Poikana olo ajoilta.
Sodassa.
Viipurista aina Uuraansalmelle saakka on saaristo kallioista. Pienet,
paljaat saaret ovat enimmäkseen karkeaa graniittia, kerroksista kuin
liuskakivi, ja kasvavat harvaa mäntymetsää, jotavastoin mannermaa on
alhaista ja savista. Uuraansalmesta länsietelään päin muuttuvat saaret
matalammiksi, ovat savikkopohjaisia ja vaihettavat kangas-petäjän
tuuheaan leppään ja koivuun, vieläpä jalommatkin puulajit, tammi,
vaahtera ja lehmus muodostavat pieniä kauniita lehdikoita -- mutta nyt
on mannermaa, joka muuttuu yhä enemmän ja enemmän santaiseksi, peitetty
vyörykivillä, kunnes Teerijoen luona komein "falaise", niinkuin
ranskalaiset sitä nimittäisivät, sanoo Suomenlahden vieriville
aalloille "tähän, mutta ei etemmäksi". Muuan noista ensimmäisistä
savisista saarista Uuraansalmen läheisyydessä kuului saariryhmään, joka
oli äidinisäni oma. Olen unhoittanut saaren nimen, mutta sanokaamme
sitä Sorsaluodoksi; se oli sodanaikana 1855 joutunut venäläisen
tykkiväestön haltuun ja ainakin neljäs osa saarta oli paljaaksi
kuorittu, sillä turpeita, joita välttämättömästi tarvittiin
vallituksiin, ei ollut muualla kuin täällä. Ennenkuin jäännös saaren
viheriäisestä vaipasta käärittiin kokoon ja kuljetettiin pois noihin
pieniin linnoituksiin, jotka ainakin syrjäisen mielestä näyttivät
olevan tarkoituksetta viskellyt ympäri Suomenveden pohjaa, tahtoi vaari
niittää sieltä ne heinät kuin niittää saattoi. Eräänä kauniina
heinäkuun päivänä lähdimme me, vaari ja minä, katsomaan, miten
heinänteko sujui. Vaari käveli ja minä tein koukeroita polkua pitkin,
joka kulki kahden vainion välillä, joilla ruis huojui puolipäivän
tuulen puhaltaessa. Kun pelto loppui, tulimme me mahtavaan
honkametsään, jossa päivänsäteet vaivalla pääsivät puikahtamaan tummien
havujen ja tiheäin oksien välitse, muodostaakseen sinne ja tänne
smaragdivehreän pilkun kosteaan sammalikkoon keskellä kosteaa, viileää
pimentoa. Hetken kuluttua ilmaisi yksitoikkoinen, soinnukas kohina,
että me lähestyimme meren rantaa, ja tien tehtyä viimeisen äkkimutkan
lepäsi meri meidän edessämme.
Ehdoton hämmästyksen ja ihmettelemisen huudahdus pääsi huuliltamme.
Kaukana keskellä selkää oli komea laivasto sota-aluksia, Englannin
ylpeä lippu liehui joka mastossa.
