IMPI. Vihdoin viimeinkin!
Kahdeskymmenes kohtaus.
(Ollinen, Aina ja Vainikka astuvat sisään.)
TUOVILA. Hän on jo kokonaan terve.
AINA. Kuinka on tämä selitettävä?
OLLINEN. Saanko esittää vaimoni ja tohtori----tohtori----kas kun en
muistakaan nimeänne.
TUOVILA. En ole tohtori, vaan olen amerikkalainen kauppias, nimeni on
Tuovila.
OLLINEN. Tekö Tuovila, ja sanoitte olevanne lääkäri.
TUOVILA. En minä ole koskaan itseäni siksi nimittänyt, vaan te minulle
sen arvonimen annoitte.
(Ollinen puhuttelee Impeä.)
TUOVILA. (Ainalle.) Vai niin, rouva Ollinen! Luulen, että olemme tänään
jo kerran tavanneet toisiamme, vaikka olimme molemmat kylliksi
hätikköjä luulemaan toisiamme aivan vääriksi henkilöiksi. Minä tulin
tänne velkomaan, mutta löysin täältä sen sijaan aarteen, joka himmentää
noitten 10,000 markan arvon.--Tässä on morsiameni! (Näyttää impeä.)
AINA. Mitä!
TUOVILA. Rahojanne minä en tarvitse, (repii velkakirjan), sillä minä
olen miljoonan omistaja, mutta kätenne, ystävyytenne jos saan, olen
teille sydämmestäni kiitollinen.
OLLINEN. Te olette liiaksi jalomielinen.
TUOVILA. Suostutteko rupeamaan sukulaisikseni?
AINA. Mielellämme. Me iloitsemme siitä onnesta.