On mahdoton vahinko, että Kedrilin häät, jotka olivat niin loistavat
ja suurelliset, loppuivat valitettavaan epäsointuun; Chikel, raihnas,
alkoi tyhjästä riidan, raivoissaan itse valitsemansa marttyyrin-osan
takia. Hääväki keräytyi kokoon onnettomuutta uhkaavaksi pilveksi, mutta
silloin ilmaantui rouva Chikel kuin myrskytuuli myymäpöydän takaa. Veri
nousi hänen päähänsä, hän sai raivokohtauksensa ja heitti meidät kaikki
ovesta ulos. Papukaijat heräsivät melusta ja huusivat täysin keuhkoin:
varas, rääsymekko, varas, varas —
Niin päättyi Kedrilin kunniapäivä.
Nauroin vielä kotimatkallakin. Minä haukuin naurun asemasta, sillä
kurkkuni oli aivan käheä. Hoho, kuinka me kaikki lensimme ovesta
ulos ja kierimme aholle! Kedril vieri pitäen pulloa kädessään
korkealla. Yann, Yann, mihin sinä niin nopeasti katosit? Se ei ollut
pitkäveteinen, varovainen Europa, ne olivat kiviajan ihmisiä, joiden
kaikissa töissä oli kysymys elämästä ja kuolemasta!
Nauru tutisutti minua niin, että minun oli mahdoton pysyä suorana. Minä
ryömin nelinkontin, ja kun vielä lisäksi haukuin, piti Poupoul minua
vertaisenaan. Se hyppi aivan narrimaisesti ympärilläni ja nuoli silloin
tällöin kasvojani. Käännyin ja kuuntelin.
Takanamme remusi kylä. Vain hitaasti melu laantui. Yö oli musta kuin
hiilikaivos; Creach seisoi sen keskellä kuin hehkuva aave, joka purskui
tulta kaikista nikamistaan.
Silloin Poupoul pysähtyi. Se asettui takajaloilleen, pani etukäpälänsä
olkapäilleni ja haukkui. Minä syleilin ja suutelin sitä: "Poupoul,
rakas, nythän me olemme molemmat koiria!"
Ja Poupoul nuoli imevällä kielellään kasvoni alhaalta ylös. Mutta se ei
mennyt eteenpäin. Silloin minä huomasin, että olimme pysähtyneet rotkon
reunalle: se oli se, jota sanottiin Pouponin kuiluksi.
Otsani kävi jääkylmäksi. Pyöritin kieltäni hampaitten välissä ja
pakottauduin ajattelemaan. Kauan. Niin! Miksi minun oikeastaan piti
ryömiä nelinkontin? Sepä se. Minä nousin. Mutta silloin liukui
saari jalkojeni alta kuin vetoluukku, ja minä muutuin jälleen
nelijalkaiseksi. Sitä ei voinut millään auttaa. Olin pitänyt liian
voimattomina Chikelin juomia, siinä kaikki. Muutoin, eivätköhän
esi-isänikin kulkeneet nelinkontin, kun he vielä yksinkertaisuuden
vuoksi olivat eläinten nahkoihin pukeutuneita? Kenties minun
onnistuisi, hiukan asiasta puhuen, saattaa tämä kulkemistapa jälleen
muotiin? Ihmisethän olivat kärkkäitä kaikkeen uuteen. Eikö niin? _En
route_, Poupoul!
Kun kuljin ohi munkin, joka seisoi sisiliskoille saarnaamassa, tunsin
vavistuksen sielussani. Minä sanoin: "Lähestyn teitä kunnioittaen,
polvillani, korkea-arvoinen!" Mutta munkki ojensi kätensä ja iski
minut maahan. Kauan makasin tajuttomana, ja Poupoul teki turhia
virvottamisyrityksiä.
Kuinka paljon tarvitsimme aikaa, Poupoul, kotiin päästäksemme? Mutta
vihdoin makasin vuoteessa.
Silloin tuli eräs liskoeläimistä aholta sisään tarttui kärsällään
vuoteeseen ja heitti sen korkealle ilmaan. Heiluen ja häilyen vuode
laskeutui alas ja tuli kolisten maahan. Minä heräsin. Mutta silloin
kiiti suhisten tulipunainen pyrstötähti minua kohden ja räjähti
kasvojeni edessä. Hehehe! Kaksituhatta sirkkaa istui aivoissani
piipittäen: ah, mulle suo, ah mulle suo — silloin sävel veti minut
hitaasti piiriinsä ja minä vaivuin uneen.
En kuitenkaan saanut lepoa. Vereni kuohui. Hiki vuoti virtana pitkin
kasvojani. Minä nousin. Ovi oli auki. Oli viileätä, niin, Jumala
paratkoon, yö oli kuin viileä palttinaliina. Menin ulos ja tunsin,
miten pääni tuli viileäksi ja selväksi. Kuunvalo valui aholle,
tiheänä kuin lumi, ja ruohonkorsien välissä leijui hienoja hopeisia
valokudoksia, jotka murtuivat eteenpäin kulkiessa. Menin merta kohti.
