Maantie, rakkahin ystävä! Jo monta vuotta sitten halusin laulaa laulun
sinulle, kiitoksena kaikesta, jota minulle annoit. Sinä, joka olet
rajaton, lopun-näkymätön!
Maantie, joka olet herättänyt minut vähän väliä uuteen elämään, joka
olet kenkinyt jalkani jälleen keveästi nousemaan. Aina niistä ajoista
asti, jolloin piennä poikana kuulin ensi kertaa ylistyksen sinulle.
Pieni piikatyttö lauloi sen kesäisenä sunnuntaina kuistilta, jota
humaloista rakennettu lehtimaja köynnösti. Näin hän lauloi, laaksoihin
katsellen, surunvoittoisesti, kun kuuntelin häntä kuistin kaidetta
vasten nojaten:
"Maantie on pitkä ja sannoitettu..."
— — oli siinä paljon muita säkeitä. Mutta tämä ensimmäinen oli
kaunein, aina on se soinut ihanasti mielessäni.
Se oli sunnuntai, välkkyvissä koivuissa lempeä tuuli. — Ja silloin
huomasin sinut, maantie, ensi kertaa mäeltä, miten sinä laaksossa
kiertelit ja nousit keltaisena vaaroille. Ja siellä hohdit kutsuvana,
aukenit kuin kultainen virta. Sieltä etenit kesäiseen metsään,
rakkaihin kyliin, joissa kotikoirat kulkijoita haukkuivat, kuljit
lainehtivain ruiskumpareitten alla, sitten ylös, sitten iloisesti
alamäkeen huimaa rinnettä, ja menit välkkyväin vetten kannasta,
poppeleita ja syreenejä kasvavan kalmiston ohi. Ja kaupunkiin, jonka
kellojen soitto kuului loitolta, ihanaisena päivänä.
Silloin rakastuin sinuun, loppumaton, määrätön: sentähden kaunis kuin
aavistus.
Olen kulkenut sinua sitten monet vuodet. Monet vuodet olen sinua
rakastanut enimmän maailmassa, — ehkä yhtä paljon vain liitäviä
pilviä, — kotimaassa ja muuallakin, — sillä sinä olet universaali
kuin itse kauneus.
Sinä veit minut kotilaaksosta surumielisenä elokuun iltana.
Ensimmäisillä seikkailuilla diligenssissä mielistyin varrellasi
majatalojen vallattomaan riemuun.
Ajoin silloin pohjan raukoilla rajoilla, jossa ainoa iloni oli, että
sinä johdit minua sieltä pois, sieltä, kolkoilta korpimailta, jossa kai
sinä itsekin surit kaiken köyhyyttä, kaitana louhissa ryömien.
Ja sitten kävelin sinua paljain jaloin nuorena valkolakkina.
Ensimmäiset lauluni olet sinä innoittanut. Ensimmäiset ihanat, melkein
lapsen kultakiharat ovat maantien kululla vastaani liehuneet.
Niin, ne olivat onnen päiviä, mutta niitä seurasi muuta, — elämän
vaihtelu kuin maantie, joka päivänpaisteisilta vainioilta painuu metsän
pimentoon.
Sinulle, uskottu, ovat kyyneleni tippuneet. Sinua pitkin olen sairaana
kulkenut. Sinä olet johtanut yksinäisten jokien rannoille, kuin
unhotuksen virroille, — kunnes taas olet kutsunut minut elämään
suloisilla, epämääräisillä lupauksillasi.
Mitä kaikkea sinusta kertoisin! Olet ollut seuralaiseni, kulkenut
kanssani kuin ystävä käsikoukkua, — kesin, talvin, keväällä, rattaiden
pyörät kinoksia vääntäen, syksyöisin, jolloin tie kuultaa edestä kuin
harmahtava nauha.
Enkö muistaisi vaihteluja, joita annoit minulle, kun kiidin seurassasi
hanuria soittaen ja runoillen nuoressa voimassani?
Enkö sinun varrellasi metsäruusulehdossa voittanut sinisilmäistä
neittä? Eikö hän sinun nähtesi kuutamossa hyväillyt ohimoitani?
Enkö ole vierelläsi pellolla lapio kädessä tervehtinyt onnellisia
ohi-ajavia! Silloin ikäänkuin heräsin jälleen, — tuskaan, että olin
unohtanut sinut, että halveksin elämää niin, että voin pitää peltoa
sinua parempana!
Taas kiidin veikkojen kanssa elon-uhmasta juopuneena, pyssyjä laukoen,
syksyn keltaisen kuun kumottaessa.
Ah, sadat ja parhaat ovat minun muistoni sinusta, öin ja päivin, talvin
ja syksyin. Kauniit täällä. Kauniit muualla, kun läksin veljesi, jalon,
kiitävän rautatien seurassa kohti ihania maita.