Nyt oli päästävä salmen yli. Tavallisissa suhteissa, s.t.s. kun vaari
ei ollut mukana, oli meillä pojilla tapana kulkea salmen yli siten,
että riisuimme vaatteet päältämme, valitsimme läheisestä haasta
semmoisen lehmän, joka osasi uida, sidoimme vaatteemme sarviin ja
ajoimme lehmän veteen, jonka se tavallisesti varsin mielellään teki,
sillä Sorsaluodolla kasvoi parempi heinä, itse me pitelimme kiinni
lehmän hännästä ja tulimme tällä kekseliäällä tavalla hinatuiksi tuon
melkein neljännes virstan leveisen salmen yli. Olimme tehneet sen
huomion, että jos lehmä keskellä salmea rupesi uimaan kehässä, tuli se
siitä, että vaatteet olivat valuneet elukan silmille, niin että se ei
voinut maata nähdä. Palausmatka tehtiin samalla tavalla. Nyt oli vaari
muassa ja me astuimme vallan vakavina venheesen, joka sattumalta oli
saapuvilla. Saareen päästyämme, menimme me niin sanotuille
ruotsalaisille valleille. Taru kertoo, että Kustaa III, ollessaan
laivastoineen Viipurin lahdessa kuuluisan Viipurin kujanjuoksun
aikoina, oli rakennuttanut nämä vallit, mutta epäilemättä oli tuo
arvelu väärä, sillä näissä löytyi tiiliäkin, ja tiilinpolttoon ja
muuraustyöhön ei Kustaa III:lla sentään ollut aikaa. Istuimme siellä
korkeassa, pehmeässä nurmikossa, Nopsat sisiliskot ja kiivaasti
kirkuvat rantapääskyt tahtoivat anastaa meiltä meidän lepopaikkamme,
Meri kävi pitkissä pehmeissä aalloissa rantaa vasten, kuohupäiset
laineet näyttivät mielihyvällä hiipivän pitkin kallioiden sileitä
kupeita, suviaurinko valoi hohdetta kimaltelevalle merenpinnalle ja loi
sille kaikki sinen vivahdukset, safiirin vienosta väristä alkaen
indigon tummaan väriin saakka, joka huomautti syvyyden kauhuista,
ametistin läpikuultavasta välähtelevästä kimaltelusta ja lazurkiven
vakavasta sinestä niin kevyisesti että se näytti ilmassa leijuvan.
Mutta keskellä meren pintaa lepäsi värijuova, jonka värejä ei vielä
kukaan ole taitanut nimeltä sanoa; se oli auringonvalo.
Nyt lepäsi siellä, tässä loistavassa juovassa, nuo mustat turmiota
tuottavat jättiläiset ja erosivat taivasta ja maata vasten kuin suuret
varjokuvat.
"Ovatko ne meidän vihollisiamme, vaari?"
"Ovat, poikaseni!"
"No silloinpa saamme kohta nähdä sotaa, savua ja kuulia, kanuunia ja
sotamiehiä", sanoin minä, riemastuksissani kaikesta kummallisesta kuin
oli tuleva.
"Valitettavasti saanemme nähdä sekä yhtä että toista siihen suuntaan.
EI ole ensi kerta, kun nämät seudut saavat tuntea sodan vitsausta." Ja
vaari rupesi kertomaan Viipurin kujanjuoksusta, joka kuusikymmentäkuusi
vuotta takaperin tapahtui juuri tässä. Me nousimme seisomaan vallilla,
vaari osotti etelään Koivusaarta ja Teikarsaarta kohti, tarkemmin
näyttääkseen taistelupaikkaa, kun samassa kaikuva jyräys kuului. Jotain
vilahti silmiemme edessä, voimakas ilmavirta painoi meitä, vaarilla oli
siksi mielenmalttia, että antoi minulle kovan lyönnin niskaan, joka
silmänräpäyksessä kaatoi minut maahan, itse hän myös heittäytyi
heinikkoon kiivaasti huutaen: "makaa hiljaa, Kalle". Samassa kuului
kauhea pamaus, tulta iski, maa tärisi ja meidän päällemme satoi hiekkaa
ja multaa, niin että me olimme aivan tukehtua.
"Kalle poikani, miten sinulle kävi, oletko haavoitettu?"
"Olen, vaari!"
"Mihin! Miten! -- ei, makaa hiljaa!"
"Niskaan, vaari."
Vaari kumartui äkisti puoleeni, tarkasti niskaani ja sanoi naurahtaen:
"et sinä ainakaan ole pahasti haavoitettu. Mutta nyt kotiin, kas niin,
astu eteenpäin, joudutaan venheelle, sota näyttää käyvän vaaralliseksi
täälläkin. Meidän täytyy muuttaa pois saaristosta." -- Minä vakuutan,
että me pääsimme paljoa sukkelampaan kotiin kuin Sorsaluodon saarelle
taannoin. Ei koskaan ole mikään voitosta riemuitseva Caesar tullut
ylpeämpänä ja onnellisempana vanhaan Roomaan kuin pikku Kalle vaarinsa
kotiin. Ja olipa hänellä syytäkin. Lossarin Sassa oli kerran ollut
tappamassa hyljettä, joka oli mennyt nuottaan; voudin Matti oli
katkaissut pikkurillinsa silppukoneessa; Antti, paimenpoika, oli ollut
vedenvaarassa eräällä kalaretkellä; Juhana oli avannut portin
kuvernöörille eli keisarille, ei päästy koskaan oikein selville,
kumpiko noista kahdesta se oikeastaan oli; kaikki olivat nähneet,
kuulleet tahi tehneet jotakin, joka oli tavallista kummempaa. Hän
yksin, pikku Kalle, lellipoika, herraslapsi muka, hän ei ollut mitään
nähnyt. Toimetonna, voimatonna oli hänen ikänsä kulunut isän työpöydän
alla, paksujen latinalaisten kielioppien suojassa, ja sanakirjain
takana, jotka paisuivat ylpeydestä, kun tiesivät niin paljon, paisuivat
niin, että siannahkakantensa halkeilivat selkäpuolelta. Mutta nyt, nyt
olivat asiat toisin, nyt yhtäkkiä, ja niin kaikinpuolin tavatonta.