Se oli kuin virtaavaa hopeata, huokui ja kimmelsi, mutta läheltä
katsoen se oli musta ja sileä kuin piki. Se hengitti niinkuin
piiloutunut varas, ja jokaisella salaisella henkäyksellä kiemursi
hopeinen käärme hiekassa. Jalkapohjiani poltti, minä kahlasin veteen ja
jalkani liikkuivat hohtavassa hopeassa. Hopea nousi rintaani, leukaani
saakka — ah, nyt se kosketti silmäluomiani, nyt se peitti minut
kokonaan. Oli pimeätä ympärilläni, mutta minä loistin koko pituuttani.
Niinkuin hohtava aave minä liikuin mustassa meressä. Hopeisia helmiä
kohosi jalkapohjieni alta. Minä aivastin, ja minä aivastin hopeaa,
hopeisen pisarasuihkun, joka nopeasti kohosi korkeutta kohti. Katsoin
ylöspäin, siellä oli hopea kuin paksuna kerroksena, kaikki raskaat
hopeapallot, jotka nousivat askeleistani, pyörivät salamannopeasti
ylöspäin ja yhtyivät siihen.
"Meren pinta siellä välkkyy kuutamossa", sanoin ja kuljin eteenpäin.
Miten ihmeellistä olikaan meren pohjalla!
Oliko ennen kuulunut melua? Ei. Mutta kuitenkin oli nyt tuhat kertaa
hiljaisempaa. Sellainen hiljaisuus! Pysähdyin ja kuuntelin. Tämä
hiljaisuus teki minuun syvän vaikutuksen. Seisoin siinä meren pohjalla,
pää alas taivutettuna, ja kuuntelin ja olin onnellinen. "Tämä on
Nirvana", sanoin ja nyökäytin päätäni. "Siellä siis nyt olemme —"
Hymyillen astuin eteenpäin. Tieni kulki yli rajattomien matalikkojen,
läpi hiekan, hiekan, ja jalkani vajosi. Meri oli mustanviheriä kuin
aarniometsä, johon auringonvalo ei tunkeudu. Sitten kuljin halki
metsän, jossa kasvoi korkeita, aavemaisia jääkukkia. Ne seisoivat
paikoillaan kalpeiden liekkien kaltaisina eivätkä liikahtaneetkaan.
Mutta äkkiä ne taipuivat, jakautuivat, ja minä näin kahden suuren,
pyöreän ikkunan edessäni loistavan. Kuului jotain jyrsimistä, ja nyt
minä näin, että suuret pyöreät ikkunat olivat tavattoman kalan silmät;
kala tuijotti minuun ja veti kiduksiaan edestakaisin. Hehe! Napsautin
sormillani. Peto levitti selkäevänsä, liikahti ja vetäytyi taaksepäin.
Jääkukkametsä oli lopussa, ja minä seisoin jälleen äärettömän
hiekka-aavikon reunalla.
Etsin jotakin. Mitä Herran nimessä minä etsin? Nyt törmäsin
jotakin kovaa vastaan. Hiekassa oleva laivatykki. Se oli paksun
ruosteen peitossa, löin siihen, kas, siitä murtui isoja palasia.
Kuljin eteenpäin. Mitähän minä täältä etsin? Pudistin päätäni, en
tiennyt sitä. Hiekassa oli pieni kuollut kala. Katsoin sitä kauan.
Salaperäisesti se siinä makasi, ja sen valkea vatsa näytti sanovan
minulle, että se oli odottanut minua kauan, liian kauan. Kaivoin
pienen kuopan, laskin kalan siihen, niinkuin kuuluu asiaan, ja ripotin
hiekkaa päälle. Pikku haudalle panin raakunkuoren. Kaiken täytyn olla
järjestyksessä.
Sitten kuljin eteempäin. Levottomuus sai minut valtaansa. Katsoin
ympärilleni, katsoin korkeuteen. Ylt'ympäri oli synkkä, loputon meri.
Ja äkkiä valtasi minun mieleni polttava tuska, kun harhailin täällä
suuren meren pohjalla pienenä kuin hiekkajyvänen, tietämättä miksi.
Aloin juosta. Kauhu ajoi minua, kädet ojossa, hiukset liehuen minä
hirmustuneena syöksyin eteenpäin ja huusin.
Mutta äkkiä pysähdyin, hämmästyin ja tulin aivan levolliseksi
sydämessäni: edessäni oli laivanhylky, viheriänharmaa kuin meri itse.
Se oli rakennuksenkorkuinen vanha kauppalaiva, leveä, siinä oli rivi
neliskulmaisia aukkoja, kansi oli kömpelöä tekoa ja mastoista jäljellä
vain tyngät. Ylhäältä alas asti se oli limaisen savikerroksen peittämä,
ja viheriää sammalpartaa riippui kaikkialta. Keulassa oli silpoutunut
puukuva, perässä nimi: _Maria A.D. 1730_.
