Öisin ei ollut muuta kuin pimeyttä, meren loiskinaa, sirkkojen
siritystä ja kaipaustani, jonka päämääränä olivat tuntemattomat ja
mahdottomat asiat. Maa oli musta, meri oli musta ja minä olin yksinäni.
Meri kohisi ja jylisi lakkaamatta, ja kuitenkin oli niin hiljaista
majassani, että kuulin seppien hienon, helähtelevän hakkuun
seinänraoista. Alati salamoi. Joka seitsemäs sekunti iski Creachin
välkkyvä veitsi kaksi kertaa perätysten yöhön, leikkasi poikki pienen
ikkunan, leikkasi poikki mökin ja minut. En kiinnittänyt siihen enää
huomiota.
Valoisina öinä avasin oven. Meren raskas tuoksu virtasi sisään. Oven
muodostamasta kehyksestä näkyi tummansininen taivas ja välkkyvät
tähdet. Astuin asuntoni eteen, kuljin pari askelta märässä ruohossa ja
annoin katseeni vaeltaa yli taivaan äärettömän kuvun. Toisinaan putosi
lentotähti hitaasti mereen. Ja jossakin kaukana oli joku pieni punainen
tai viheriä valo, joka kulki eteenpäin. Mutta lahdelman yläpuolella,
kallioilla, lensivät Creachin valoluudat äänettömästi kuten helvetin
häikäisevän-valoiset pikajunat, joita kiitää äärettömyyteen tuhansia
tunnissa.
Oli kuolemanhiljaista kaikkialla, ja minä menin jälleen huoneeseeni.
Mutta kuuntele! Etkö kuule? Jokin liikkuu siellä ulkona, milloin
lähellä, milloin kaukana, äänettömänä ja näkymättömänä, mutta minä
tunsin sen, istuessani tuleni ääressä. Täällä kaukana oli siis jotain
muutakin kuin minä? Oliko se joku kuollut merimies, joka nousi merestä
ja hiipi katsomaan sisään kotinsa ikkunasta? Oliko? Kuuntele! Ja
toisinaan minä ajattelin ihmeellistä raamatunlausetta: Jumalan henki
liikkui vetten päällä —
Hitaasti kului yö. Uusia tähtikuvioita ilmestyi oviaukkoon. Heitin
kourallisen kuivunutta kaislaa tuleen. Se oli kaikki mitä tein
yhteen tuntiin. Lokit kirkuivat. Pakovesi, ajattelin, lokit lähtevät
saalistamaan. Meri henki raskaasti. Sitten vieri ensimäinen kohu pitkin
rantamaa: nousuvesi. Ja minä istuin ja polttelin piippua ja hymyilin
toisinaan, kun näin kauniin kuvitelman liekeissä.
Oh, minä ymmärsin kyllä käyttää hyväkseni yksinäisyyttäni, pohjaan
saakka — kuinka yksin minä olinkaan, kuinka ihanan-yksin, haha!
Poupoul makasi lieden ääressä, ja ilma kulki tohisten sen sieraimista
kuten tuuletusläpästä. Kun sanoin sille jonkun sanan, niin se koputti
hännäntyngällään ja aukaisi uneliaasti toisen silmänsä. "Nuku,
Poupoul!" Silloin se ryömi lähemmäksi ja pani päänsä jalkani päälle ja
nukkui edelleen.
Toisinaan nousin seisomaan ja siristin silmiäni niinkuin olisin
katsonut jotain kaukana etäisyydessä olevaa: ihmisiä minä siellä näin,
ihmisiä, jotka olin tuntenut ennen vanhaan. Kovin kaukana heistä minä
nyt olin.
Ja jälleen minä nousin seisomaan ja katsoin etäisyyteen: näin siellä
ajatuksia, vuosikausia sitten mielessäni liikkuneita ajatuksia. Niin
loitolla, niin pieniä. Kaukana niistä minä nyt olin.
Menin ulos ja katsoin unetonta merta: luotisuora salama halkaisi yön
kahteen osaan kuten loistavan kivihiiliröykkiön. Mereltä kuului kaksi
ääntä, jotka huusivat ja vastasivat, mutta mitään ei voinut nähdä.
Tuulenhenkäys kiersi majani ja pysähtyi viereeni kuten aave. Joku
kallio huoahti, kuuletko? Kallio vanhenee.
Unettomalla merellä keijui kipinä edestakaisin, ja kaukaa vastasi
toinen: kaksi laivaa, jotka keskustelivat toistensa kanssa.
Eräänä yönä alkoi tuulla. Pidätin henkeäni. Ylläni kohisi laaja
avaruus. Se kohina kertoi melusta ja taistelusta ja ihanasta
kuolemasta. Sydämeni löi kuuluvasti. Menin ulos. Tuuli löi käsivartensa
ympärilleni ja ulvoi korviini olevansa toverini. Se viuhui kaikilla
puolilla ja herätti äkkiä päähäni ihmeellisen ajatuksen. Niin! Saammepa
nähdä, mihin kelpaamme, tänään; nyt! Ja minä menin alas meren rantaan
siinä mielessä, että koettelen voimiani sen kanssa, käyköön miten
tahansa. Tuuli ulvoi korviini: niin, niin!
Meri oli loistavan musta ja kihoilevat vaahtoharjat lumivalkoisia;
niiden sisällä oli hehkuvia pikku tulia. Kallioita vastaan särkyi aalto
tuhansiksi hohtokiviksi. Veteen! Minä polskaroin viheliäisessä tulessa
ja olin itse kuin hehkuva aave, joka liikkui öisessä meressä. Alhaalla
välkkyi ja kimmelsi kuin kiiltomatoja täynnä oleva musta metsä.
