Sitten tulivat suuret myrskyt ja kaikki kävi toisellaiseksi. Myrskyt
itse olivat siihen syynä —
Eräänä aamuna heräsin puistatuksiin. Hengittäminen kävi minulle
vaikeaksi. Menin ulos katsomaan, eikö ehkä taivas ollut laskeutunut
maahan ja painanut saarta ollen siitä miehenkorkeudessa.
Kaikki oli hiljaa. Ruohot, meri, ilma. Meren yläpuolella oli jo
näkymättömiin kadonneen höyrylaivan jättämä savupilvi, ja tämä
savupilvikin oli liikkumatta. Harmaa, ukkomainen taivas katseli
ylhäältä alas. Mihin oli elämä kadonnut?
Hetkeä myöhemmin kaikki muuttui.
Lokit olivat ensimäiset, jotka aavistivat juhlan tulevan. Ne lensivät
laajoin, nopein kaarroksin vatsa meressä kiinni ja kirkuivat.
Taivaanrannalle kohosi mitätön, lyijynharmaa pilvimuuri, mutta niin
nopeasti kuin olisi se noussut jostakin syvennyksestä, ja noustessaan
se kävi yhä tummemmaksi, melkein mustaksi. Pystysuoria vaaleita
pilvenhattaroita kiiti sen edellä. Meri kävi synkäksi ja ryppyiseksi
kuin villin, malttinsa menettäneen eläimen otsa. Nopeiden lokkien
siivet liehuivat kalkinvalkoisina tumman pilven edessä. Myrskypääskyset
lensivät sinne tänne kallioiden ympärillä ja kolkuttivat ja kuhersivat.
Eräällä kalliolla istui harmaa haikara, katsoi merelle ja räpytteli
silloin tälliin siipiään.
Mutta sydämeni jyskytti.
Äkkiä kuului vinkuva isku yläpuolellamme ja saari peittyi äärettömään
sumupilveen, niinkuin se olisi kohonnut savuna ilmaan. Ruohonkorret
painuivat maata vastaan, hiekkajyväset lensivät suhisten ilman halki.
Siinä se nyt oli —
Mutta kaikkien pyhien nimessä, mitä laulua tämä oli? Se oli kaaoksen,
sekasorron laulua ajalta, jolloin ei vielä mitään muuta ollut kuin
musta vesi ja paljaat kalliot. Se oli alkumaailman jättiläisten
taistelulaulua, jättiläisten, jotka maasta ja merestä kamppailivat ja
murskasivat itsensä —
Meri jymisi raskaasti, kalliot kumisivat, ja pauhu yhtyi ontoksi,
surisevaksi kohinaksi, joka pani kaikki vapisemaan. Ilma jylisi,
ilmapiiri tutisi, pyörteet pörisivät kuten jättiläissuuruinen
tuulettaja, ja ilmavirta kiskoi lihan luista, repi silmäluomia ja
huulia, käänsi korvat nurin ja taivutti nenän mihin tahtoi.
Ympäröivät rannat olivat korkealla vaahdon peitossa ja näyttivät
siltä kuin niille olisi satanut lunta. Meren kallioilla oli liehuvat
kenraalintöyhdöt. Meri oli juovikas taivaanrantaan saakka; se ei ollut
muuta kuin pari lentävää vaahtoharjaa ja yö niiden välillä.
Mutta vaahtoharjat hyökkäsivät saarta vastaan. Mitä lähemmäksi
ne tulivat, sitä elävämmiksi ne kävivät. Ne olivat parvi kimoja,
joilla oli hulmuavat harjat, vaahtoavat suut, ja jotka tömisyttivät
etujaloillaan. Ne laukkasivat kallioita vastaan, syöksyivät korkeuteen,
korskuivat, heiluttivat harjojaan ja vaipuivat murskautuneina selkä
edellä takaisin mereen. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä laukkasi
toinen parvi esiin, hoi, hoi, hop, hop! Tuuli ruoski niitä ja ne
tekivät parastaan, lensivät eteenpäin, ylöspäin, ja pirstoutuivat.
Se oli hän!
"Isä meidän — se on hän! Mitä minun on tehtävä? Neuvo minulle laulu,
jota minun on ryhdyttävä laulamaan! Laulanko ruohonviheriästä
merenpeikosta, joka makasi unessaan vetten alla ja joka nyt nousi esiin
ja kääntelehtii kuin riehuva hyrrä?"
Poupoul hyppäsi minua vastaan, minä kävin kiinni sen niskaan ja olin
vähällä kuristaa sen. "Varo itseäsi, Poupoul, etkö näe, että minä olen
murhamies!"
Ja minä menin ulos ja huusin myrskyyn.