Silloin näin ylhäällä harmaan olennon, joka kumartui laidan ylitse ja
huusi: "Hoi, oletko sinä täällä, vanha ruumiinryöstäjä?" Ja mies nauroi.
Naurusta tunsin hänet. Se oli Kerhuel, eräs kalastaja, joka oli
hukkunut edellisellä viikolla kahden muun kanssa.
"Ah, Kerhuel, sinäkö se olet!"
"Tule laivaan! Onko sinulla tupakkaa mukanasi? Tässä on tikapuut, pidä
varasi!" Nuoratikkaat heitettiin alas.
Jouduin suuren mielenliikutuksen valtaan. "Minulla on tupakkaa,
Kerhuel!" huusin ja kapusin nopeasti ylös pitkin laivanhylyn limaista
laitaa.
"Eteenpäin!" huusi Kerhuel, jonka silmät olivat luonnottoman kirkkaat.
"Kaikki ovat täällä, Leman, Bec, hauska seura. Rosseherre on jo kauan
odottanut sinua!"
Rosseherre! Ah, minähän olin lähtenyt hakemaan Rosseherreä. Kuinka
tyhmää — nyt se johtui mieleeni. Sinä etsit Rosseherreä, olin sanonut
itselleni, mereen astuessani.
"Hoi!" huusi Kerhuel! kädet torvena suun edessä. "Isäntä! Tänne on
tullut uusi! Hoi, Rosseherre, häiden viettäjä on täällä!" Kaikilta
tahoilta pisti villiytyneitä kasvoja luukuista esille.
Näin edessäni kokonaisen pyramiidin harmaita hiuksia. Se oli isäntä,
laivuri. Hänen tukkansa, hänen kulmakarvansa, hänen partansa riippui
sammaleen tapaisena alas kannelle asti. Hänen poskipartansa liehui,
hänen leukapartansa viuhui tuulessa, hänen huulensa olivat olleet kauan
jälleen suljettuina, kun ymmärsin, mitä hän sanoi: "Tervetuloa meren
pohjalle!"
Sadat kädet ojentuivat tervehtien minua vastaan, sadat uteliaat kasvot
tungeskelivat ympärilläni, lapsellista iloa loistaen. Kaikkien silmät
olivat aivan auki, ja hiukset riippuivat kasvojen yli märän ruo'on
kaltaisina. "Tervetulo meren pohjalle!"
Tunsin Lemanin, kuten aina oli hänellä nytkin savipiippu hampaissaan,
halkihuulisen Becin — hoi! Kaksi kalastajaa, joita en ollut koskaan
nähnyt, pudisti kovasti kättäni.
"Se on Rosseherren isä, ja tämä tässä on lankomiehesi, sylelle heitä!"
huusi Kerhuel.
"Rosseherre on täällä!" sanoivat molemmat ja suutelivat minua
kummallekin poskelle.
Olin joutunut hyvään seuraan ja tunsin olevani kuin kotonani. Silloin
minua kevyesti lyötiin olkapäähän; käännyin heti ympäri. Se oli
Rosseherre. Hän katsoi minuun ja hymyili kuin se, joka on kätkeytynyt
ja lopuksi löydetty.
"Osasitko kuitenkin tänne?" kysyi hän. "Missä ovat sormukset?"
Minä en vastannut hänelle. Olin juossut halki ruohokenttien, aavikoiden
ja juurivuorten, ja nyt hän oli tuossa. Päästin hurjan huudon, tartuin
häneen ja nostin hänet korkealle yli pääni. Sitten aloin juosta.
Juoksin kapeita portaita ylös takakannelle, ympäri köysikääröjen, alas,
pitkin kannen reunamaa, ylös etukannelle. Juoksin kuten pakolainen, ja
takanani melusi hurja ajojoukkue. Rosseherre piti kiinni hiuksistani
ja päästi läpitunkevan riemuhuudon. Hyppäsin, hän sylissäni, sisälle
eräästä aukosta, kiipesin salamannopeasti alas jyrkkiä portaita ja
riensin kapean käytävän lävitse. Parvi pieniä säikähtäneitä kaloja
pyrähti eteemme. Ajojoukko takanamme ulvoi niin että kumisi. Juoksin,
Rosseherre sylissäni, läpi sokkeloisten käytävien ja huoneiden, ja
vihdoin olin suuressa salissa laivan perässä. Siitä ei voinut päästä
enää mihinkään. Hurja ajojoukko hyökkäsi kumisten sisään. Minä huohotin.
"Häät, häät!" huusivat he ja heiluttivat lakkejaan, piirittäen meidät.
"Ettekö tekisi hiukan tilaa!" sanoin nauraen ja pyyhin hikeä
kasvoiltani.
Ei, sitä he eivät tahtoneet tehdä. "Repikää vaatteet heidän päältänsä,
ho! ho!" He ulvoivat ja tunkeutuivat lähemmäksi. Pää päässä kiinni
he seisoivat, sadat kalpeat uteliaat kasvot, märkine hiuksineen ja
kirkkaina lasimaisine silmineen. He tahtoivat nähdä kaiken —