Ja kun palasin, löysin jälleen sinut yhtä kauniina kuin ennen
synnyinseudulla, siimeisessä metsässä, lämmin santa paljaan jalan
astella, tuulen vilvoittaessa rintaa, tie, jota äitini harhaavat jalat
jo astelivat.
Ja muistan talven, jolloin lausuilin taas lumipyryssä naiselle, joka
kahlaili edessäni hangessa, kuumia tunnustuksia, kunnes hän, tumma,
kääntyi ja kietoutui kaulaani. Sinä tiedät, maantie, intohimon
väristykset, tiedät, kuinka puut sinä yönä seisoivat korkeina ja
ylhäisinä kahden puolen sinua, mahtavina kuin sankarirunoelmat.
Kesän hautoessa kangasta olen hyväillyt partaallasi nauravaa, vaaleaa
naista, — senkin näit sinä, kevytmielinen ystävä. Ja leikilläsi
kiedoit kuumana kesäpäivänä lapsesi tomun pyörteeseen, kuin jumalia
kuljettavaan pilveen... Ken luki kaiken onnen, luetteli aarteet, kuin
meren sannan, joita ihmislapselle suot. Miten sinut nähdessään tahtoo
kulkea, yhä kulkea, kuinka on vaikea kääntyä takaisin, koska haluaa
nähdä mitä tulevan käänteesi takana piilee? Mitä ihmisiä ja kohtaloita
olet näyttänyt minulle! Viisautta, — hulluutta. Kuinka onnellisia
ollaan hevosenkengän kappaleista, joita sinä hulluille lahjoitat! Mutta
minä tunnen rikkaat lahjasi, joita annoit, kuljinpa repaleissa tai
ajoin vaunuilla. —
Ah, maantie, kuinka syvämielinen, toivoton olet syysyönä. Mutta miten
keikaileva ja kevyt olet, kun kevät-ilta hymyilee ja sielussa herää
suloinen, eleginen uusien vaiheiden laulu.
Erilainen eri seuduilla, et yhtä ja samaa yksitoikkoista, vaan rikas
kuin elämä! — Siellä, aivan sinisessä etelässä, öljypuumetsissä olet
lumivalkea, — siellä olen kävellyt ruusunpunertavia vuoristoja ja
muuritettuja vuorikaupunkeja kohti.
Miten erilainen kuin kotituulella ollessasi, — lapsuuden laakson
maantie, jonka varrella emännäiset tarjosivat minulle sinisestä kupista
kirkasta viinaa.
Muuttelet muotoasi kuin sadun käärme. Paikoin olet punainen, paikoin
sinertävä. Joskus, kaivosseuduilla, olet musta hiilistä, ja itsekin
näytät silloin koettavan juosta kiireesti pois tuosta liekitsevästä
helvetistä, orjuutetuimman työn paikoilta. — — —
Ja sinä, joka olet kaikkea, — sinulle en ole ennen laulanut! —
Parhaalleen on ihminen aina kiittämätön! Miksi palvelisi sitä, joka on
kuitenkin uskollinen? — Niinpä jäi kiitos sanomatta sinulle, joka
näytit minulle alppien kylmän yksinäisyyden ja jotakin niin muistoilla
rauhoittavaa kuin Via Appian laatat, sinulle, joka olet yhtä suuri kuin
se rakkaus, jota — ei ole missään.
Niinkin uskoton olin jo, että aloin haaveilla maantien vastakohtaa,
kotia! Neljää pian nähtyä seinää, jotakuta ihmistä, johon tutustuu
tuokiossa kyllästyäkseen. Ahtautta, kahleita. Sinun kilpailijanasi,
suuri, tuntematon, iäti uutta antava!
Niin, sellaista minä jo mietin. Miten naurettavaa! Mutta tänään näin
sinut jälleen — Jumalan kiitos! Pelastitko minut vielä kerran
kuolemasta, paikalleni juurtumasta kuin puu? — Näin sinut taas tänään
ihanuudessasi, marraskuun päivänä, Parisin ruohoisilta valleilta!
Kuinka olit kaunis, kuinka avonainen! Ja päätön! Siellä höyryt, siellä
riemuiset lähtösoitot, vihellykset!
... Menet jonnekin, riemastut, katselet, — kaikki tulee pian tutuksi,
nähdyksi, — rumaksi. Kaikesta tahtoo pois. Mutta yksi on, joka on niin
määrätön, että se aina pysyy kauniina, — sitä kauniimpana, kaunoiseni.
Jälleen tahdon kanssasi nyt, lumoojatar. Ehkä _nyt_ tiedän mihin
sovellun?
Ota minut, ota, kunnes lasket iäksi rinnallesi, sinä, jota olen
rakastanut enimmän maailmassa.
"Maantie on pitkä ja sannoitettu..."
Paris, marrask. 1911.