Alhaalla satamassa oli miehiä ja naisia, liehuvia lipunrepaleita,
kaikki kauhuissaan ja kalpeina. Muuan vaimo juoksi huutaen edestakaisin
ja väänteli käsiään. Hänen miehensä oli lähtenyt yöllä merelle eikä
ollut vielä palannut.
Jokainen aalto vyöryi rantalaiturin graniittimuurien ylitse ja
kohotti kuin leikkien raskaita rautarenkaita, niin että ne kalisivat.
Kokonaisia vesiseinämiä syöksyi meitä vastaan. Rantalaiturilla oli
graniittilohkare, vähintään metrin korkuinen ja levyinen, jonka piti
olla erään poijun ankkurina. Se oli aallon tiellä, ja äkkiä aalto nosti
sen ilmaan ja syöksi sen pitemmittä mutkitta päistikkaa alas laiturilta.
Postilaiva oli nopeasti tuotu sisäsatamaan: sen kannella juoksivat
matruusit huutaen ja vetivät touveista. "Toimitsija" oli kytketty kuten
raivohullu ketjuilla, metalliköysillä, nuorilla. Mutta se korskui
ihastuksesta, kohosi pystyyn, katkoi kahleensa ja murskasi tuhansiksi
kappaleiksi takanaan olevan "_Notre Dame de l'Isle_"-laivan peräkeulan.
Ulkona raivoavassa lahdelmassa keinui Yannin pieni höyrylaiva
ketjuihinsa kiinnitettynä. Pidä hauskaa, Yann!
Silloin näin äkkiä Rosseherren. Hän istui pienen sataman toisella
puolella kallioiden keskellä. Hän näytti kelmeältä ja sairaalta, ja
hän tuijotti, kulmakarvat koholla, etäisyyteen. Kädessään hänellä oli
ruususeppele, ja hänen huulensa liikkuivat.
"Hoi, Rosseherre!" huusin kaikin voimin. Mutta minä en kuullut edes
omaa ääntäni.
Äkkiä kajahti kuin rautainen haukunta myrskyn lävitse. Kellot soivat. —
Stiffin luona oli joku laiva merihädässä.
Lähdin heti sinne.
Stiffiin oli tuskin tunnin matka, mutta nyt se vei kokonaista kaksi
tuntia. Pidin päällystakkiani hampain kiinni ja porasin pääni myrskyyn.
Askel askeleelta minun oli kamppailtava eteenpäin. Myrsky oli
terottanut sadepisarat neuloiksi ja ne pistivät ihooni kuin jäänuolet.
Toisinaan minun oli pakko pysähtyä ja hengähtää jonkun kiven suojassa:
jos vain löysin niin paljon suojaa kuin tarvitsin päätäni varten ja
vetääkseni pari kertaa henkeäni! Kun jätin tuulensuojan, niin myrsky
tarttui minuun kuin suhiseva vetohihna ja raastoi minut muassaan.
Poupoulin ei ollut paljon parempi. Joka kymmenennellä askeleella
se käänsi takapuolensa myrskyä vastaan ja hengitti pää painettuna
maata vastaan käpäläin väliin. Näin lokin, joka lensi _takaperin_!
Se laskeutui uupuneena maahan, lepäsi hetkisen ja syöksyi uudelleen
myrskyä vastaan. Se pyöri kuin laivan potkuri, mutta tuuli oli sitä
väkevämpi ja sen täytyi jälleen lentää takaperin. Tuuli heitti sen
korkeuteen kuin paperipalasen, se kirkui, räpytti kuin mielipuolena
siipiään, mutta mikään ei auttanut, sen täytyi mennä mihin myrsky
tahtoi. Kolmen tunnin kuluttua se oli Englannissa.
Äkkiä aloin viheltää. Heh! Niin, minä vihelsin tahtomattani. Tuuli
soitteli huvikseen kurkunpäälläni, ja avaamalla ja sulkemalla suutani
minä saatoin viheltää kokonaisen konsertin.
Mutta yli märän ahon lensi savua. Pysähdyin. Vaakasuora paksu savupilvi
kulki myrskyn mukana. Oliko jossakin tulipalo? Paloiko joku laiva? Ei,
se oli vesihöyryä. Saari oli tässä korkea kuin torni, mutta myrsky
puhalsi niin tuimasti, että se kiskoi esiin vesihöyryn kallionkuiluista
ja rotkoista, kuten savun savupiipuista, ja vei sen mukanaan. Kolme,
neljä sellaista savupatsasta kulki saaren ylitse.