Kalle oli ollut sodassa. Antti ja Matti ja koko poikaparvi kuulivat
kummeksien ja kadehtien pikku Kallen puhuvan sodan vaaroista, taistelun
tuhoista. Kaikki he olivat kuulleet tuon jyrinän, mutta ei kukaan
ollut, niinkuin pikku Kalle, sitä omin silmin nähnyt.
Ja pikku Kallesta tuli kenraali ja hän komenteli aamusta varhain
iltamyöhään viisimiehistä joukkoaan, joilla oli aseina lapioita,
haravia ja aidanseipäitä, kunnes hän eräässä kahakassa sattui polkemaan
kuoliaaksi kananpojan ja rikkomaan ikkunaruudun, joka tuotti hänelle
pari korvapuustia vaarin emännöitsijältä. Sivumennen sanottu, vanha
eukko, niin täpö täynnä kertomuksia merenhaltijoista, menninkäisistä,
prinsessoista, verenimijöistä ja muista kummituksista, että kaikki
Andersenin sadut ja kertomukset ovat haihtuneet muistostani niiden
kuvauksien rinnalla, joita hänen runsas ja eriskummallinen
mielikuvituksensa syyti eteemme jok'ikinen päivä. Korvapuustit tekivät
kuitenkin toivotun vaikutuksen, ne jäähdyttivät taisteluintoa, ja
rauhaiset ajat koittivat jälleen äidinisän tammien kaartamalla
pihamaalla ja jo aikoja ennen kuin rauhanliitto Pariisissa tehtiin.
Keisari tulee.
Ah! olisittepa vain nähneet vanhan kunnon kaupunkimme ja meidät sitten!
Siitä on jo hyvin kauan. Alamainen nöyryys, vilpittömin nöyryys, hohti
vanhoista uudesti kalkituista ja siistityistä taloistamme, jok'ikisestä
huokosesta yhteiskuntalaistemme sileäksi ajeltuilla leuoilla. Yksin
kadutkin olivat pukeutuneet jonkinmoiseen pyhäpukuun; missä olivat nyt
kaikki kuopat ja lätäköt, joissa me pojat tavallisesti koittelimme
saappaitamme! Missä kaikki mukurat ja kohopaikat, varta vasten tehdyt,
jotta meidän 4 tai 5 ajuriamme oppisivat tuon jalon taidon "ohjaamaan
korskuvia oriita!" Poissa! Katu oli tasainen kuin permanto, sillä
keisari oli tuleva. Tämä mahtisana oli aivan ihmeellisellä tavalla
hämmentänyt meidän jokapäiväistä elämäämme. Kaikissa ikkunoissa riippui
vanhoja tomusia ja koinsyömiä mattoja. Isän punavuorinen aamutakki oli,
samaten kuin paljon muutakin punaista ja sinistä, muuttunut komeaksi
lipuksi; nyt se liehui hupaisesti syystuulessa, muiden koreiden
tilkkujen ja vöiden joukossa. Alhaalle kalitkan (kaupunginportin) luo
olivat raatimies ja leipuri Zinke, joka myöskin oli kaupungin
arkkitehti, pystyttäneet kunniaportin, joka minun mielestäni oli
kelpaava kaikille maan mahtaville voitonsankareille. Se oli laadittu
lehvistä ja kuusenoksaseppeleistä ja oli erinomaisen pulska, komeine
pylväineen, ornamentteineen ja "krokaanin" muotoisine huippuineen. --
Semmoista oli kaupungissa. Perheissä oli yhtä juhlallista. Serkut
maalta olivat tulleet, leivottiin ja puhdistettiin, ja ennen kaikkia,
joka ainoassa suojassa ommeltiin ja siliteltiin, sillä jokainen, jolla
vaan henkeä oli, aikoi illalla tanssiaisiin. Näinä ihanoina päivinä
