Jouluun saakka nousee nousemistaan pimeyden tulva. Valon antaja vaipuu
yhä syvemmälle ja on lopulta kuin hukkuva, jolta vain käsi silloin
tällöin vilahtaa veden pinnan yli.
Kuinka kaikki on siihen aikaan kolkkoa ja toivotonta! Aamujen ja iltain
pitkät pimeät tavoittelevat toisiaan keskipäivälläkin. Kaitainen rako
valoa repeää tunniksi tai pariksi, niinkuin kaukainen railo etäisellä
ulapalla. Mutta kohta sulkeutuu halkeama, puhteet solmivat sormensa
yhteen, ja koko ihmiskunta vaeltaa kuin umpinaisen patalakin alla.
Ilma on raakaa ja raskasta, ja alituinen tunne tukehtumisesta ahdistaa
rintaa. Juhlain aikana tosin virvoittaa vähäksi aikaa hilpeys mieliä.
Mutta se on keinotekoista ja katoaa kohta, kun joulukuusen kynttilät
ovat pohjaan palaneet. Ja kuinka monella on kynttilät? Matalissa
majoissa tuikkaa läpi talven päre pihdissään.
Puuttuu päivä. Ei ole aurinkoa, jonka valo aukaisisi ajatukset
levälleen ja kouhottelisi kutistuksiinsa menneet mielet. Katseet
kulkevat ikkunata kohti ja etsivät avaruutta. Vaan vastassa on
pikimusta muuri, joka ei näytä muuta kuin oman unisen pöytäkynttiläsi
ja pienen huoneesi harmaan haaleat seinät.
Ei tee mieli mihinkään. Ulkona on alituinen tuisku ja pakkanen. Viima
viiltää kuin veitsellä poskeen. Kuiva pyry polttaa suojattomaan
sieraimeen kuin kiehuva poro. Reenjalas on niinkuin tervaan takertunut,
ja suksimies uskaltaessaan ulos hangelle hupsahtaa kuin jauhohinkaloon.
Tietä naapuriin on vain kaitainen polku kinosten välissä ja senkin
tupruttaa joka toinen päivä umpeen.
Ihmisten toiminta on hidasta ja haukottelevaa. Välttämättömimmät työt
tehdään, muut saavat seista. Kelin kireys vaikuttaa mieliinkin. Aivot
tekevät työtä vain puolella ponnellaan, ja mielikuvitus liikkuu
vaivalloisesti niinkuin lapsi isän suurissa saappaissa.
Vai onko kukaan joutunut oikean innostuksen valtaan joulukuussa? Ja
onko tammikuussa toimittu muuta kuin tuhertamalla?
Mutta sitten hiipii hiljalleen huoneeseen helmikuu ja kuljettaa
kintereillään maaliskuun. Et tiedäkään sen tulosta, ennenkuin se siinä
on. Se ilmautuu kuin poutaperhonen ikkunaasi ja lepattelee siipineen
lasia vasten. Kun riennät sitä katsomaan, niin lehahtaa se pois ja
pakenee tervehdystäsi. Mutta se on jättänyt sijallensa jotakin.
Hämmästyen huomaat sinä, että päivä on pitennyt, että etelän taivas
hohtaa ja että aurinko on ylhäällä vielä, vaikka sen entiseensä nähden
olisi pitänyt jo aikoja sitten piiloonsa paeta.
Ja joka päivä tulee hän samalla tavalla takaisin, tämä valon vieno
kyyhkynen, uusi öljypuun oksa nokassaan. Se tietää, että pimeys on
puhkaissut pohjansa, että laskeutumistaan laskeutuu sen tulva ja että
aurinko kohoo yhä korkeammalle kuin saari sumean meren keskestä.
Vaihde tapahtuu niin tasaisesti, ettet taida sen tulohetkeä tarkoilleen
määrätä. Mutta kun päivänä muutamana astut ulos asuntosi eteen, niin
tunnet hangen hienosti hajahtavan ja ilmassa on omituinen, tuores
tuoksu. Lumi sulaa jo seinävierillä, ja räystäs tipahuttaa hienoimmalta
huipultaan tuolloin tällöin vettä pienoisen, välkähtävän pisaran
nuoskeaan lumeen. Hanki helottaa niin valkealle, että silmiä häikäisee
hetkiseksi. Taivas on kohonnut korkeammalle ja pessyt puhtaaksi
sinensä. Hieno harso on kokoontunut idän puolelle aurinkoa ja näyttää
niin lämpimältä kuin kesäinen poutapilvi.
Kuusinen mäki tuolla, ja toisaalla suuren selän kaukainen ranta, ne
hämärtävät kuin autereen takaa.
Soimaan helähtää rinnassasi jokin. On kuin hopeakello kilahtaisi ja
kutsuisi uuteen elämään kaikki uupuneet aavistukset ja herättäisi
toiveet tuulahtelemaan jotain uutta, valoisampaa, avarampaa ja
suurempaa.
