Veri kohisi päässäni.
"Ja ylihuomenna —?" sanoin ääneen.
"Jumalan tähden, älä puhu niin kovalla äänellä!"
Pidin kiinni ikkunankamanasta ja heilautin itseni ylös. Yvonne väistyi
taaksepäin. Seisoin pimeässä huoneessa.
"Jeesus", kuiskasi Yvonne.
"Kun sinä et tule ulos —!" sanoin ja vedin hänet puoleeni. Yvonne
vapisi ja suuteli poskeani —
Lähdin. Kuljin ahon ylitse. Otin lakin käteeni vilvoittaakseni kuumaa
päätäni.
"Niin, Yvonne", sanoin minä, "kuinka kauan aioit minulla vielä
odotuttaa? Kuinka kauan, haha!"
Aholta sukeltautui ryhmissä olevia valkoisia telttoja: ne olivat
talojen kalpeita päätyjä, joita Creachin tulet valaisivat. Niiden
keskellä oli korkea, huipukas teltta, kirkko. Kuljin pitkin
merenrantaa, kotiin.
Meri höyrysi, oli hiljaista, ja aallot kalkkuivat kallioon. Tok — tok
— tok. Vihelsin kävellessäni Creachin valo-iskut ajoivat edellään
sumukelloja. Kun olin Pouponin kuilun lähellä, alkoi sydämeni hakata,
ja minä lakkasin viheltämästä. Täällä oli niin hiljaista, ja aalto
loiski niin omituisesti. Pysähdyin. Creachin valoluudat lakaisivat
ahoa, ja Pouponin kuilun yläpuolella leijui talonkorkuinen aave. Se oli
kuilusta nousevaa sumua. Odotin siksi kunnes valokeila palasi takaisin:
yhä vielä seisoi tuo jättiläiskokoinen aave yössä ja viittoi minulle
valkeilla käsivarsillaan.
Pyörryttävä tunne valtasi minut. Tuntui siltä kuin olisin painunut
tornin korkuiselta alas valkoiseen tyhjyyteen.
Tahtoisinpa pyytää jotakin ihmistä sanomaan minulle, miksi juuri tällä
hetkellä ja juuri tässä paikassa pysähdyin. Ja miksi juuri nyt johtui
mieleeni ajatus, että vaivuin tornin korkuiselta alas!
Poupoul veti henkeään ja haukahti lyhyesti. Seisoiko joku aholla?
"Hiljaa, Poupoul!"
Creachin valo palasi ja valaisi polun. Ei ketään. Vain kasa ruskoleviä
oli tien varrella.
Mutta silloin Poupoul alkoi raivoisasti haukkua. Sen silmät katsoivat
vihertävinä minuun.
Nauroin hiljaa itsekseni. Kenties oli — Yann lähellä?
"Yann, Yann!" huusin minä. "Oletko täällä?" Ja minä nauroin samalla,
osottaakseni hänelle, jos hän täällä olisi, etten pelännyt. Mutta
selkäni oli jääkylmä, aivan kuin olisi takkini ollut leikattu auki
takaa.
Kiipesin tien vieressä olevalle ruskoleväkasalle: niin, siellä oli
Yann! Todellakin, siellä hän seisoi —
"Hyvää iltaa, Yann!" sanoin. "Mitä teet täällä niin myöhään yöllä,
poikaseni?"
Yann ei vastannut mitään. Poupoul oli nyt tuntenut hänet ja ryömi
häntäänsä heiluttaen hänen jaloissaan. Mutta Yann ei liikahtanutkaan.
Hän seisoi ja katsoi minuun. Ne olivat Yannin silmät, ja kuitenkin ne
olivat vieraat. Ne hehkuivat synkkinä tyhmää raivoa ja moukkamaista
uhmaa. Hän ei liikkunut, ei sanonut mitään, hän seisoi ja katsoi minuun
ja hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi.
Tällä hetkellä tuntui Yann minusta kovin naurettavalta. Jos hän oli
vaaninut minua täällä, niin miksi hän ei liikkunut? Pitikö minun kadota
Pouponin kuiluun jättämättä jälkeäkään nurmeen? Yann, Yann, käy esiin!
Näytä, kuka olet. Ilmaiseksi sinä et minua saa, mutta kenties halvalla.
Hoho, kuinka naurettava hän oli.
"Tahtoisitko sytyttää piippusi, Yann?" sanoin ja nauroin hänelle vasten
kasvoja. Hänen tyhmä uhmansa ja typerä tuijotuksensa suututti minua.
Olipa tuokin nyt tapa seurustella minun kanssani!
Mutta Yann ei liikahtanut. Hänen silmänsä olivat nyt kuin suuret
hehkuvat reiät.
"Jos olet menettänyt puhekykysi, niin hyvää yötä!" sanoin ivallisesti,
suututtaakseni häntä. "Aion kulkea joka ilta tätä tietä, ymmärrätkö,
joka ilta. Ja joka ilta odotan hetkisen juuri tässä paikassa. _Au
revoir et merci, merci!_"
Lähdin. Aivan hitaasti käänsin Yannille selkäni, odotin vielä hetkisen
ja sitten menin. Mutta Yann ei liikkunut. Minä nauroin, yhä vielä
kiihtyneenä ja suutuksissani.
Katsokoon hän Herran nimessä, miten pääsee hulluudesta, johon pieni
tyttö ja ryyppy olivat hänet ajaneet. Se ei ollut minun asiani. Hän on
narri, Poupoul, emmekä me ota vastaan mitään määräyksiä. Talven myrskyt
rupeavat riehumaan saarella, ja me aiomme kuunnella niitä. Alkaa sataa
lunta ja jäätä, ja me tahdomme sen nähdä, kuuletko, toveri, me kuljemme
ahon yli, kun se on jäätynyt. Ja suuri tulemme on rätisevä ja luova
lieskansa lävitsemme, valaiseva sielumme suuria, kimmeltäviä kätköjä,
joita emme vielä tunne. Näetkö, miten me tuijotamme tuleen keltaisin
silmin, ja ympärillämme ulvoo tuuli suurta lauluaan?
Yann, Yann!
Aamulla löysin kirjeen kynnykseni alta. "Varo itseäsi!" oli siihen
kirjoitettu.
Yann ei ollut edes muuttanut käsialaansa. Miten varomatonta, jos kirje
myöhemmin löydettäisiin luotani? Revin sen pieniin palasiin ja hajoitin
ne tuuleen. Mutta sitten aloin ajatella.
Ei, Yann, se riittää! Sinun pitää päästä jälleen rauhaan. Menen
Rosseherren luokse ja puhun hänen kanssansa, ja tulen sinun luoksesi ja
pyydän että sovimme keskenämme.
Muutenhan Yann juo itsensä kuoliaaksi, ja mehän olemme kaikesta
huolimatta ystäviä.