Aurinko laski, ja meri välkkyi kuin tuhannen ikkunanruutua. Se hohti
purppuraisena sinipunervalla taivaalla, sitten se tuli keltaiseksi ja
himmeäksi ja taivas sen takana tuhkanharmaaksi. Häikäisevä ura, joka
johti siitä meidän luoksemme aina veneeseen asti, kutistui kokoon,
kävi yhä lyhemmäksi, lyhemmäksi ja katosi. Aurinko oli poistunut.
Suurella valtamerellä koitti aamu. Tumman saaren takaa työntyi esiin
valolyhteitä, se oli Creach. Stiff loisti aivan edessämme, valkoista,
valkoista, punaista, yhä kauempana.
Hämärä oli pehmoista kuin sininen savu.
Mousse sytytti tulta pieneen uuniin, ja kun hiilet hehkuivat,
pani hän suuren merirapumme selälleen tulelle. Ensin se oli siitä
hyvillään; jonkunlainen heinäkuun aurinko siinä poltti sen selkää, se
ojentautui hyvinvoivasti, mutta sitten sen tuli liian kuuma. Se souti
epätoivoisesti kynsillään ja jauhoi syömäneuvoillaan. Kuoreen tuli
reikä, hiilet sähisivät, mutta yhä vielä se liikutti itseään. Vihdoin
se makasi liikkumatta, ja se oli merkkinä siitä, että se oli kypsä.
Meillä oli leipää, rasiallinen härskiä voita, ja herkkupalana rapumme.
Minä sain kynnet. Hoi! Sepä joltakin maistui! Voikaan ei oikeastaan
ollut härskiä, vaan maistui oivalliselta sekin. Me olimme aivan onttoja
nälästä ja olisimme nielleet peltilaatikoita ja höylänlastuja. Yann
otti korkin pullon suulta ja antoi pullon kiertää.
Minun täytyy sanoa, että se oli ihanaa. Olimme väsyneitä, kylläisiä,
ja joimme. He istuivat kaikki piirissä, ruskeina ja hurjina, kirkkain
silmin, hyvänluontoisina, kuin lapset, jotka meri on suuriksi
kasvattanut, ja heidän naurunsa oli voimakasta ja kotoista.
L'honneur kertoi erään elämyksen. Kuinka heidän laivansa muuttui jääksi
New-Foundlandin pohjoispuolella. Kansi jäätyi ensin ja parras, mastot
jäätyivät, ja pitkiä jääpuikkoja riippui raakapuista ja touveista,
peräsin jäätyi, ja lopuksi koko laiva oli kankea jäämöhkäle. Ja
ajojäät tulivat ja puristivat sen sisäänsä, niin että paukkui. Sitten
se hitaasti ajelehti päiväkausia. L'honneurillä oli kajuutassaan
huolellisesti suojattu sanomalehtileikkele ja hän nouti sen. Minun
täytyi se lukea.
Sitten Petitjean kertoi laivuristaan. Näin hän kertoi: "Isäntä,
näetkös, oli pieni ja leveä. Neliskulmainen. Hän oli väkevä ja
kiskoi ankkurin käsillään pohjasta. Hän suuttuu, näetkös, ja Itänen
niskansa nousee hänen päänsä ylitse. Noin! Olemme lastanneet hiiliä.
Englannissa. Hiiliäkö? Moskaa! Isäntä kulkee ympäri eikä sano mitään.
Huomiota! sanomme. Isäntä katsoo taivaalle. Meri. Rannat — siellä
etäällä. Isäntä tuntee meren jokaisen kiven. Silmät kiinni hän
purjehtii maailman ympäri. Kunniani kautta! Isäntä tulee heiluen kannen
ylitse, pullo kädessään. _Garçons_, tahdommepa juoda lasillisen.
Ymmärrätkös? Se on merkki. Laitamme nyyttimme kuntoon. Huomenna ei
laiva enää keinu laineilla.
"Isäntä oli merimies. Merimies! Hän luovi pahimmassakin ilmassa
nenäliina purjeenaan talojen välitse. Kunniani kautta! Isäntä oli
taiteilija, hän oli _professeur!_" sanoi Petitjean ja avasi silmänsä
kauhean suuriksi.
Ja me nauroimme, kun hän avasi silmänsä pelottavan suuriksi.
Mutta nyt tuli minun vuoroni.
"Heh, ja nyt soita jotakin!" sanoi Mathieu.
Minä vedin huilun taskustani, panin pois tupakan ja kostutin huuliani.
"Mitä te tahdotte kuulla?"
"Yhtäkaikki!"
Minä siis suipensin huuleni, puhalsin pieneen huiluuni ja kuljetin
hiljaa sormiani reikien ylitse. Ihmeellisen kirkkaasti kaikui pienen
huiluni ääni yli meren:
Viime ruusu, kuinka täällä kukit yksinäs,
Ammoin kun jo jättivät sun siskos, ystäväs,
Ykskään kukka...