Koko yön ulvoi Creachin sumusireeni. Joka kolmas minuutti sen mylvinä
kaksi kertaa perätysten tärisytti taloani. Ja väliajoilla oli niin
tuskastuttavan hiljaista kuin olisi kaikki kuunnellut, meri, kalliot.
Ja myöskin merellä laivoissa kuunneltiin; merimiehet kumartuivat yli
laivanreunan, herkistivät korviaan ja laskivat minuutteja, ja heidän
sydämensä tykyttivät.
Istuin pienen tuleni ääressä, poltin piippua ja ajattelin mitä
Rosseherrelle sanoisin, jos hän tulisi.
"Kuule, Rosseherre, pieni soma madonna", niin aioin sanoa, "istu, olen
kaiken aikaa sinua odottanut, ja sydämeni on iloa täynnä siitä että
sinut näen" —
Kuuntelin. Höyrylaiva vihelsi. Hyvin etäällä. Se vihelsi huolestuneesti
ja hiljaa, ikäänkuin askel askeleelta varovaisesti eteenpäin pyrkien.
Sumu kumpusi kuten savu ovenraoista. Panin puita tuleen.
"Tämä kaikkihan on järjettömyyttä!" sanoin ääneen. "Aivan toisella
tavoin minä puhun hänen kanssansa. Niin kuin kalastajatytön kanssa
puhutaan, ja sillä hyvä!"