Taas minä lopetin ihmeellisellä lurituksella, jonka annoin hiljaa
häipyä, ja soittajaiset olivat päättyneet.
He istuivat piirissä ja nyökäyttivät päätään.
"Sinä soitit ihanasti tänään!"
Ainoastaan Yann ei sanonut mitään.
Taivas kävi tummansiniseksi ja yö tuli. Kaikki ryömivät kojuihinsa,
vain Mathieu kyykötti liikkumattoman varjon kaltaisena peräsimessä.
Minä makasin kannella, joka oli imenyt itsensä lämpöä täyteen,
käsivarret ristissä pään alla, ja kuuntelin kaikkia niitä iskuja ja
kolkutuksia, jotka pientä ääntä synnyttäen laivaan sattuivat. Etelässä
välkkyi Stiff, ja Creach koetti pistellä meitä loistavilla tikareilla.
Siellä nukkui Yvonne. Pohjoisessa ryömi eteenpäin viheriä kipuna:
höyrylaiva, joka kulki Englannin Kanavaan. Terävinä piirtyivät köydet
yläpuolellani taivasta vastaan. Tähdet säihkyivät ja kimmelsivät. Aivan
niinkuin sade putoaa — ajattelin.
Silloin tuli kuu esiin. Loistavan punaisena ja tavattoman suurena se
oli taivaanrannalla, ja kaikki pikku aallot riensivät sitä vastaan.
Se nousi, juhlallisena ja arvokkaana, tuottamatta kuitenkaan arkuutta
tai pelkoa. Se muuttui sitruunankeltaiseksi ja ylemmäksi kohotessaan
hopeanvalkoiseksi ja kiiltäväksi.
Touvit loivat kannelle selviä varjoja, jotka toisinaan hiukan häilyivät
ja sulautuivat yhteen.
Kuun keralla oli noussut pieni, kapea pilvi. Se oli levittäytynyt
yli koko taivaan ja välkkyi valkoisena kuin vastasatanut lumihöyty.
Mutta yhtä nopeasti kuin lumi sulaa, yhtä nopeasti se häipyi,
ja silmänräpäyksessä oli taivas taas kirkas. Sitten näyttäytyi
taivaanrannalla kuun alla parvi pieniä pilviä, kuten sotajoukon
tiedusteluosasto, joka tuli tähystysmatkalle. Ne kääntyivät ja
katosivat jälleen, sotajoukko ei tullut.
Kaikkialla leijui pieniä savupilviä pienillä aalloilla, aivan kuin
meri alkaisi palaa. Ne kävivät paksummiksi, ja merellä ui sumusaari,
kuten niityllä syksyisin. Ja äkkiä kohosi sumusaari ja leijui hitaasti
korkeuteen: meri oli synnyttänyt pilven.
"Saamme sumua", sanoi Mathieu, ja oli kuin hänen äänensä olisi kuulunut
merestä.
Ja taas minä makasin ja seurasin kaikkia niitä merkillisiä asioita,
joita joka taholla ympärilläni tapahtui.
Meri kävi sumuiseksi ja harmaaksi, niinkuin kuu olisi äkkiä laskenut.
Etäisyydestä kuultava Stiffin valo näytti tulehtuneelta punaiselta
silmältä, joka vain vaivaloisesti ja tuskaa tuottaen aukeni ja
samassa hetkessä taas sulkeutui. Mutta taivaanrannalla viuhuivat
kalpeanhohteiset säiläniskut; se oli Creach.
Varjo sukeltautui esiin luukusta ja minä kuulin paljaitten jalkojen
askeleita kannelta. Suljin silmäni.
"Heh!" kuiskasi Yann ja kumartui natisten alas viereeni.
En liikahtanutkaan. Olinhan tiennyt, että hänen käyntinsä tarkoitti
minua.
"Heh!" Yann ravisti minua ja minä avasin silmäni. Hetkisen Yann katseli
minua, sitten hän sanoi: "Matkusta pois!"
Avasin hämmästyneenä suuni, en vastannut mitään.
"Matkusta pois!" toisti Yann.
Minä hymyilin. Yannin silmät olivat kuin tummat loistavat reiät. Nyt
hämärässäkin saatoin huomata, että ne verestivät. Konjakkihöyryjä
virtasi hänen suustaan.
"Yann", sanoin minä, "sinä olet hullu. Mene nukkumaan, ystäväni!"
"Meidän ystävyytemme on lopussa, ettäs tiedät", jatkoi Yann. "Meillä ei
ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa."
Hän sanoi totuuden, kuulin sen hänen äänestään. Kohottauduin istumaan.
"Yann?"
Yann murisi. "Rosseherre on sanonut minulle kaikki. Viime yönä.