olivat kaikki kurinpidon siteet lauenneet, ei, enemmänkin vielä, ne
olivat poikki katkenneet, kuria ei ollut enää. Päivät päästään
lorvailimme me pojat katuloilla sinisissä takeissamme, joissa oli
kultanapit ja lyyryn kuva. Sillä tietäkääs, hyvät herrasväet,
me lukiolaiset olimme päivän kunniaksi pukeutuneet sinisiin
hännystakkeihin, joissa oli pystykaulukset mustasta sametista. Yhdeksän
ja kymmenen vuotiaita poikasia, niinkuin silloin olimme, lienemme me
komeassa puvussamme olleet aivan kuin positiivinsoittajan marakatit. No
niin, sillä välin kun koulumaisterit kotonansa liimasivat yhteen
tuppia, miekkaa ja kahvaa, jotka olivat alituisessa eripuraisuudessa
keskenään, kiilloittivat nappiansa ja harjailivat vanhoja maatuneita
juhlapukujaan ja niin sanottua "venhettä", vallitsi rajaton vapaus
nuorukaisten seassa. Ihana aika! olisin halunnut keisareita joka
soppeen.
Suuri päivä oli nyt tullut. Esiratsastajoita oli vaahtoisilla hevosilla
karauttanut kaupunkiin ja pormestarillemme Buchman'ille ilmoittaneet,
että keisari tulee. Buchman oli pieni, jokseenkin lihava mies. Hän oli
hieno herra, kelpo pormestari ja kunnon mies muuten. Vaikka niin
lystikäs vartaloltaan, oli hän kuitenkin arvossa pidetty. Nyt hän
seisoi hartaasti odottaen, katsoen pitkälle sillalle päin; suolaa ja
leipää oli vieressä hopeatarjottimella. Pari konstaappelia seisoi hänen
rinnallaan. Vähä väliä kääntyi pormestari kansajoukon puoleen ja sanoi
varoittaen: "Sein Sie nur ruhig und vergessen Sie nicht das Hurra"!
Paitsi sitä että pormestarimme oli odotuksen kuohuksissa, oli hän vielä
vihanenkin. Pieni vahinko Siliverstoffin portaiden luona oli
karkoittanut sen juhlallisen levon, joka muutoin lepäsi hänen
hohtavilla kasvoillaan. Seikka oli nimittäin se, että raatimiehillä oli
tapana ennen istuntoa ja ennen muita tärkeitä yhteiskunnallisia
toimituksia käydä Siliverstoffin kurenjassa (ruokakaupassa) ottamassa
pienen päänselvittäjän ja haukkaamassa palasen juustoa päälle. Niinpä
ei tänäkään tärkeänä päivänä voitu päänselvittäjää unhoittaa. Ja itse
pormestarikin oli samaa mieltä. Se oli otettu ja juusto myös; nyt
astuivat meidän isät jyrkkiä portaita alas, pormestari vilkkaasti
jutellen. Alhaalla portaiden juuressa oli eräs maidonmyyjä kärryineen,
astioineen ja äkäisine hevosineen; -- maitohevoset ovat aina äkäisiä!
Ja tapahtui niin kamala tapaus, että hevonen purasi meidän korkeaa
esivaltaamme. Tämä teki hirmustuneena kokokäännöksen ja asettui
semmoiseen asentoon kuin minä aina ajattelen Epaminondaan Mantinean
luona olleen. Hän lähestyi eläintä ja lausuen "ah sinä kirottu koira"
kohotti hän vasenta jalkaansa antaakseen hevoselle potkun. Lyhyt oli
hän, lyhyt oli jalka. Pormestari keikahti ja kaatui katuojaan kumoon.
Kaupunginpalvelijat nostivat hänet pystyyn, puistelivat hänestä roskat
ja vangitsivat eukon ja hevosen.