Tulipärskyjä nousi ilmaan jokaisella uintivedollani ja käsivarteni
olivat pienten valkimoivien pisarain peittämät. Heittäydyin aaltoa
vastaan, ja kun se tuli luo, kohotin nyrkkini vedestä ja iskin sitä
kasvoihin. Aalto kantoi minut korkeuteen kuten lastun. Mutta minä
muutin itseni pyöriväksi laivan potkuriksi, ja eteenpäin sitä mentiin.
Kun sukelsin, kävi äänettömäksi ympärilläni, mutta kun tulin pinnalle,
niin ulvoi ja kumisi korvissani. Silmäluomellani oli pieni loistava
esine, ja minä tunsin sen lempeän hohteen luomen lävitse.
Olin taas entisellä paikallani. Seisoin siinä ja ruumiini höyrysi. Olin
tarjoutunut merelle, mutta se ei ollut tahtonut ottaa minua. Rintani
huokui levollisesti, eivätkä käsivarteni vavisseet. Katsoin kauas yli
tumman meren.
Tuuli ulvoi ja lupasi minulle kultaa ja rikkautta ja tuhansia kauniita
naisia.
Mutta minä nauroin. "_Merci_, pidä kaikki!" sanoin. Minä en tarvinnut
mitään, niin oli asian laita. Tällä hetkellä ei minulla ollut mitään
toivottavaa.
Kuinka painostavaa nyt olikaan huoneessani. Tein itselleni kylmän
konjakkiseoksen ja etsin esiin lukemista. Koko kirjastossani ei ollut
muuta kuin _New-York Herald, European Editionin_ yksi numero, jonka
sattumalta olin tuonut taskussani. Se oli kellastunut ja tuoksui
suolalta, ja joka kerta kun otin sen luettavakseni, ryömi sen sisältä
pari hämähäkkiä. Osasin sen ulkoa, jokaisen kirjoituksen, vieläpä
ilmoituksetkin. Mutta minä luin ne alati uudelleen ja jouduin joka
kerta juhlallisen tunnelman valtaan, kun levitin sen laskoksista: se
oli maailma, hyvät herrasväet, maailma kaikkineen, pyhimyssäteikköineen
ja punaisine murhaajankäsineen.
Niin, jaha, olipa se ylen huvittavaa — terveydeksenne!
Ensimäisellä sivulla makasi yhä paavi vuoteessaan — hän ei voinut
nousta vuoteesta — lievän leinin takia, joka vaivasi hänen oikeata
polveaan, ei vasempaa, ei millään muotoa! Toivon hänen pyhyydelleen
pikaista parantumista. Samalla sivulla loukutti korea apina-ukko
leukojaan, ja ympärillä olevat apinat heiluttivat alamaisesti häntiään.
Sinä vanhenet, Euroopa, ja alat haista!
Joku kiskaisi ovea, koputti, ja minä käänsin päätäni. Sisään! Ei kukaan
vastannut. Hento, kuin pienen viluissaan värisevän raukan ääni vikisi
oven yläosasta.
Silloin minua miellytti enemmän Bobby, neekeri, joka hirtettiin Ohion
valtiossa. Oh ei, takaisin, Bobby ei tarvitse hengellisiä puheita, hän
menee "eräässä määrätyssä tarkoituksessa helvettiin". Jos niin käydä
täytyy — terve, Bobby! —
Mitä muuta sen lisäksi kerrot? Saksan ja Italian välit ovat tällä
hetkellä hyvin kylmät. Hm, tämä nero, joka pureskelee paperipuuroa
ja jonka suu on mustana painomusteesta, laskee kätensä valtioiden
sydämelle ja toteaa ne hyvin kylmiksi. Juonpa polttavan-kuuman
konjakkiseoksen, Te paperinauta, sillä tämä suuri Saksan ja Italian
välinen kylmyys panee hampaani kalisemaan.
Sade rapisi katollani. Joku naputti ruutuun, kasvot näkyivät ikkunassa
ja vilkuttivat silmää minulle. Mutta minä en niistä välittänyt. Olin
tottunut siihen, että ikkunastani öisin katsottiin. Hiljainen ääni
surisi nyt lattialla, tullen oven raoista. Silloin kuului kaukaa
Creachin ulvonta. Sumu. Heitin kaisloja tuleen.
Sitten hyökkäsin ilmoitusten kimppuun. Käden käänteessä otin
palvelukseeni kolmeneljättä _chambermaids, governesses_, ei yli
kaksikymmenvuotiaita, joille kaikille taattiin hyvä kohtelu, ja sen
jälkeen minä katosin salamannopeasti maan alle palkatukseni itselleni
keittiömestarin, _94 rue de Longchamps_. Kiidin myrskynä läpi Pariisin
sisuskunnan, nousin päivänvaloon, hyppäsin autobus-vaunuun ja purjehdin
parvekkeiden ja liikkeiden ilmoituskilpien välitse, ja alapuolellani
kävi ihmisvirran vilinä. _Hélas!_ Keittiömestarini oli juuri lähtenyt
kaupungille — odotin siis eräässä kahvilassa, tapasin siellä sievän
tyttösen. Auto! Ja niin sitä kiidettiin yli Pariisin kimaltelevain
asfalttijärvien —