Aikaisin tänään olin sinun luonasi, mutta sinä olit poissa. Senvuoksi
tulin tänne merelle. Niin, hän on myöntänyt minulle olleensa luonasi —
eräänä heikkona hetkenä, minä olin Brestissä, silloin hän tuli luoksesi
ja koputti ja sinä tulit ulos. Hän juoksi pois, mutta sinä otit hänet
kiinni ja kannoit hänet sylissäsi huoneeseesi."
Hämmästyin yhä enemmän. Niveleni kävivät ihan heikoiksi. "Hän on siis
sanonut sen sinulle, Yann?"
"On kaikki. Minä löin häntä, Herran nimessä, kauheasti minä löin häntä.
Olin suunniltani. Ei paljoa puuttunut, etten lyönyt häntä kuoliaaksi.
Mutta hän ei päästänyt ääntäkään, senvuoksi minä lopetin."
Äänettömyys.
Taivaalle piirtyi tähdenlennon vana. Siellä ylhäälläkään ei kaikki
ollut järjestyksessä. Ajattelin. Miten oli minun Rosseherreä
ymmärrettävä? Hän oli antanut itsensä alttiiksi Yannille — vain
ärsyttääkseen hänet minua vastaan. Ei mistään muusta syystä.
"Siinä kaikki, mitä tahdoin sinulle sanoa", kuiskasi Yann uudestaan.
"Sinä olet minut pettänyt. Toinen meistä on nyt liikaa saarella.
Matkusta, sanon minä sinulle!"
"Ja jos minä en matkusta?" kysyin hetkisen kuluttua.
Yann oli vaiti. Sitten hän naurahti hiljaa ja käheästi. "Matkusta!"
kuiskasi hän. "Sinä olet ollut ystäväni, ja siksi minä sanon sinulle:
matkusta pois! Minä olen hullu, kuuletko? Matkusta ensi laivassa!"
Se oli koko keskustelumme.
Makasin ja ajattelin kauan. Eilisestä oli kaikki muuttunut. Minä olin
kadottanut Yannin, ja me olimme kuitenkin olleet niin hyviä tovereita,
vai kuinka? Jää hyvästi, Yann! Matkustanko vai en, se kai on minun
asiani. Silloin puistatti kylmä väristys ruumistani. Niin, niin, Yann
oli sellainen poika, josta saattoi uskoa monenlaista. Nauroin hiljaa
itsekseni. Tehköön hän Herran nimessä mitä tahtoo. Kyllä hän saa nähdä,
kuinka pitkälle hän tällä mustasukkaisuudenpuuskallaan pääsee — hyvää
yötä!
Nukuin syvää ja tervettä unta. Keskiyöllä heräsin suhisevaan
ääneen, joka kaikui korvissani. Kaukana jylisi, salamoita risteili
taivaanrannalla hienosäikeisenä tulisuonistona, valaisten yllämme
olevien raskaiden pilvenmöhkäleiden reunamat. Purje rätisi kuin
kiväärinlaukaukset ja me kiidimme nopeasti eteenpäin.
"Varo, ettet suistu mereen!" huusi Mathieu nauraen. Hän oli yhä vielä
vahdissa.
Kuinka minä saatoin mereen suistua, kun makasin niin lähellä parrasta!
Alkoi sataa, ja minä vedin purjeennurkan peitokseni; säde valui
kasvoilleni, se oli haaleata. Salamat välkkyivät silmäluomieni lävitse
ja valaisivat aivoni. Nukuin uudestaan.
Kun heräsin pahoinvoinnin tunteeseen, oli aamu. "Kirkontorni" keikkui,
painautui aaltoihin ja nousi. Molemmat pienet perään köytetyt veneet
seurasivat sitä nopeasti ja huolekkain hypyin, kuten kaksi koiranpentua
emäänsä. Meri oli harmaa, ja harmaa tihkusade putosi vinosti pilvistä.
Me olimme pyöreän savumuurin ympäröimät emmekä voineet nähdä
kahdenkaansadan metrin päähän.
Kannella oltiin työssä.
"Mihin me menemme?"
"Englantiin. Tulee kova aallokko, L'honneur! Juo kahvisi alhaalla."
Hyvä, Englantiin! Kapusin alas kajuuttaan. Täällä ei ollut portaita,
täytyi tarttua lujasti kiinni molemmin käsin ja heilauttaa jalkansa
taitavasti luukun lävitse. Astuin lihan päälle. Se oli Yann, joka oli
kietoutunut kääröksi lattialle ja nukkui. Poupoul nojasi selkäänsä
häneen ja kohotti käpäliään ylöspäin. Vain Petitjean istui kapealla
puupenkillä ja joi läkkiastiasta.
"Pikku kapteeni ei ole nukkunut koko yönä!" kuiski hän, kun olimme
sanoneet toisillemme hyvää huomenta. "Mikä hänen on?" Petitjean työnsi
minulle läkkiastian. Minä join nopeasti, sillä täällä alhaalla minusta
ei tuntunut hauskalta.