Mutta me jätämme Senatus populusque Wiburgensis heidän hartaasen
odotukseensa ja kerromme eräästä tapahtumasta ylempänä ison kadun
varrella.
Ensin täytyy minun jutella kaikista niistä pauloista ja kavaloista
koukuista, joita siihen aikaan oli asetettu katukäytäville ja niiden
viereen, kaikille joutilaille kävelijöille suureksi harmiksi. Paitsi
yhtä ja toista porrasta siellä ja täällä, löytyi raudoitettuja
väistökiviä kaikissa kadunkulmissa, ja useimmiten olivat niiden kulmat
niin terävät, että ohikulkevaisten vaatteet tarttuivat niihin ja
repeytyivät. Väliin oli katukiven paikalla kuoppa, tavallisesti vettä
täynnä, ja vihdoin viimeiseksi olivat talojen kellarien ovet
kadunpuolella. Aina 8 jalkaa syviä kuoppia portaineen ja mustaksi
maalattuine raudoitettuine kaiteineen oli rakennettu keskelle
katukäytävää. Nämä portaat olivat alati rinkelieukkojen ja heidän
vakkojensa vallassa. Yhdelle näistä kaiteista olimme me pojat, vastoin
vanhempien ja muiden asianomaisten ankaraa kieltoa asettautuneet;
täältä me saatoimme nähdä pitkin katua Ylä-Paramonoffilta aina
Ala-Paramonoffille saakka ja vieläpä vähän etemmäksikin. Mikä kirjava
kuva silmäimme edessä. Viipurilainen naismaailma "lyhveissä vaatteissa"
[Lyhveet vaatteet olivat ylempänä "Saaristossa" nimisessä kertomuksessa
kuvattu Viipurilainen kansallispuku.], pöhöhihoissa ja punasissa
nutuissa. Jääsken eukot valkosissa "hunnuissa", Joutsenolaiset
ruunisessa pitkässä takissa, kauppa-ryssät punasessa paidassa, joka oli
housujen päällä, hyväluontoisia porvarirouvia "katsaveikka" [topattu
päällystakki] yllä. Nyt näkyi ylhäällä mäellä kahden valkosen hevosen
vetämät vaunut; nyt mahtaa keisari tulla; seuraavassa silmänräpäyksessä
pamahti kanuunanlaukaus. Tuntui kuin sähköinen sysäys kansajoukossa,
sysäys niin voimakas, että me muutamien maalaisserkkujen kera heti
syöksyimme alas kellarinporstuaan. Pauhina, joka oli niinkuin kaukaisen
kosken tai tuuliaispään synnyttämä kohina, tuli yhä lähemmäksi.
Kurjuutemme syvyydestä kuulimme pormestarin "Seien Sie nur ruhig und
vergessen Sie nicht das Hurra". Mutta mahdotonta oli mitään nähdä.
Muutamia tanakoita sääriä ja leveitä selkäpuolia, pieni viiru sinistä
taivasta ja kattopelti, kas siinä kaikki kuin me saatoimme eroittaa.
Melussa ja hurrahuutojen kaikuessa ei kukaan kuullut meidän
rukouksiamme ja valituksiamme. Nyt kuului sieltä ylhäältä kavioiden
kopinaa ja vaunujen rytinää; ne olivat kai keisarin vaunut, jotka
ajoivat ohitse. Minä en saanut nähdä vilahdukseltakaan majesteettia tai
vähäpätöisintä pientä kamarijunkkaria tai hovipalvelijaakaan ja mikä
oli vieläkin harmittavampaa, keisari ei saanut nähdä minun takkiani,
jossa oli pystykaulus ja yhdeksän kiiltävää nappia. Zinke, Zinke,
miksis teit minulle tämän; avonaiset kellarinporstuat olivat sinun
toimestasi.
Kostaaksemme yhteiskunnan väärinkäytöstä meitä kohtaan, syljeksimme me
iltasella suuremmoisen juhlavalaistuksen aikana "ploschkoihin", niin
että sihisi, räiskyi ja haisi härskiintyneen öljyn katku ympäri katuja
ja kujia. Kosto oli suloista. Selkääni en saanut, vaikka takki oli
pilalla, mutta aika nuhan sain, sillä kellarinporstuassa seisoimme
nilkkaa myöten vedessä.