Tuossa oli vihdoinkin Stiff. Sen pieni keltainen valotorni ui
koukistuneena vesikuplassa, Marconi-aseman tupa makasi vinkuvalla
aholla kyyryllään kuin pahoinpidelty, harmaa eläin. Päivänpaisteessakin
Stiff näytti niin lohduttomalta, autiolta ja ahdistavalta, että sydän
rupesi lyömään hitaammin. Mutta tänään se oli maanalainen aavikko, joka
herätti kauhua. Ja kuinka kamalalta näyttikään merkinlennätinpylvään
musta lippu!
Myrsky työnsi minua täällä edellään kuin myttyä, paikoitellen se
_kantoi_ minua, ja lopuksi minun onnistui vain kiveltä kivelle ryömien
nävertäytyä eteenpäin. Hengästyneenä ja miltei merikipeänä väsymyksestä
pääsin Marconi-asemalle. Taoin tuota rautaista komeroa.
Herra Boucher oli kotona, Jumalan kiitos! Hän heittäytyi ovea vastaan.
"Vetäkäähän toki!" huusi hän.
"Minähän vedän!" vastasin minä. Ovi paukahti taas kiinni. Emmekö me,
kaksi miestä, kykenisi avaamaan yhtä ovipahaista? Herra Boucher pisti
ryhmysauvan ovenrakoon, minä vedin, ja ovi kääntyi räsähtäen auki
seinää vastaan. Siinä se nyt oli kuin kiinninaulattuna. Teimme työtä
kuin riivatut, sade ruoski kasvojamme, myrsky repi lihan irti luistamme
— — — vihdoin.
"Joku laiva lienee merihädässä, herra Boucher?"
"Katsokaa tästä tähystysaukosta. Tuolla se on. Ettekö näe sitä?
Kalastajavene."
Minä näin sen nyt. Pienoinen purje läpätti siellä vaahtopäisten
aaltojen keskellä.
"No?"
"He ovat hukassa. Eivät he voi mennä merelle, eivät lahteen, he
viskautuisivat kallioita vastaan." Herra Boucher asetti päähänsä
rautakaaren, jossa oli kuulotorvet, ja istuutui koneen eteen.
"Kuuntelin juuri erään höyrylaivan ja Lizardin välistä keskustelua.
Luulen että joku laiva on joutunut haaksirikkoon. Lukekaa tästä. Ei,
nyt en kuule enää mitään."
Se oli Cunard-linjan höyrylaivan Celticin tiedonanto Lizardiin.
Celtic sähkötti sivuuttaneensa hiilihöyry "Fullspeedin" viisitoista
peninkulmaa etelään Scilly-saarilta; laivassa ei ollut ollut mastoja
eikä savupiippuja, mutta kone oli ollut kunnossa.
"Niin, nyt menen eteenpäin. Paljon kiitoksia, herra Boucher."
Minun täytyi päästä rantaan! Vielä tänäänkin on minulle arvoitus, miten
me, Poupoul ja minä, pääsimme alas jyrkkää polkua, mutta rannalle me
tulimme, se on tosiasia.
Pieni joukko kalastajia oli kyyryllään kallionkoloissa. Vaja, jossa
pelastusvenettä pidettiin, oli auki. Tietysti he eivät voineet lähteä
merelle pienen lepattavan purjeen luokse. Olihan suorastaan mahdotonta
saada venettä vesille. He seisoivat ääneti kädet housuntaskuissa
ja tuijottivat silmät sirrillään merelle. Vaahtoliput heiluivat
talonkorkuisina heidän ylitseen.
Vajan edessä istui eräs nainen kahden lapsen kanssa, ja kaikki kolme
seurasivat liikkumattomina pienen purjeen piiritanssia. Naisen silmissä
oli kova ilme ja hän nauroi kylmästi ja halveksivasti.
"Se on tuon merellä olevan laivurin vaimo", sanoi muuan kalastaja
minulle. "Niitä on kolme miestä veneessä. Ne ovat olleet siellä jo
yhden vuorokauden. Evästä niillä ei ole muuta kuin yksi leipä ja pullo
viinaa. Eivät ne voi enää kauaa kestää. Hukassa ovat!"
Kotiin tullessani oli Myrskylä kuin rohtuman peitossa. Vaahtopalloja
pyöri ilmassa. Raivoisat hyrskyt repivät veden kallioiden välissä
likaiseksi vaahdoksi, jota tuuli kuljetti oikein kallionsuuruisina
möhkäleinä. Oveni edessä sitä oli jalankorkuiselta, ja aho oli laajalti
sen peitossa.
Myrsky oli puhdistanut suuren uunini kuin nuollen. Tomuhiukkastakaan ei
ollut enää huoneessani nähtävissä.
