"Toimitsija" lähti. Näin sen risteilevän lahden ylitse. Nauroin. Ei,
ystäväni, minulla on vielä yhtä ja toista tehtävää saarella. Tänään on
keskiviikko, ja Amorik, yksisilmäinen, on työssään.
Yön syvässä hiljaisuudessa kaikuivat vain kumeat askeleet. Meri loiski,
mutta en kuullut sitä enää.
Minun askeleeni ne olivat.
Koputin ikkunaan.
"Minä se olen, Yvonne. Täällä minä olen taas. Niin, me jouduimme
myrskyn käsiin."
Suutelin Yvonnen lämmintä kaulaa. Hän painoi pääni sitä vastaan ja
huuleni upposivat siihen.
Sitten hän kertoi minulle kuiskien, että hän oli pelännyt vuokseni
näinä päivinä.
Yllämme pyöri välkkyvä tuulimylly, ja hajanaiset valonheijastukset
leijuivat kimallellen mustalla maalla. Mutta me seisoimme aivan
pimeässä. Jotakin putosi. Mitä se on? Se kuului niin pehmeällä. Satoi
pehmeitä ääniä, höytyviä.
"Se on lintujen lennon ääntä."
Niin, niin, linnut ne palasivat pohjoisesta ja syöksyivät valoon.
"Yvonne?"
Pimeässäkin näin Yvonnen poskien pienet kuopat. Hän hymyili.
"Sinä tiedät, mitä olet minulle luvannut!"
"Minä tiedän sen."
"Ja sinä tulet ulos?"
Yvonne otti käteni kuumiin käsiinsä ja puristi sitä.
Hän vapisi.
"En tänään", kuiski hän. "Huomenna, ylihuomenna —"
Silloin putosi jotakin pehmeätä olkapäälleni. Lintu. Minä säikähdin ja
suutelin Yvonnea, niin että huuliani kivisti.
"Ajattelen sinua, Yvonne", kuiskasin, "olen merellä ja ajattelen sinua.
En voi sinua unhottaa. Tule, Yvonne!"