Syvälle sisämaahan pistävän merenlahdelman pohjukassa minä synnyin,
siellä lapsuuteni uiskentelin ja iloitsin elämästäni tuuheiden
rantalehtojen suojassa, tuulien tyynessä, kuunnellen kaislikon kahinaa
ja pienten laineiden loiskinaa.
Rannan raidat humisivat pääni päällä, kun pehmoisen mättään kyljessä
emoni siipien alla öitäni vietin. Myrsky välistä raivosi, salamoi
taivas, ja jyrähtelivät synkät pilvet, mutta ihmettelyn mielihyvästä
minä sille piipertelin, pelkoa tuntematta.
Salmen suuhun, jossa aavempi ulappa aukeni, tämä onnellinen maailmani
ulottui; mutta sinne ei emo meitä milloinkaan ohjannut. Kun uuvuimme,
odotti hän meitä ja nosti meidät siipiensä päälle selkäänsä ja maihin
souti, pakoon haukkoja ja metsästäjän vaanivaa silmää.
Mutta katosi minulta emo, ja veljet ja sisaret ennen minua lentoon
joutuen vierivät pois, ja jouduin minä heitä etsiessäni salmen suusta
suurelle ulapalle. Aamu oli kirkas, ja myötäinen oli tuuli. Häämötti
edessäni korkea, kaukainen maa, ja sinne minä pyrkimään. Uin ja uin,
mutta edistynyt ei matkani. Vaan silloin nosti minua sisäinen voima,
siipeni minäkin levitin--ne kantoivat, ilma vihelsi korvissani, ja
ennenkuin ymmärsinkään, olin minä siellä, minne halusin. Mutta se oli
kivinen, karu kallio, ja iso laine heitti minut sen rannalle, jossa
yöni kyyhötin kylmän kiven kyljessä--ja minua pelotti ja paleli.
Mutta huomenna oli meri tyven, ilma lämmin, kallio sileä ja hieno ja
nurmipenger sen vieressä vihreä. Taivas oli korkea ja suuri, ja meren
vesi kirkas ja viileä. Riemu täytti rintani pitkän aallon minua
keinuttaessa, pelko oli poissa, ja saarelta saarelle minä uiskentelin
ja kallioita kalliolle, jyrkkien kiviseinien sivuitse ja nenitse
niemien, joita veden käynti hellällä kädellä hyväili ja vaahtoon vain
omiksi iloikseen hyrskähti.
Unohtuivat entiset iloni, haihtuivat äskeiset suruni, ja ilmassa näin
minä suuria, valkosiipisiä lintuja ja veden pinnalla suurempia, jotka
pyyhkivät ohitseni ja taivaan sineen katosivat. Voimani kasvoivat,
siipeni sakeni, ja minä voin lentää, minne mieleni veti. Tapasin
tuttavia, yhdyin veljiin, sisariini sain, ja suurissa parvissa vietimme
iloisia aikoja maan ja meren vaiheilla.
Mutta yhä meremmäksi mielemme piti, ulos isoimpien aaltojen otteluun.
Uskalsimme sinne, viimeisille kareille, joita aalto ärjyvä kierteli ja
vihasta valkeana kiehui. Takaisin työnsi meidät raskas tuuli, ja
vaahtopalloina heitti meidät meri pois portiltaan. Alakuloisina ja
voimattomina kantauduimme me takaisin vanhaan valkamaamme lahden
pohjukkaan. Sanoivat muutamat, että tänne jäämme, turha on pyrkiä
sinne, mistä ei maata kuulla eikä ole missä siipeänsä lepuuttaa. Mutta
lahti oli nyt niin mutainen ja matala ja tukehduttavan ahdas, ja vetelä
niitty uhkui värisyttävää usvaa eikä aurinkokaan enää lämmittänyt
niinkuin ennen, ja kaisla oli kellastunut, lehdet puista pudonneet.
Ja kuin yhteisestä sopimuksesta me hypähdimme siivillemme, kaikki
tämänkesäiset nuoret, eräänä kuulakkana syksyisenä aamuna, kun aurinko
juuri nousi--kohosimme suoraan korkeuteen, niin ylös, että maa oli kuin
matalamättäinen niitty, mutta meri avara kuin taivas ja taivas itse
rajaton ja ääretön. Emmekä tietä kysyneet, emmekä maasta merkkiä
ottaneet, vaan ojensimme suoraan suvisia maailmoja kohti, jonne halumme
meitä veti.
Ja sinne me nyt kiidämme, kuulemme vain omien siipiemme havinan, ja
viittoinamme ovat päivällä auringon kultainen kimmellys ulapan
laineilla ja yöllä tähdet ja hopeainen kuu. Sinne kiidämme etelän
ihanteisiin maihin, emmekä tiedä, milloin takaisin tulemme. Sillä me
olemme nuoria, jotka emme taaksemme katso, meissä on oma voima, joka
meitä kantaa, ja meidän on matkamme määrä--kaukana ja korkealla!