietää sen,
ettei sellaista toistamiseen tapahtuisi." -- "Minun nimeni on Ivan
Ivanovitsh, ystäväiseni", sanoin minä. "Ja minun nimeni on Savel
Andrejeff ja tämän minun tyttäreni nimi on Agriofovna", lisäsi ukko.
"Niin, nyt olemme me, Ivan Ivanovitsh, 'znakomi' (tuttuja). Älä nyt
koskaan enää aja meidän ohitsemme, sillä sellaisista kelpo ihmisistä
pidämme, Ivan Ivanovitsh."
"Ei, sitä en kyllä tee, Savel Andrejeff", sanoin minä, ja jatkoin: "nyt
pyydän sinua Agriofovna Saveljevna että olet hyvä ja keität minulle
kokonaisia perunoita ja asetat esille samovaarin." -- "Kyllä, sen teen
kohta, Ivan Ivanovitsh, mutta eikö sinulla ole mitään muuta
käskemistä?" Pian olivat perunat keitetyt ja teekeittiö pöydällä.
Aterian aikana kertoi ukko Savel johtuvansa niistä miehistä, jotka jo
Jermakin aikana muuttivat Siperiaan.
Tämä kasakkaheimo, josta iso osa Siperian väestöä polveutuu, vaikka he
eivät enää palvele kasakkoina, on kookasta ja pulskeaa kansaa.
Englantilainen Lansdell väittää että he ovat maailman kauniinta kansaa.
Varmaa on, että minä olen aivan hämmästynyt välistä, nähdessäni
ainoastaan mitä soreavartaloisimpia ja kauniimpia ihmisiä koko kylässä
ilman poikkeusta. Myöskin Savel Batjenkoff oli uljas mies, ja hänen
tyttärensä Agriofovna, puhdasta slaavilaista muodonlajia, johon kuuluu
mustat silmät ja valkoiset hampaat, oli kauniimpia venakkoja.
Mitä siisteyteen Siperian talonpoikien luona tulee, niin on se aivan
tyydyttävää. Joka kerta kuin siperialainen talonpoika astuu pöytään,
pesee hän kätensä. Talouskalut pidetään huolellisesti puhtaina.
Siirtolaiset, jotka ovat muuttaneet Euroopan puolelta, ovat sitä
vastoin erittäin epäsiistejä. Myöskin luulen että varallisemmatkin
asukkaat Siperian kaupungeissa ovat vähemmin siistiä kuin
maalaisväestö. Mitä seurustelutapaan tulee, niin käyttäytyvät
maalaisväestöön kuuluvat henkilöt säädyllisemmin kuin moni tshinovnikka
(virkamies), joka pitää sivistyneen seurustelutavan todistuksena juuri
rohkeutta ja vieläpä julkeuttakin. Kun talonpoika polttaa paperossiaan,
etsii se jotain mihinkä voi panna poron, mutta herrasmies pitää hienoon
tapaan kuuluvana heittää poron lattialle taikka matolle. Ei sääntöä
ilman poikkeusta, mutta näin on useimmiten.
Kun minä otin esille voita ja lihaa ruokavakastani, niin hämmästyi
Agriofovna suuresti ja kysyi enkö minä paastonnut. Kreikan-uskoisilla
oli nimittäin siihen aikaan kuuden viikon pituinen paasto. Minä
vastasin etten pitänyt itselläni olevan mitään paastoamisen syytä ja
kysyin mihin heidän tapansa paastota eräinä aikoina perustui. "Herramme
Vapahtaja on niin käskenyt", sanoi hän ihan varmana. "Sitä hän ei ole
käskenyt, Agriofovna, sillä meillä on sama evankelio kuin teillä, ja se
ei sisällä mitään sellaista käskyä, sen tiedän." -- "Sitä minä en
tiedä, sillä en ole kirjan-oppinut, mutta me teemme kuten meidän isämme
ennen meitä ovat tehneet", sanoi tyttö. "Meidän joukossamme on kyllä
monia, varsinkin herrasväessä, jotka eivät paastoa niin paljo; myöskin
paastotaan sotaväessä ainoastaan lyhyemmän aikaa", liitti talon-isäntä.
Kun Savel-ukko oli saanut kylläkseen keskustelusta uskonnollisissa
asioissa, tulimme muihin aineihin. Hän kyseli muun muassa minun
kotimaani asioista eri kohtia. Minä vastailin niihin niin hyvästi kuin
voin. Se herätti hänessä suurta kummastusta kun kuuli että omenat
Suomessa ovat kymmentä kertaa huokeammat kuin Siperiassa. Mutta ihan
käsittämättömältä näytti hänestä että desjätiina peltoa voi paikoittain
maksaa ainoastaan sulalle saattamisesta lähemmä 50 ruplaa.
Kun kaikesta tästä oli keskusteltu, oli aika lähteä levolle. Jo kello
yhden aikaan olin taas pukeissa ja kahden aikaan jätin hyvästi
ystävälliselle väelle, joka lähteissäni yhtenään toisti
onnentoivotuksia ja sanoja "Ivan Ivanovitsh", "znakomi" ja
"pozhalusta".
Tällä olkoon vaan sanottuna että jokainen, joka siihen pyrkii, voi
löytää ystävällisiä ihmisiä kaikkialla maailmassa, -- Siperiassakin.