* * * * *
Keisari tuli, hän näki, hän meni, suureksi suruksi ja murheeksi meille
nuorisolle. Me tunsimme ilmassa että reaktionin aika oli tulossa, sillä
seuraahan laitonta vapautta tavallisesti ankaran sortovallan aika.
Senatus populusque saattoi häntä tullin taa.
Käynti Uuraansalmella.
On monta, monta vuotta sitten kun minä viimeksi näin Uuraansalmen,
lieneepä jo 20 tai 25 vuotta. Sattumuksesta tulin äskettäin käymään
tässä Viipurin oivallisessa satamapaikassa; mikä eroitus entisyyden ja
nykyisyyden välillä. Ja eroitus on olemassa, ne eivät ole vaan
nuoruuden muistot, jotka suurentavat, kaunistavat ja kirjavalla
väenkuohulla asustuttavat Uuraansalmen hietasärkät, sen salmet ja
mahtavan meren tuolla kaukana, johon voin sovittaa Byronin sanat:
Oi meri sua nuorna rakastin!
Se riemuni kun lainehillas vain
Mä kuplan lailla keinuin, taistelin
Ja aaltois kanssa pidin puoliain.
Kun ärjyi myrsky meitä pelottain
Ol' itse pelkokin se riemuisaa:
Kuin lasta mua suojaelit ain'
Mä luotin aaltoos, käsin ottaen
Kuin nytkin otan, harjaas hymyillen.
Me meloa lotiskoimme hiljaa kaitaan salmeen, keltasien pitkien
hiekkasärkkien väliin, jotka matalassa kaaressa ympäröivät kirkasta
ruskeanvehriäistä vettä -- alati liikkuvaa, milloin virraten merelle
päin, milloin Viipurin lahtea kohti. Oliko tämä Uuraansalmi! miten
erilainen kuin ennen, silloin satamapaikka, ensimmäinen Suomessa, nyt
linnoitus. Poissa olivat ne keulat, jotka kaukaisilta mailta
kuljettivat kaikkea mitä Etelän aurinko kasvatti ja kypsytti Välimeren
rannoilla. Poissa olivat komeat Itäindiassa purjehtivat laivat jotka
kuparoituine kylkineen olivat kyntäneet kahta valtamerta ja jotka
jyrähtelevillä laukauksilla välkkyvistä tykeistä kokassa ilmoittivat
kotiintuloaan. Silloin oli eloa ulapalla, sen saatte uskoa. Lippuja ja
liehuttimia jok'ikisessä paikassa, missä vain saatiin värillinen
liina tuulessa liehumaan, purjehti kaukokulkija salmen suusta.
Tullivirkamiehiä, katteinin perhe ja tuttavia, merimiesten vaimot,
rantakasakoita ja lastinpurkajoita souti laivaa vastaan, joka keveästi
keinui aalloilla. Siellä laivassa löytyi aina jotakin, joka ansaitsi
katsomista tai maistamista, kiinalaisia ukkoja posliinista, pöytäkaluja
ja rasioita, arabialaista kahvia, Constantian viiniä, joka lemusi
viettelevästi ja suloisesti kukkasilta ja Taffelvuoren kupeilta
tuoduilta ryydeiltä. Ja suurinta riemastusta nuorten joukossa herätti
joskus joku apina, uistin tai heleänvärinen kirkuva papukaija -- kaikki
harvinaisia vieraita siihen aikaan. Ja kun "Toivo" tai "Kunnia", "Usko"
tai "Varma", tai joku muu laiva -- sillä senaikuisilla laivoilla oli
ainoastaan abstraktisten käsitteiden nimiä -- tuli sillan viereen ja
käännettiin kupeelleen tilkittäväksi, silloin siellä löytyi aarteita
arvaamattomia kuparilevyllä ja lankuilla veden rajassa. Kaikki
Uuraansalmen pojat häärivät venheissä, ruuhissa ja vanhoilla makasiinin
ovilla jättiläisen ympärillä aivan kuin allit aaltojen kiertämällä
kalliolla. Siinä tehtiin vaihtokauppoja, tingittiin ja käytiin sotaa
meren aarteista. Tuossa on komeamuotoinen meritähti kiinni puristuneena
välkkyvään kupariin. Eräs lentokala raukka oli tarttunut siivistään
laivan kylkeen. Siinä kimalteli purppuran- ja perlemon loistossa kaunis
okasimpukka, se oli tarttunut liinasiin leväkasveihin, jotka
menestyivät mainiosti laivan pohjassa -- nyt olivat kylmät vedet
karkoittaneet eläinraukan sen koreasta majasta. Muistan vielä miten ilo
oli ylinnä poikaparvessa, kun miekkakalan terävä ase, joka nyt
on edessäni kirjoituspöydällä, saatiin lankusta sellaisen
Itäintiankulkijan vaskiverhotuksen yläpuolelta, lukemattomia
täplikkäitä näkinkenkiä annettiin tuosta hohtavasta kappaleesta.
