Näin ajatteli Abélard, koska hän illalla kiiruhti Héloïsen luo:
Arvoituksia olen minä ajatellut ja niistä surrut. Nyt en ajattele enää.
Saarellaan Seine-virrassa on temppeli, ylenee jalo Notre-Dame. Valkea
ja harmaa se on, suljettu ja tumma, muun maailman keskellä. Sen tornien
kulmapilarit ovat kuin luurangon nikamista rakennetut, siinä on
omituisuuden tenhoa. Sen räystäissä istuvat irvistelevät piru-koirat ja
näyttävät haukkuvan alas Seinelle ja kaduille, — kuin temppeliäni
vartioiden ja ivaten maailman touhua. Siinä on mystiikan suloista
haavetta, — sen ikkunat ovat ulkomaailmalta verhotut, värilliset
ruudut kuultavat sisustassa kuin omituiset punasiniset ruusut. Suuret,
valtavat, säteilevät ruusut, — kukin niistä _Rosa mystica_. Kierikööt
maailman rattaat, soikoot kellot tallatuilla kujilla, — temppeli on
pyhyyttä ja rauhaa.
Päivää olen rakastanut ja ulkoilmaa. Nyt olen viisastunut ja tullut
välinpitämättömäksi. Nyt on päiväni arkinen ja harmaa, ja sen parissa
olen vieras ja outo. Mutta illoin, kun Seine hälvenee pohjattomaan
pimeyteen, josta vain siltojen ja rantain tulet lekkuvat, silloin alan
elää. Silloin minä sytyn ja minut valtaa ihmeellinen hulluus. Silloin
sytytetään alttarikynttilät minun temppelissäni, Notre-Damessani, joka
on sydämessäni.
Se on pienoiskuva sinusta, jalo, kivinen, harmaa Notre-Dame, — sisältä
loistava ja hiljainen ja riemukas. Siinä vasta olet minulle autuutesi
antanut, kivisen temppelin jalo rouva, kaiken äiti, jota olen usein
rukoillut.
Mitä olen sinulta ennen rukoillut? Anna minulle jokin, josta henkeni
hurmautuu ja johon se uskoo, olen rukoillut. Ja anna minulle hulluutta,
että sen uskon edestä voisin taistella. Anna sielulleni juopumus, sinä
jalo temppelin asukas, sinä kaiken äiti, jonka silmät säteilevät
mystillistä, vaaleaa kirkkautta.
Niin olen rukoillut pitkät ajat. Nyt en rukoile enää. Sillä kylmäksi on
jäänyt Notre-Damen rouva, kuvaksi kivisen temppelin pääalttarilla, eikä
ole vastannut, ei antanut mitään. Kylmänä ja korkeana on kohonnut
yötaivaan korkeuteen harmaa ja musta temppeli. Kylmemmäksi yhäti on
sydämeni tullut, kaikki innostus on ollut minusta ulkoa kalkituiden
hautain kaltaista, kaikki pyrkimykset ja pyyteet kuin portot, jotka
rientävät luokse koreina ja maalattuina.
Tyhmät olivat rukoukseni. Nyt en niitä rukoile enää, en kysy mitään.
Arvelen, että juuri kaikella hartaudella ja innolla tehdään maailmassa
enimmän pahaa, tunkeudutaan lähimmäisten pyhättöihin. Miksi ei kukin
ihminen tyydy omaan temppeliinsä?
Niin minä arvelen, sillä kivikirkon rouva, tuo armelias, lienee silmäni
avannut. Niin, hän on antanut minulle oman pyhättöni, pienoiskuvan
omastaan, suljetusta ja mystillisestä, jossa yön _Rosa mystica_ kukkii.
Hän on ilmestynyt minulle itse lihassa ja veressä, ei aatteissa.
Viimeinkin lienee taivas kyllästynyt rukouksiini, työlästynyt hullun
etsintään. Se on säälinyt minua ja vastannut. Héloïse, unhe ja maailman
kielto! Kun kiiruhdan sinun luoksesi, en kysy mitään, en välitä, vaikka
maailma palaisi. Ja tuntuu kuin taivas minua nyt nuhtelisi entisten
rukousteni tähden. Kuten se haastaisi korviini: Kuinka olet pyytänyt
kuonaa, — kun kulta on sinulle aiottu? Mitä olet anellut, tyhmä ja
haaveileva lapsi! Miksi olet luullut sydänten valtiatarta, ihminen?
Mutta nyt olet juovuttavan maljasi saanut, — mitä puuttuu sinulta
vielä? Mitä vielä tahtoisit taivaan sinulle antavan?
Niin, totisesti en mitään. Olen tyytyväinen, kaikkeen väsynyt. Paitsi
siihen, joka seisoo sydämeni alttarilla, Héloïse, — unohdus kuin
kuolema.
Hän on kuin kevät, syvä kuin yö, hän on tuli, joka polttaa ja
kuolettaa.
Sydämessäni seisoo jalo temppeli, Notre-Dame, ylhäisenä ja
salaperäisenä. Ja sen jumalatar pukeutuu silmieni iloksi valkeaan,
pukeutuu siniseen, hän on koristettu kullalla ja on tuoksuva kuin
kaukaisin, taivaisin haave.
Hän on kuin lilja. Kuinka monta tummantuikkeista kynttilää olen saanut
hänen edessään polttaa, ennenkuin hän on minulle ihanuutensa antanut!
Kuinka hartaasti, missä tuskissa olen häntä rukoillut temppelin
hämärässä! Mystillistä syvyyttä ja ristiriitain tummuutta hän on
minulle antanut, minulle, joka olen oppinut ihailemaan himmeäin
pyhättöjen suloa, en päivän räikeyttä. Kunnes hänen suosionsa on ollut
tulta ja hurmausta.
Hän on neitsyt ja hellä kuin äiti. Aina voin maailman poluilta paeta
hänen luokseen, joka minua eniten rakastaa. Mitään, mitään ei hän
vaadi, — ainoastaan rakkauttani.
Hän on hehkuva kuin kiirastuli, hän on lilja ja neitsyt ja Diana ja
Astarte. Hänen silmistään hohtaa hymyilevä viisaus ja sydämestään
sammumaton liekki.
Kaikki hän on minulle antanut. En nyt enää katsele elämän kukkia, kun
minulla on unhotuksen _Rosa mystica_. Hän kiertää minua, hän
tukehduttaa minut syleilevillä kukkaköynnöksillä.
Turhaa ja joutavaa minä ennen haaveilin. Nyt en kysy enää mitään, nyt
nauran kaikelle, jos se mieleeni johtuukaan. Mitä on minulla elämän
kanssa tekemistä?
Juopuneena riennän minä kivitemppelin ohitse, jolta olen paljon kysynyt
ja joka minulle nyt on vastannut, — valkean ja harmaan Notre-Damen,
jonka kynttilät illan pimentyessä tuikkavat kirkkaammin, Notre-Damen,
joka ylenee saarellaan keskellä kaupunkia hiljaisena ja suljettuna.
Minä riennän riemuiten sen ohitse oman temppelini kammioon, Héloïsen
helmaan, jonka kanssa tahdomme nauttia ja kuolla.
Totisesti me uinumme kerran yhteisessä hautakammiossa, ja ruusut
haudallamme toisiinsa kietoutuvat.
Paris, lokak.-jouluk. 1911.