Ja jälleen kiljuivat peräsinmiehet.
"Sa armas neito kaukaisen, kaukaisen maan —"
Kuulin heidän laulunsa kaukaisesta etäisyydestä, veri suhisi
korvissani. Tunsin tulevani yhä kalpeammaksi, mutta purin hammasta:
minä en antaudu —! Kylmä hiki valui ohimoiltani, meri muuttui harmaaksi
suihkuksi, joka kävi yhä jyrkemmäksi.
Kasvoja työntyi esiin suihkusta, meressä allani vilisi inhoittavia
irvinaamoja ja kummituksia. Kädet koettivat tarttua minuun kiinni.
Silloin sain sydänalaani iskun, niin että silmäni sumenivat. Rautaiset
sormet kävivät kiinni ohimoihini. Mutta sitten — kun tusinan verran
käsiä piteli kiinni tukastani — työntyi limainen, lukkimainen sormi
hampaitten! välitse suuhuni, alas kurkusta, vatsaan asti.
O, hoho! Pudistin ruumistani.
Silloin kädet kiskoivat hiuksiani, niin että ne kävivät metrin
pituisiksi — minä olin jäykkä ja voimaton koko ruumiiltani — ja kädet
raastoivat minut laidan yli mereen. Ne kiskoivat minut syvyyteen
ja vetivät minua hiuksista läpi pikimustan meren. Nuolennopeasti,
peninkulmia. Äkkiä ne päästivät minut ja pääni kolisi meren pohjaa
vastaan. Taistelin saadakseni ilmaa ja nousin kiemurrellen. Eikö tästä
tulisi loppuakaan — vielä hetkinen, enkä minä jaksaisi enää. Silloin —
olin ylhäällä ja vedin ilmaa henkeeni. Olin yhä vielä "Kirkontornin"
kannella ja kuulin peräsinmiesten taas ulvovan.
"Hehheh!" kirkui Mathieu minulle. "Kuinka on laitasi?"
"Hyvin", huusin minä ja katsoin lasimaista silmin hänen kasvoihinsa.