Tänä yönä nukuin huonosti. Ajattelin alati pientä purjetta, joka
Stiffin luona lepatti, piirissä pyörien. Nyt he olivat olleet
kolmekymmentä tuntia merellä. Ja koko ajan samaa piiriä. Kenties
he saattoivat purjehtia piirissä, joka oli läpimitaten kaksisataa
metriä, mutta siinä olikin kaikki. Ja tuskin puolen peninkulman päässä
rannasta. Ajatelkaahan! He näkevät Stiffin valot edessään, aivan
silmiensä edessä, päivällä he olivat selvästi nähneet merkinlennättimen
päässä olevan mustan lipun: se oli kuolema, joka siellä liehui, heidän
kuolemansa se oli. Kenties he näkivät taloja, joiden paksujen seinien
sisäpuolella saattoi turvassa istua kököttää ja syödä ja juoda — ja
he pyörivät piirissä, kuoleman edessä, kuoleman, joka piti heitä
leikkikaluinaan.
Yö oli täynnänsä sanoin kuvaamattomia ilmiöitä. Vesi roiskui katolleni
ja valui alas pitkin seinää. Sadepuuskat rätisivät. Humisi ja kumisi.
Kuului siltä kuin raivoisa jättiläisgorilla olisi istua kyyköttänyt
kallioilla ja rummuttanut vatsaansa nyrkeillään. Huudot halkoivat
ilmaa niinkuin ihmisiä olisi syöksynyt alas kallioilta, kirkuen
pudotessaan. Naurua, kirouksia. Kaikki saaren merimiehet, jotka olivat
hukkuneet, ne nyt huusivat ja heiluttivat nyrkkejään yli kallioiden. He
valittivat, sillä he eivät saaneet nähdä enää kotiaan. Kaikki laivat,
jotka olivat joutuneet haaksirikkoon, näyttäytyivät vielä kerran tänä
yönä. Ne rätisivät, murskautuivat, upposivat. Ja melun lävitse kuulin
meren kumean äänen. Meri kuohui syvyyksiään myöten. Ja siellä alhaalla
piehtaroi vanhoja karvaisia kellokkaita, mylvien.
Bum—baha—bum baha!
Mutta pauhinasta kuulin, selvästi ulvonnan, yhden ainoan äänen
pelottavan ulvonnan! Se riiteli Jumalan ja helvetin kanssa eikä voinut
koskaan tulla mihinkään tulokseen. Se oli Poupon, murhaaja, jota meri
ei tahtonut. Etkö kuule hänen ääntänsä? Toisinaan hän päästi huudon
ja syöksyi alas, mutta tuli aina takaisin, ulvoi, kirosi Jumalaa
ja maailmaa ja heitti kallioita Luojan kasvoja vastaan, kallioita,
kallioita! Kuuletko?
Se ahon osa, jossa rakennukseni sijaitsi, oli nimeltään "englantilainen
kirkkomaa". Kaksisataa vuotta sitten haaksirikkoutui täällä
neljäkymmentä purjealusta käsittävä englantilainen laivasto, ja ruumiit
peittivät rannan. Niin, nyt kuulivat nekin, että siellä ylhäällä
tapahtui jotakin, ja tulivat esille. Ne huusivat ja loilottivat, monia
satoja ääniä sorisi sekaisin, mutta minä luulin kuitenkin ymmärtäväni
jokaisen yksityisenkin. Rakennus oli niiden tiellä, niiden täytyi
jotakin hävittää, sillä ne olivat tulleet villeiksi. Ne heittäytyivät
selkä edellä sitä vastaan. Ne potkivat ovia ja nauroivat. Avaa, avaa,
_you damn' rascal!_ Minä kuulin kaikki selvästi, kuulinpa senkin, että
ne puhuivat englannin kieltä. Katolle! Niin, siellä ne nyt olivat
katollakin, melusivat, rikkoivat kattotiilit, ja lopuksi ne huusivat
minulle savupiipusta. Monta yhdellä kertaa: Ha! Ha! Ho! Ho! _Son of a
bitch_. Hooo!
Nousin istumaan, ja hiukset kohosivat pystyyn päässäni.
Mutta samassa kiiti kimeä kirkuna rakennuksen ylitse, kuului
laahaamista, ja korvani erottivat, miten ne poistuivat, miten viimeinen
niistä liukui katolta alas. Ne juoksivat huutaen ahon ylitse. Salaman
nopeudella, kaikki yhdessä, monta sataa. Kuulin, kuinka niiden melu
katosi yhä kauemmas etäisyyteen. Purje! Niin, Stiffin luona lepattava
pieni purje. Täällä oli niille työtä, täällä oli jotain tehtävää —
"Kenties he juuri nyt hukkuivat", ajattelin ääneen ja värisin.