Päivä tuli, ja hirmumyrsky kiiti pauhaten yli saaren kuten tuhannen
raivoisaa pikajunaa. Se ei enää ulvonut, ei enää huutanut, se surisi,
ontosti ja kumeasti. Ota lakki päästäsi, takki päältäsi, ripusta takki
ja lakki rakennukseni seinälle, ilman naulaa, kuten kiinniliimattuina
ne jäävät siihen riippumaan, niin kova tuuli kävi.
Pikku purje lepatti yhä entisessä piirissään.
Yö tuli, viisituhatta purskuvaa ihmissyöjää tanssi taloni ympärillä;
taas vaikeni päivä, ja myrsky surisi.
Pieni purje oli kadonnut.
Kalpenin sen kuullessani.
Mutta juuri kun kaikki olimme Chikelin krouvissa ja kiivastelimme:
_diaul!_ yksi leipä ja pullollinen viinaa, kaksi päivää nukkumatta
ja sellainen työ — niin ovi aukeni, ja kuka tuli sisään? Kolme
merenhaltiaa! Kolme aavetta, joiden kasvot olivat kalkinvalkoiset
ja huulet siniset, kolme ruumista, jotka päiväkausia olivat olleet
suolaisessa vedessä, silmät lasiset, ohuet hiukset tahmaisina ja
huulilla mielipuolinen kalmanhymy.
Kas niin, siinä ne nyt olivat!
Kaikki kävivät ihan äänettömiksi.
Mutta sitten alkoivat nuo kolme aavetta parjata mitä ilkeimmin.
Olisitte antaneet meidän kaikessa rauhassa, auttamatta, hukkua,
koiranpojat! Jumalan kiitos, he elivät.
He olivat ryhtyneet epätoivoiseen keinoon. Olivat lähteneet avoimelle
merelle, kuollakseen — tai purjehtiakseen saaren ympäri ja päästäkseen
jossakin pujahtamaan suojaan. Se oli onnistunut. Hoho, veliseni! Ja nyt
me suutelimme heitä kaikkia.
He ajoivat viinaa kurkkuihinsa ja huuhtelivat kaulaansa ryypyillä.
Yksi heistä pudotti kolme, neljä lasia, hän oli tykkänään menettänyt
käsistään tuntoaistin ja nauroi mielipuolen tavoin.
Silloin tuli vielä yksi aave sisään. Mutta se ei ollut, valkoinen,
vaan musta kuin neekeri, josta sieltä täältä oli väri lähtenyt, ja sen
silmät olivat punareunaiset. Se oli Yann. "Pikku kapteeni" puhui kuin
kumiseva tynnyri, ja hänellä oli kamala yskä.
"Minun täytyi lähteä maihin", yski hän, "minulla ei ole enää ollenkaan
konjakkia. Heh, emäntä! Nopeasti! Viime yö oli oikea helvetti.
Tahdotkos tulla mukaan laivalle? Heh?" Ah, Yann, miten pilkallisesti ja
ylpeästi sinä naurutkaan!
"Kuusi pulloa konjakkia, rouva Chikel!" vastasin minä. "Hiukan juustoa.
Onko sinulla leipää? Eteenpäin, Yann!"
Satamassa uivat särkyneen "_Notre Dame de l'Isle_"-laivan kappaleet.
Joka aallon mukana ne ajelehtivat edes ja takaisin. Ketjuihin
kiinnitetyltä. "Toimitsijalta" oli katkennut pari kylkiluuta, sen perä
oli karilla ja se hoippui kömpelösti.
Hyppäsimme veneeseen, Poupoul edellä. Se oli tyytyväisyydestä ihan
hengähtämätön heti kun se sai hypätä veneeseen. Airot upposivat veteen
ja vene ajautui pakenevan aallon mukana pois rannasta. Yann istui niska
kyyryssä peräsimessä ja seurasi vaanien aaltojen liikkeitä, aivan kuten
nyrkkeilijä vastustajansa puuhia. Hän huusi käskyjä matruuseille, ja
he katsoivat jännityksissään hänen suutansa, sillä täällä myrskyssä ei
voinut kuulla sanaakaan. Meidän oli soudettava viisisataa metriä, mutta
näytti siltä kuin emme koskaan pääsisi "Työmieheen". Monta kertaa oli
vene kirjaimellisesti pystysuorassa.
"Työmies" kiskoi molempia ankkuriketjujaan, nousi pystyyn ja potki
kuin hevonen. Sen kansi oli milloin vedenpinnan tasalla, milloin taas
kohosi yhden kerroksen korkeudelle ilmaan, ja "Työmies" näytti punaisen
vatsansa.
Ensin nousi Yann laivaan, sitten ojensin hänelle innosta vavahtelevan
Poupoulin, viimeksi menin minä.
"Työmies" oli täydessä vauhdissa. Kaikkien seitsemän solmuvälinsä
nopeudella se puski eteenpäin, eikä kuitenkaan päässyt päkähtämäänkään.