Entäs vanhat hollantilaiset kauppa-alukset, minkä romantillisen
loisteen ne loivat ympärilleen! Ne muistuttivat Virgiliuksen kertomusta
"korkearunkoisista simpukoista", ja nuo puupiirrokset, joita 50-luvulla
löytyi joka talossa täällä rannikolla, esittäen muistorikasta tappelua
Trafalgarin luona. En unhoita koskaan, miten nuo leveärintaiset laivat
varmasti ja verkallensa nousivat vastavirtaan. Ja mimmoiset laivat!
Perä korkea kuin kartano, loistaen kullalta ja viheriäiseltä, etunokka
tylsä ja pystynenäinen, varustettu "Neptunuksen" tai "Najadin" kuvalla,
jotka olivat aivan "Bauern Breughelsin" hollantilaisten poikain ja
tyttöjen näköisiä. Kokan ja perän kohotessa taivasta kohti,
oli laiva keskikohdalta ainoastaan muutamia jalkoja yli vedenpinnan.
Ja siinä, keskikohdalla juuri, siinä seisoi katteini, punakkana,
löyhkyten silliltä ja anisviinalta, ja hän sylkäisi mukavasti
etuhampaitensa välistä noin oikein taiteellisesti. Sellaista laivaa,
sellaista katteinia Te ette saa enää nähdä; niin, kenties
muinaismuistokokoelmassa Amsterdamissa tai Antverpenissä; mutta
sellaista silliä ja sellaista anisviinaa ei löydy enää koko Hollannin
maassa.
Kokonainen mastometsä oli molemmin puolin salmea, kaikkien Euroopan
mertakulkevien kansojen liput liehuivat silloin merituulen
pnhallellessa, ja jok'ainoassa majailutalossa sai kuulla
babylonialaista kielensekotusta. Siihen aikaan oli Uuraansalmi Suomen
etevin satamapaikka; Savoon ja Karjalaan lähetettävillä tavaroilla oli
silloin ensimmäinen varastopaikka suomalaisella pohjalla tässä, juuri
näillä hiekkasärkillä. Silloin ei ollut kysymyksessä perustaa
tullikamaria joka ainoaan pieneen kylään Saimaan vesien varsilla.
Viipurin tukkukauppias käyskenteli varmana ja mahtavana, tarttui
tanakasti suureen avaimeen, joka laajoihin tavara-aittoihin sulki
kaikkia, mikä taisi viehättää silmää ja makealta maistaa. Silloin
täällä koottiin toinen suuri omaisuus toisensa jälkeen.
Mais, ils sont passé, les beaux jours! Jokainen kauppias ja
kaupustelija Kuopiossa ja Savonlinnassa, Joensuussa ja Iisalmella ottaa
nyt tavaransa suoraan ulkoa eikä tarvitse mielestään rikastuttaa
Viipurin kauppaneuvoksia ja konsuleita. -- Se vapaus, se vapaus,
-- se on vaarallista! -- ja Uuraansalmen laivanvarustajain,
kauppa-asioitsijain ja tullimiesten ohitse puhkuaa "Yrjö Koskinen",
"Aleksander" y.m. -- kanavata myöten ylös jok'ikiseen Saimaan vesistön
sopukkaan, -- se on surullista, mutta se on totta.