Et malta. Suksien selkään heittäyt ja annat niiden liukua loitolle
ihmisten luota. Ei upota enää hanki, ja yöllinen, hieno lumi on vain
voiteena alla. Aitojen ylitse, nietosten poikki, puitten välitse, ja
pitkin loivia rinteitä korkeimman kukkulan laelle!
Niinkuin jäälinna kohoo takanasi pimennon puolella luminen kuusikko. Se
uhkuu kylmyyttä ja jähmettää jäykkyydellään. Se on kätkenyt kohtuunsa
kaikki tammikuun pakkaset eikä laske niitä sieltä, ennenkuin ne
viruttaa pois huhtikuun huuhteleva sade... Mutta tähän, missä seison,
paistaa päivä täydeltä terältä. Ilma on lauhkea ja leuto. Se ei enää
raatele eikä revi rintaa. Se on piehtaroinut puhtaassa hangessa, lämmin
aurinko on sitä lauhduttanut, ja nyt se huljuu hyväillen rinnan
kehyksissä, niinkuin pehmyt vetonen makeasta lähteestä.
Ei kuulu hiiskahdustakaan tänne ylös. Kerran kuusikon sisästä tikan
vihellys ja toisen kerran tiaisen terästiuku. Taikka pudota lupsahtaa
petäjän oksalta lumiharkko hankeen, uppoo sinne, ja painunut oksa
ponnahtaa suoraksi. Alla on laakea, luminen rinne, johon päivä
vuodattaa valoaan täydeltä terältään. Siellä täällä risteilee sitä
sujuva suksenlatu. Se murtaa hangen ja uurtaa sen sileään pintaan
juovan, jonka verekseen reunaan päivän valoisa säde taittuu vieläkin
valoisammaksi.
Alas laaksoon se johtaa. Sieltä näkyy notkelmassa pienoinen kaupunki.
Kirkko keskellä ja kirkon ympärillä kattoja katossa kiinni. Katoilla
piiput, joista nousee savu rauhallisissa kiemuroissa niinkuin kopasta,
joka on unohtunut itsekseen palamaan. Alempana tehdas ja sen rannassa
sinertävä rivi jäälohkareita, äsken avannosta nostetuita. Hiljaista
liikuntaa kaduilla. Ajava maalainen laskemassa jäälle, toinen sieltä
nousemassa. Etäämpänä lumisella ulapalla pieniä, mustia pilkkuja, eri
haaroilla toisistaan. Ne näyttävät sijoillaan seisovan.--Ei kantaudu
tänne risahdustakaan tuolta alhaalta. Ihmisten liikunta siellä käy kuin
silkkisukilla sametin nukkaa myöten.
On seisaus ilmoissa. Päivä ja yö ovat yhtä pitkät. Valo ja pimeys
tasaavat toisensa. Vaaka ei kallistu kummallekaan puolelle. Talvi on
kehittynyt korkeimmilleen. Se on perustuksensa lujittanut syvälle
maahan ja rakentanut valmiiksi pienimmänkin koristeen päädyssään.
Näetkö noita hienon hienoja lumileikkauksia katoilla ja puitten
oksilla? Huippukin on valmis, harjakin täysitekoinen.
Mikä täydellisyys pienimmässäkin piirteessä, mikä puhtaus salaisimmassa
sopessa! Ei rakoa, ei rikkaa. Niinkuin aamupäivällä sunnuntaisin,
jolloin luodut lepäävät ja odottavat, tietämättä mitä. Valo valautuu
maahan, tarkoitustaan tuntematta. Kesäisin se paahtaa puitten juuria,
jouduttaa toukoja, tunkee mehua maahan, multaan, juuriin ja lehtiin, ja
virittää tulen suonissa palamaan. Nyt se vain oleilee omiksi iloikseen,
heijastelee hangella ja peilailee joutilaana pitkissä nietoksissa.
Kuinka rauhalliseksi käy mieli täällä ylhäällä, sinun sauvaa vasten
nojatessasi! Kuinka tuntuvat poistuvan kauas kaikki ilkeys ja
intohimot! Tulisinkin tunne sulaisi täällä ujoksi otsasuudelmaksi.
Mutta lyhytaikainen on luonnon rauhallinen lepohetki tuiman talven ja
kevään välillä. Kevään kevät ei kauan kestä. Se livahtaa sormiesi
välitse kuin kesäinen kirkkoaika. Haihtuu äkkiä niinkuin juhannuksen
aikaisen tuomen tuoksu. Talven täyteläinen lumilinna alkaa luhistua.
Leuto tuuli tiputtelee sen huippujen helat, ja auringon säde puhkoo
säälimättä rakoja seiniin ja sileään siltaan.
Mutta nyt ei ole vielä se aika. Ei ole talvi enää, mutta ei kevätkään.
Nyt on kevään kevät, on juhannuksen juhannus. Ota vaari siitä. Elä anna
sen tuoksun jäädä tuntematta eläkä sen hilpeyden hukkaan haihtua.