Kokonaisten talojen, kokonaisten katujen suuruisia vavahtelevia
vesijoukkioita syöksyi sitä vastaan. Aaltorivien välimatka oli hyvin
kaksisataa askelta. Pitkiä humisevia tasankoja lensi esiin, vesivuoret
kasvoivat niistä vavahdellen, "Työmies" nousi, kiipesi, hyppi, liukui
alas, ja seuraava humiseva tasanko lensi esiin.
Tuuli hajoitti pärskyt, niin että aallot näyttivät siltä, kuin niiden
päälle olisi ripoteltu pitkiä valkoisia villalangan pätkiä. Ne olivat
kuin lentävä mustanvihreä vuoristo, jonka rotkoissa ja halkeamissa lumi
suli. Ne kiitivät salamannopeasti höyrylaivan kylkiä pitkin, pyörivät
raivoten ja kiipesivät kumisten ja sihisten kannelle. "Työmiehestä"
valui vettä joka paikasta.
Hyökyaalto syöksyi vaakasuorasti "Työmiehen" ylitse, keulasta perään,
ja minä sain koko panoksen vasten kasvojani.
"Eteenpäin"! ärjyi Yann ja työnsi minut luukusta alas.
Pienessä, pahalta haisevassa kajuutassa oli mahdoton pysyä hetkeäkään
pystyssä. Se oli pimeä ja pyöri täyttä vauhtia kuin haikalan vatsa.
Ja tunnettuahan on, että hai näveröi itsensä kierreviivaisesti veden
lävitse. Tuulenpuoleinen ikkunaluukku oli pantu kiinni, ja me saimme
vähän valoa vain silloin, kun vastakkainen ikkuna oli vedenpinnan
yläpuolella.
Poupoul yskähti hiukan. No, Poupoul, et kai toki? Kaikkea vielä
johtuu mieleesikin, laivakoira! Ei, Poupoul oli vain huvikseen hiukan
yskähtänyt, se tunsi olevansa täällä alhaalla kuin kotonaan.
"Juo, nopeasti!" huusi Yann ja kaatoi konjakkia läkkikasariin. Heti
rupesimme juomaan hurjasti. Täällä alhaalla pyörivässä haikalanvatsassa
ei ollut valinnan varaa, joko — tahi. Siis kippis, hyvät naiset!
Vietin kaksi ihan unohtumatonta päivää ja yötä "Työmiehessä".
Kun alkoi nousuveden aika, niin Yann päästi vapaaksi perämiehensä ja
asettui hänen paikalleen. Meidän täytyi nousta kannelle. Heti kun
pistimme päämme ylös luukusta, pyyhkivät tuuli ja vesi riivinrautana
kasvojamme. Sitten me kiipesimme kahden hyökyaallon välillä kapeita
rautaportaita ylös komentosillalle, ja sinne me sidoimme itsemme kiinni.
Myrsky otti meidät vastaan raakamaisin riemuhuudoin, aivan kuin
olisimme olleet sitä piilossa. Vesipärskyt mäjähtelivät öljypukuihimme
ja kiinnisidottuihin myrskylakkeihimme, ja kokonaisia vesiröykkiöitä
syöksyi alas päällemme. Komentosillalla oleva vesi ulottui kehräluuhun
saakka, mutta kun olimme paljain jaloin, ei se tehnyt sen suurempaa
vahinkoa. Se huojui edestakaisin, kunnes se vesiputouksen tavoin
syöksyi alas rautaisia portaita. Toisinaan iskivät vesipommit
höyrylaivaan, ja mastot, savupiippu, kaikki peittyi vaahto- ja
sumupilveen.
Yann yski kamalasti ja kirosi herkeämättä. Hän oli loukannut
puhetorvessa suunsa verille ja oli raivoissaan. Jokaisen aallon hän
otti vastaan kirouksin, niinkuin se olisi ollut hänen henkilökohtainen
vihamiehensä. Aina kun tällainen lentävä vesivuori vyöryi esiin,
huusi hän puhetorveen: Takaisin! — ja kun olimme kiivenneet ylös
vuorta: Eteenpäin! — jotta tuhansien vesitonnien sysäykset olisivat
lievittyneet.
Ankkuriketjut tiukentuivat, narisivat, kalisivat, keula painui alas,
linkoutuakseen heti senjälkeen muutamien kerrosten korkeuteen.
Usein kallistui höyrylaiva niin, että komentosilta oli jyrkkä kuin
rakennuksen pääty.
Meri oli yöllä musta kuin piki, ja pyörivät vaahtoharjat loistivat
kuin lumi. Creach heilutti valokeilaansa ja valaisi kamalan ryppyisää
merta. Pärskyjen huurut hohtivat ja välkkyivät sen loisteessa. Sitten
näimme myöskin joka seitsemäs sekunti "Kameelin", joka laukkasi
kaukana lahdella. "Kameeli" oli kallio, korkea kuin viisikerroksinen
talo, mutta vesi vyöryi sen ylitse. Toisinaan kohosi vaahto kaikille
suunnille, aivan kuin "Kameeli" olisi juuri hypännyt mereen hyvin
korkealta.