Kajuutta oli mitättömän pieni, se oli laatikko, jossa ei voinut seisoa
suorana. Nurkassa oli pieni korea jumalanäidin-kuva ja seinälle oli
koukeroisilla kirjaimilla maalattu: _Dieu protège le Clocher du village
et son équipage_. Alle oli L'honneur kirjoittanut: Jumala suojelkoon
juoppoja.
No, olin saanut kylläni ja palasin kannelle. Kolmimastoinen laiva
ratsasti sumun lävitse viidenkymmenen raskaan purjeensa painamana. Se
käytti tuulta hyväkseen.
Niin, meri lainehti ilkeästi. Nopeat vesimättäät peittyivät tuttuihin
valkoisiin nauhoihin, eivätkä vaahtoharjat enää murtuneet, vaan
nousivat terävinä korkeutta kohti, ja tuuli repi niitä kuten lippuja.
Touveissamme luritteli tuuli korkeimpia säveleitään. Kuolleet kalat
vierivät pitkin likomärkää kantta, ja mousse kokosi niitä kalpeana
ja sairaana koriin. Höyrylaivat huusivat, ulvoivat ja vinkuivat, ja
toisinaan näkyi savumuurimme sisällä laivan synkkä varjo, kadotukseen
taas nopeasti.
Silloin tapahtui jotain tavatonta. Peräsintä koiteleva L'honneur
taivuttautui äkkiä alaspäin ja alkoi oksentaa.
"L'honneur!" huusimme me kaikki ja nauroimme ääneen.
L'honneur käänsi meitä kohti viheriät kasvonsa. "Ha! Oh, helvetti, se
ei ole tapahtunut minulle kuuteen vuoteen, L'honneur!"
Mutta laivapoika makasi kannella pitkällään, käsivarret leveellään,
ja aina "Kirkontornin" liikahtaessa kääntyivät hänen nulikankasvonsa
puolelta toiselle. Hän näytti aivan kuolleelta.
Minullakin oli huono onni. Sangollinen vettä oli pärskähtänyt vasempaan
housuntaskuuni ja kastellut tupakkani. Minun täytyi siis kavuta alas
kajuuttaan, sytyttää tulta hiiliin, kuivata tupakkani.
Yann oli juuri noussut. Hän istui penkillä, läkkiastia käsissään, ja
katsoi minuun ilmeettömin silmin.
"Huomenta, Yann!"
Yann oli vaiti.
Sitten kuulimme suuren höyrylaivan huutavan. Se pärpätti savumuurimme
takana, joka vaelsi muassamme, kuinka nopeasti kuljimmekin, ja milloin
kutistui, milloin laajeni. Kurotimme korvamme partaan ylitse emmekä
sanoneet sanaakaan. Suriseva ääni läheni, mutta oli mahdoton määrätä,
mihin suuntaan se kulki.
Mutta äkkiä heittäytyi Mathieu peräsintä vastaan ja ulvoi: _Changez
les voiles!_ Me ärjyimme vastaukseksi ja menimme työhön. Mathieu oli
ensimäiseksi nähnyt höyrylaivan partaan eikä uskaltanut yrittää sen
editse.
Höyrylaiva kiiti ohi. Siinä oli neljä ruskeata savupiippua ja neljä
mastoa sekä kolmikerroksinen pitkä kansirakennus. Lloyd-höyry.
Hyrskyt löivät keulapuolen ylitse, mutta se oli aivan hievahtamatta.
Komentosilta oli purjekankaalla peitetty, eikä yhtään sielua ollut
kannella näkyvissä. Aivan kuolleelta se näytti, ainoastaan sen
savupiiput tuprusivat.. Mutta kuuntele! Kuuntelehan! — Soittoa! Ne
lurjukset istuivat aterialla, ja soittokunta soitteli niille! Se
tunkeutui savumuurin lävitse ja katosi. Me nuuskimme ilmaa. Se oli sen
savua. "L'honneur!"
Kello viiden tienoissa muutti tuuli suuntaansa muutamia piirtoja ja
riehui nyt kuin hirmumyrsky. Mutta me olimme hyvällä mielellä.
Petitjean ja Yann makasivat peräsimen lähellä, myrskylakit painettuina
syvään märkien, tuulen tuivertamien kasvojen suojaksi, ja lauloivat
bretanjalaista laulua. He huusivat niin että silmät pullistuivat ulos
päästä.
Meri ei näyttänyt juuri rohkaisevalta. Kaikilta tahoilta se myrskysi
meitä vastaan. Me olimme hukassa aaltojen keskessä, kuten hyönteinen
lehtien rapinassa.
Ryömin erääseen nurkkaan, vedin polveni koukkuun ja puhalsin kaikin
voimin huiluani. Myrsky riuhtoi hiuksiani ja taivutti nenäni vinoon.
Sa nauti, ku-un tulta...