Mutta mimmoiselta sitten nykyään näyttää tuo kerran niin eloisa ja
vilkas satama? Surkealta näyttää! Tuossa tulee muuan englantilainen
alus, iso kuin "Befanut" lastensadussa, musta kuin neekeri, ei edes
punasta viiruakaan reunassa, ei ole kokassa kuvaa, ei ole kokka ja perä
kauniisti kaarehtiva, suora ja sileä se on, kuin rautalevy; ja rautaa
se onkin, se avaa suuren kupunsa, syöksee yhdessä päivässä sisästään
rautakiskoja ja tankoja, pyöriä, tulenkestäviä tiiliä, levyjä ja
haulia, niin paljo kuin tämä maa tarvitsee puoleksi vuotta, Ja lastaa,
saatanallisen vingunnan ja ulvonnan rämäkässä, lankkuja, lautoja,
soiroja, hirsiä. Mutta mimmoiset lastit! Metsät, jotka kerran
vihannoitsivat Saimaan ja Pielisjärven saarilla ja niemekkeillä,
lehdot, joissa rastaat lauloivat valoisina kesäöinä, ne vaeltavat kuin
suupala jättiläisen sisään; metsät, joissa karhu ja villipeura ovat
etsineet suojaa ja olleet hyvässä turvassa, menevät samaa tietä,
kuolleiksi tolteiksi ja kuutiojaloiksi muuttuneina, ja kun tuo
täyttymätön vihdoinkin panee kannen kaiken sen päälle kuin se on
sisäänsä kätkenyt, niin ottaa se vielä kulauksen, metsiemme ytimen,
mehun ja mahlan, -- tervan tuhannen tuhansista havupuista. Ja sitten
lähdetään kotimaahan jälleen. Ja hollantilainen, -- nuoruuteni rakkaus!
-- voi, hän ei tule koskaan enää --, ainoa hollantilais-tavara kuin
täällä nyt näin, oli "hollantilaisia hirsiä". Tyhjät ovat rannat ja nuo
kummalliset laiturit (lautakasoja, puoleksi ranta-äyräällä puoleksi
vedessä). Varovaisesti on kiivettävä niiden yli, sillä vaikka täällä ei
ole ahdingosta puhettakaan, niin on varovaisuus kuitenkin parasta;
käyntisilta on nimittäin kuin sakkilauta, jossa joka toinen ruutu on
kolo. -- Suurten höyrylaivojen kera on kaikki runollisuus kadonnut
Uuraansalmelta, se on säikähtänyt höyryvivun vinkunaa ja höyrypillin
ulvahdusta. Höyryt purkavat ja lastaavat muutamissa päivissä saman
määrän kuin muinoin lastattiin kymmeneen purjelaivaan, eivätkä viivy
päivääkään kauemmin kuin tarvis vaatii; korjaukset ja tilkitykset eivät
tule kysymykseenkään.
Mikä suuressa määrässä synkistyttää Uuraansalmea, on se linnamainen
ulkomuoto, jonka saaret ovat saaneet. Löytyi täällä tosin ennenkin
valleja, -- yksinkertaisia miellyttäviä muuria, omiaan syöttöpaikaksi
parille takkuiselle komentajan lehmälle, oivallisia leposijoja
nukkuville laivamiehille -- mutta nyt kohoavat uhkaavat muurit
lankkuristiköiden ja hirsikasojen yli. Tervan ja sillinhajun ohella
tuntuu tuo tunnettu venäläishaju, ja korkealla yli lippujen ja
liehuttimien näkyy ylhäällä vallinsarvella kaksipäinen kotka. Ja
tunnettuhan on, missä se linnoituksen vallille istumaan iskee, siellä
ei viihdy runous, eikä ihailtava sulo.
Sellaisena löysin nyt Uuraansalmen, monien ja pitkien vuosien kuluttua;
ja kun olen alkanut esittämällä lordi Byronin runoa "Ritari Haroldin
toivioretki", niin sopii lopettaakin säkeellä samasta laulusta ja tuon
surumielisen runoilijan kanssa sanoa:
Jäähyväst' sana tasoitust' ei suo,
Se virittääpi syömen tunteet vienot.
-- -- -- -- -- -- -- -- Unelmani,
Uneni tenhon täytyi murtua.