Kello kolmen tienoissa yöllä sattui meille onnettomuus. Keulamaston
huippu katkesi ja lensi sievine lyhtyineen mereen. Yann päästi
kirouksen, joka oli pisimpiä ja kamalimpia, mitä ihmiskieli milloinkaan
on lausunut. Varmaankin hän olisi raivoissaan syöksynyt maston perään,
jos hän ei olisi ollut kiinnisidottu.
"Seikka on se", huusi Yann korvaani ja käänsi keulan erästä aaltoa
vastaan, joka tuli korkealle kohotetuin valkoisin käpälin vinosti
meitä kohti ja sivuutti kaikki muut aallot, "että ankkurit olivat
kyllä käyneet kiinni, mutta piru ties, kestävätkö ketjut vielä kauan.
Siinä tapauksessa hyvää yötä, viidessä minuutissa olemme ajautuneet
kallioihin. Pidä varasi! Viekööt kaikki helvetin löyhkäävät paholaiset
sinut, karvainen sikiö —! _En arrière_!" Suunnattoman suuri vetten
paljous löi yli kannen, ja höyrylaiva vajosi niin syvälle, että kesti
kokonaisen ijäisyyden, ennenkuin se taas voi ponnistautua ylös.
Silloin tällöin tein pienen käynnin konehuoneeseen. Kiipesin portaita
alas kannelle, odotin siksi kunnes saatoin saada kiinni lähimmästä
rautajohteesta, ilman että jouduin pyyhityksi pois kannelta, ja ryömin
eteenpäin pannuhuoneen suojassa. Siinä, missä tuuli löysi raon, puhalsi
niin vimmatusti, että tunsin, miten liha siirtyi pois luista ja
irtautui.
Haha, siellä ne olivat, mustina kuin murjaanit ne tekivät työtä siellä
alhaalla. Koputin kiinniruuvattuun luukkuun, ne katsoivat ylös,
irvistivät, ja koneenkäyttäjä avasi. Menin alas rautaisia tikapuita
myöten. Kuinka lämmin täällä oli!
"Teidän, lurjusten, on hyvä olla täällä!"
"Miksi et ole tuonut meille mitään juotavaa?"
Niin, kuinka saatoin uskaltaakaan tulla konjakitta näiden
nokipaholaisten luokse, joiden kurkut paloivat ilmitulessa?
"Tuon heti!"
Ryömin taas ulos luukusta, tein matkan kajuuttaan edestakaisin, ja
siellä minä taas olin. Lämmittäjä kaatoi kuumaa vettä kannuun ja
sekotti suuren kulhollisen konjakkijuomaa. Täällä alhaalla haisi
öljyltä ja puhdistusvilloilta. Viskimet kalisivat ja uuninsuu sylki
liekkejä. Täällä oli hehkuvia kivihiilenpalasia, joilla oli tarkotus
käydä paljaiden jalkojeni kimppuun. Myrsky tohisi etäisyydessä, täällä
oli hyvä olla, tunsin itseni turvalliseksi kuin hienossa salongissa,
kun ulkona sataa rakeita. Tuuli suhisi ja vinkui puhetorvesta, ja
yksitoikkoisena rätinänä tulivat Yannin komentosanat: _en route,
doucement, en arrière!_ Koneenkäyttäjän käsi oli vivussa, kone
jyskytti, ja kun potkuri oli koholla vedestä, niin laiva tutisi
ylhäältä alas asti.
"Hau—hau — hau, _en route_!" yski Yann.
"'Pikku kapteeni' on hiukan vilustunut!" Miehet rakastivat Yannia ja
luottivat häneen. Jos hän toisinaan hyökkäsikin heidän kimppuunsa
nyrkki pystyssä, niin hänellä oli hyvät puolensa, epäilemättä. Ja
sitten: hän oli taitava!
Pojat täällä alhaalla viettivät omaa elämäänsä; mitä _ylhäällä_
tapahtui, se ei heitä liikuttanut. No niin, tänäänhän oli kyllä työtä —
mutta se ei estänyt heitä haastelemasta kaikessa rauhassa tyhmyyksistä,
joita olivat tehneet Brestissä erään lihavan tarjoilijatytön kanssa —
hahaha!
Puhetorvi pärisi, ja höyrylaiva viskautui ylöspäin. Hyökyaalto
vapisutti sitä ja se vaipui takaisin. Mitä nyt tapahtuisi? Hetkisen
se oli liikkumatta, sitten se painui kyljelleen, niin että lattia oli
miltei luotisuorassa ja että täytyi käsin, jaloin tarrautua kiinni.
Emme sanoneet sanaakaan. Vipusimessa oleva koneenkäyttäjä näytti
vahankeltaiselta nokikerroksen alla.
"Jos 'pikku kapteeni' ei nyt pian anna jotain käskyä, niin hän on
suistunut mereen!" sanoi hän ja avasi kuunnellen suunsa ja silmänsä.
"_En route, nom de chien_!" Tätisi puhetorvi.